Argumentointi Jumalan olemassaolosta

[Kenazis]

En huomannut tähän liittyvää keskustelua, joten avataan tämä kevyt aiheiden rypäs. Onko argumentointi Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta mielekästä, toivotonta vai jotain muuta? Onko jokin tapa mielestäsi pätevämpi tai vähemmän pätevä?

Itseäni nämä eri argumentoinnit ovat kiinnostaneet jo kauan. Katsotaan onko täällä muita kiinnostuneita. Yleisimmät argumentit ovat ontologinen-, kosmologinen-, teleologinen- ja moraalinen argumentti. Ontologista argumentointia voidaan lähestyä mm. Jumalan käsitteeseen sisältyvän olemassaolon välttämättömyyden kautta. Kosmologisessa argumentissa usein vedotaan siihen, että maailmankaikkeus on saanut alkunsa tai luotu (jonain tiettynä hetkenä). Teleologinen argumentointi perustelee Jumalan olemassaoloa maailmankaikkeudessa näkyvän suunnitelmallisuuden ja tarkoituksellisuuden avulla. Moraalinen argumentti pohjaa useimmiten näkemyksiin yhteisistä ja universaaleista moraalikäsityksistä.

[Nefastos]

Mielestäni Jumalan eksistenssin pohdiskelu on mielekästä, koska kyseessä on maailmankuvaamme kuuluva perustekijä. Sellaisena siihen liittyvä usko puoleen tai toiseen vaikuttaa usein epäsuorasti koko lailla kaikkeen muuhun kokemukseemme. Kuten C.G. Jung sanoi, vaikka Jumalaa ei tarvita fysiikassa, ihmisen psykologiassa kyseessä on faktisesti ja väistämättä ilmenevä käsite. Meillä on siis siihen/"Häneen" suhde tavalla tai toisella.

Välittömästi tullaan kuitenkin siihen, että niin suuri sana kuin Jumala assosioituu eri ihmisillä hyvin eri tavoin. Ateistit Jumalan olemassaoloa kiistäessään näyttävät pitävän silmiensä edessä koko lailla profaaneinta, hölmöintä kuvaa Jumalasta mitä vähimmillä mielikuvituksen kyvyillä teisti vain saattaa kuvitella. (Ks. Dawkinsia lukemassa.) Minun on koko lailla mahdoton kuvitella, että esoteristi voisi uskoa lähimainkaan sellaiseen Jumalaan, minkä tapaamme lasten isotekstisissä teologianoppaissa valkopartaisine kaitsijoineen.

Itse koen, että Jumalan näkeminen toisella tavalla - nimenomaan, sanokaamme (esimerkiksi ja ennen kaikkea) teleologisena ja (meta-)ontologisena - jo itsessään maalaa näkyviin todisteen "Hänen" olemassaolostaan. Koska kaikki mikä ylipäänsä voidaan hahmottaa olemassaolevan ääripisteeksi törmää aina mysteeriin alkuperästä, teleologiasta ja liikkeen moduksen synnystä, on a priori selvää että hahmotettavat asiat ml. luonnonlait eivät olla äärimmäisiä vastauksia. Toisin sanoen, olemassaolo rajautuu väistämättä teleologiseen mysteeriin, jonka kankeimmillaan voimme pakottaa esimerkiksi muotoon "kuinka alkuräjähdys syntyi ja miksi se räjähtäessään noudatti sellaisia lakeja kuin noudatti?", tai hienostuneemmin tietysti mihin tahansa muuhun perusteleologiseen muotoiluun, joka kysyy millä pohjalla niin sanotut luonnonlait ovat juuri ne luonnonlait kuin ne ovat.

Jos ymmärretään Jumala tänä universumin absoluuttisena mysteerinä, joka on "voima voimana voimassa" eli kaikkien tapahtumien ja itse tapahtumisen (luonnonilmöiden sisäisen skeeman) läpäisevä tai, jos niin tahdotaan sanoa, sitä "kannatteleva" voima, jo yksin ongelman ilmeneminen todistaa Jumalan olemassaolon. Ei tietenkään persoonallista sellaisessa merkityksessä, minkä ihminen antaa sanalle persoona. (Se jättää edelleenpohdittavaksi kysymyksen superkarakteristiikasta, jossa tietyt persoonallisiksi mielletyt piirteet kuten rakkaudellisuus ovat absoluuttisempia kuin toiset, esimerkiksi kateus, mistä voitaisiin johtaa hypoteesi tai väite jonkinlaisesta kosmisesta persoonallisuudesta. Mutta tässähän kysymys ei ollut millainen Jumala on, vaan onko Jumalaa.)

[Benemal]

Jossain oli hiljattain puhetta Krishnasta. Hinduille (ja Hare Krishnoille) hän on korkein persoona. Siis Jumala, joka on henkilö, eikä absoluutti, tai demiurgi.

[Numinous]

Jumalatodistusten historia liittyy kristilliseen skolastiseen teologiaan, jossa ero Luojan ja luodun välillä on ehdoton ja maailma nähdään omalakisena, johon Jumala korkeintaan voi tehdä jotain interventioita joskus harvoin. Jos tästä dikotomiasta voidaan luopua, kysymys muuttuu enemmän konseptuaaliseksi, eli miten me nimitämme sitä, minkä koemme maailmaksi tai kosmokseksi ja mitä attribuutteja siihen liitämme. Luonnontieteilijät jatkuvasti liittävät evoluutioon ja fysikaalisiiin lainalaisuuksiin intentionaalisia käsitteitä. Jos uskotaan, kuten vallitseva fysikalistinen maailmankatsomus sanoo, että maailma luo itse itsensä ja synnyttää elämän, niin tämä on jo spinozalaista tai emersonilaista panteismia. Sitten vähän riippuen siitä, mitä ajattelee kvanttiomituisuuksista taikka parapsykologiasta, tuo kosmos alkaa saada yhä enemmän henkisiä ja tietoisia piirteitä. Itse uskon tällaiseen supertietoisuuteen, mutta en osaa sanoa onko senkin taustalla vielä jotain värähtelyltään äärimmäiseen hienojakoista entiteettejä tai onko sen sisällä jotkin demiurgit tai muukalaisiksi populaarikulttuurissa nimitetyt tahot vastuussa tästä elämänmuodosta, jossa nyt elämme. Pidän mahdollisena, että tähän tulee joskus selkoa, mahdollisesti empirian kautta, mutta en usko, että siihen päästään puhtaalla logiikalla, mitä pidän ihmisen korkeamman tietoisuuden skolastisena turmeluksena, josta ihmiskunta kärsii valtavasti edelleen.

[Nomad]

Itselleni vaikuttavin "jumaltodistus" on ehkä ollut teini-iässä tapahtunut voimakas herääminen siihen, että numeerisesti mitattavien havaintojen ja tajunnallisten ilmiöiden välinen kuilu on (IMO) oltava ontologinen eikä tietoteoreettinen: vaikka mittalaitteet kehittyisivät kuinka paljon, selitysaukko ei kuroutuisi umpeen. Miten pohjattoman syvät ja ihmeelliset tajunnan ilmiöt ikinä voitaisiin palauttaa geometrisesti äärellisiin ja hyvin pieniin hiukkasiin ja aivojen kaltaisiin elimiin? Sen sijaan ne tuntuvat heijastuksilta jostakin kokonaisvaltaisemmasta. Laitoin todistuksen lainausmerkkeihin, koska tässä tietenkin on mukana ongelmallista gap-god-logiikkaa [ https://en.wikipedia.org/wiki/God_of_the_gaps ] eikä tuo todistuksena taida toimia muuta kuin omakohtaisesti. Itselleni joka tapauksessa melko kauaskantoisesti vaikuttanut asia.

Jumalasta puhuttaessa tuo määrittelypuoli on vaikeaa, ja mielestäni yllä olevat kirjoitukset kuvaavat asian hyvin; eipä tuota sanaa juuri tulekaan yleensä käyteltyä. Jos jumala=absoluutti, on yllä oleva todistus yhtä tyhjän kanssa: kaikki pulppuaa samasta lähteestä ja kysymys on vain siitä kauhaistaanko vettä puron ylä- vai alajuoksulta. Tässä yhteydessä jumalan olemassaolo tarkoitti kenties sitä, että maailmankaikkeus (tai multiversumin kaikki maailmankaikkeudet) on jollakin tavalla laajalti tietoinen organismi.

[Nefastos]

Kysyttiin myös vähemmän pätevistä todistustavoista. Yksi esimerkki yllä aiheellisesti kritisoidusta skolastiikasta on tällainen: Koska Jumala edustaa aina täydellisempää eikä vähemmän täydellistä attribuuttia kaikista kuviteltavissa olevista, hänen on oltava olemassa, koska olemassaolo on täydellisempää kuin olemattomuus.

Todistus nähdään kuitenkin kehrätyksi kasaan kielellisten luokkien väärästä yhdistelystä. "Olemassaolo" ei ole erillinen muuttuva ominaisuus, joten sillä ei voida nähdä myöskään paremmuusjärjestystä. Muutoin päädyttäisiin siihen että ihmissyöjäfyrzogista, jossa yhdistyvät kaikki kuviteltavissa olevat iljettävät, huonot ja pahat ominaisuudet, olisi yksi muita muotoja hiukan parempi variaatio, nimittäin sellainen joka muissa suhteissa on edelleen täysin paha mutta on kuitenkin olemassa. Sinällään surullista on, että fyrzog-logiikka jopa sopii perinteisen teologian "paha on olemassa koska Jumala haluaa mahdollistaa hyvän valitsemiseen liittyvän suuremman täydellisyyden" -väitteeseen... mutta se on taas oma keskustelunsa.

Jossain oli hiljattain puhetta Krishnasta. Hinduille (ja Hare Krishnoille) hän on korkein persoona. Siis Jumala, joka on henkilö, eikä absoluutti, tai demiurgi.

Hinduille yleisesti Krishna on yksi Vishnun avataroista. Oppi avatarasta eli ihmisestä joka ilmaisee jumalan voitaisiin jossain määrin vertauttaa kristinuskon oppiin Jeesuksen ilmentymisestä, sikäli kuin tähän liitetään ajatukset että a) Jumalan ilmaisumuotoja on useita & b) Jeesus ei ollut ainoa jumal-ihminen.

Krishnalaisille, jotka korostavat Jumalaa persoonallisena erityisesti yhdessä henkilössä eli Krishnassa (mikä ei ole hirveän tyypillinen, joskin mahdollinen, hindulaisuuden variaatio), Krishna kyllä on edelleen myös absoluutti, samalla kun hän on persoonallisuus. Ja Vishnuna hän on tavallaan myös demiurgi, joka - toisessa olomuodossaan - loi maailman vesien syvyyksistä. Tai: luo, sillä "Big Bang" ei hindulaisen vastaavuus- ja sykliajattelun mukaan ole ainutkertainen tapahtuma.

[Hoenir]

Itselleni vaikuttavin "jumaltodistus" on ehkä ollut teini-iässä tapahtunut voimakas herääminen siihen, että numeerisesti mitattavien havaintojen ja tajunnallisten ilmiöiden välinen kuilu on (IMO) oltava ontologinen eikä tietoteoreettinen: vaikka mittalaitteet kehittyisivät kuinka paljon, selitysaukko ei kuroutuisi umpeen. Miten pohjattoman syvät ja ihmeelliset tajunnan ilmiöt ikinä voitaisiin palauttaa geometrisesti äärellisiin ja hyvin pieniin hiukkasiin ja aivojen kaltaisiin elimiin? Sen sijaan ne tuntuvat heijastuksilta jostakin kokonaisvaltaisemmasta. teltyä

Minua kiinnostaisi kuulla lisää siitä, että mikä sinua kiehtoo tässä kuviossa nimenomaan uskon tasolla? "Subjektiivisten" ilmiöiden palautumattomuus objekteihin on nähdäkseni varsin mielekäs ajatus, mutta tylsän filosofisestihan tämä ei tarkoita vielä muuta kuin sitä, että emergenssiä tapahtuu ja että monet "inhimillisen todellisuuden" ilmiöt on huomioitava enemmän tai vähemmän itsenäisinä. Olen käynyt itse paljon sisäistä keskustelua tämän todellisuuden repeämäkohdan - jota voinee AT:n kontekstissa kutsua "Luciferin lankeemukseksi" - ja uskon välisestä suhteesta, mutta olen päätynyt aina siihen tulokseen, että jos alkaisin perustelemaan hengellisyyttä pelkästään tästä ontologisesta "tosiseikasta" käsin, niin uskoni todellakin perustuisi vain triviaaliin metafyysiseen faktaan, ei mihinkään vapaaseen, luovaan ja elävään.

[Wyrmfang]

En huomannut tähän liittyvää keskustelua, joten avataan tämä kevyt aiheiden rypäs. Onko argumentointi Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta mielekästä, toivotonta vai jotain muuta? Onko jokin tapa mielestäsi pätevämpi tai vähemmän pätevä?

Yleisesti ottaen varsinainen argumentointi sen puolesta, että Jumalan täytyy olla olemassa, on mielestäni turhaa tai jopa haitallista. Hengellisyys tai ateismi perustuvat molemmat henkilökohtaiselle kokemukselle, joka ei ole välitettävissä toisille, varsinkaan suorilla argumenteilla. Palaan lopuksi sellaiseen argumentointiin minkä uskon olevan hyödyksi.

Yleisimmät argumentit ovat ontologinen-, kosmologinen-, teleologinen- ja moraalinen argumentti. Ontologista argumentointia voidaan lähestyä mm. Jumalan käsitteeseen sisältyvän olemassaolon välttämättömyyden kautta. Kosmologisessa argumentissa usein vedotaan siihen, että maailmankaikkeus on saanut alkunsa tai luotu (jonain tiettynä hetkenä). Teleologinen argumentointi perustelee Jumalan olemassaoloa maailmankaikkeudessa näkyvän suunnitelmallisuuden ja tarkoituksellisuuden avulla.

Kantin Puhtaan järjen kritiikissä esitetään varsin systemaattinen näiden argumenttien torjunta, johon on esitetty sittemmin hyvin vähän jos lainkaan uskottavaa kritiikkiä. Lyhyesti idea on siis, että kuten Nefastos yllä esittää, ontologinen todistus kaatuu siihen, ettei olemassaolo ole ominaisuus. Kant lisää tähän, että kosmologinen todistus taas nojaa viime kädessä ontologiseen ja teleologinen kosmologiseen todistukseen. Kantkin kuitenkin myöntää teleologisen todistuksen esteettisen ja potentiaalisesti moraalisuutta edistävän arvon. Toki nyt viime vuosikymmeninä rapakon takana nousseen uuden kristillisen filosofian kovat nimet ovat esittäneet lukuisia modattuja klassisisa jumalatodistuksia ja ainakin osa niistä voi olla päteviä, mutta ne perustuvat poikkeuksetta ovelasti piilotetuille aivan uskomattomille lähtöoletuksille.

Moraalinen argumentti pohjaa useimmiten näkemyksiin yhteisistä ja universaaleista moraalikäsityksistä.

Ovatko jotkut nykyajattelijat esittäneet tällaista? Aikana jolloin kristinusko oli vahva yhteisöä kasassa pitävä voima on helppo ymmärtää, että tämä vaikutti vielä uskottavalta. Idea siitä, että objektiiinen moraali vaatisi jonkin transsendentin tuomarin on kuitenkin paitsi tökerön huono myös itse asiassa aika anti-moraalinen. Tuomari kun voi päättää minkä tahansa olevan moraalista, vaikkapa sen kuuluisan oman lapsen murhaamisen. Jos taas Jumalan säätämän moraalin taustalla onkin jokin looginen välttämättömyys (kuten Kantilla moraalilaki), minkä alaisuudessa Jumalakin toimii, niin Jumala siinä välissä muuttuu turhaksi. Karkeasti ottaen universaali moraali voidaan oikeuttaa joko konstruktivistisesti tai realistisesti. Konstruktivistin mukaan ihmisyyttä konstituoivat tietyt perustavat eettiset periaatteet, joiden ulkopuolelle meillä ei ole pääsyä, ja tästä näkökulmasta kysymys siitä "ovatko ne oikeasti totta" muuttuu mielettömäksi. Realisti taas sanoisi, että luonnossa on moraalisia tosiasioita samaan tapaan kuin siinä on fyysisiä, psyykkisiä tai matemaattisia tosiasioita, vaikkakin vain ihminen voi realisoida nämä tosiasiat tietoisena periaatteena.

Jos ymmärretään Jumala tänä universumin absoluuttisena mysteerinä, joka on "voima voimana voimassa" eli kaikkien tapahtumien ja itse tapahtumisen (luonnonilmöiden sisäisen skeeman) läpäisevä tai, jos niin tahdotaan sanoa, sitä "kannatteleva" voima, jo yksin ongelman ilmeneminen todistaa Jumalan olemassaolon. Ei tietenkään persoonallista sellaisessa merkityksessä, minkä ihminen antaa sanalle persoona. (Se jättää edelleenpohdittavaksi kysymyksen superkarakeristiikasta, jossa tietyt persoonallisiksi mielletyt piirteet kuten rakkaudellisuus ovat absoluuttisempia kuin toiset, esimerkiksi kateus, mistä voitaisiin johtaa hypoteesi tai väite jonkinlaisesta kosmisesta persoonallisuudesta. Mutta tässähän kysymys ei ollut millainen Jumala on, vaan onko Jumalaa.)

Tässä ongelma on, että ensin oletetaan rationalistinen viitekehys (ennen kaikkea Leibnizin riittävän syyn periaate: kaikelle olemassaolevalle on oltava sen selittävä syy), havaitaan, että ihminen ei pääse täydelliseen rationaaliseen ymmärrykseen kaikesta (paitsi Hegelin mukaan ) jolloin jää "mysteeri" ja tarvitaan Jumala sen ratkaisemiseksi ja maailman mielekkyyden takaamiseksi. Slavoj Zizekin, Markus Gabrielin ja Quentin Meillassouxin kaltaiset nykyateistit lähtevätkin aina koko rationalistisen viitekehyksen kiistämisestä ja ajattelevat maailman ontologiseksi perusluonteeksi minkäänlaiselle järjelle täysin vieraan kaaoksen.

Se mikä minusta on kuitenkin tarpeen, on argumentointi sen puolesta, että on aivan mielekästä ajatella, että Jumala on olemassa. Tämä ei ole tosiaankaan mikään itsestäänselvyy,s vaan vaikuttaisi, että valtaosa nuorempaa väestöä ajattelee päinvastaisen itsestäänselvyydeksi. Ja se vanhemman väestön jumalakuva taas on usein mitä on eikä erityisesti eduksi. Filosofit eivät tietenkään ollessaan filosofeja oleta kauheasti itsestäänselvyyksiä, mutta arkihenkilöinä tuntuvat olettavan automaattisesti, että kuuluisat Kantin, Nietzschen, Heideggerin argumentit, jotka nähdäkseni kyllä osoittavatkin varsin epäkiitolliseksi sekä skolastisen kuvan Jumalasta että Jumalan olemassaolon todistamisen, osoittaisivat myös vanhentuneeksi ylipäätään minkäänlaisen metafyysisen jumalakäsityksen. Eli niille, jotka jo uskovat, on hyödytöntä todistella, ja niille, jotka eivät usko, on täysi työ osoittaa, että ateismi ei ole itsestäänselvyys. Erityisesti minusta olisi toivottavaa, että kukaan fiksu teisti tai ateisti ei tekisi "katso kuinka paljon pahaa uskonnosta/uskonnottomuudesta on seurannut" - argumentteja. Niissä on oikeastaan kyse esiasteesta toisenlaisten ihmisten demonisointiin; jos yhtään pyrkii ymmärtämään itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, näkee aika nopeasti, että mikään ei seuraa teismistä tai ateismista ytimellisesti vaan niiden taakse piiloutuvista psykologisista, kulttuurisista ja poliittisista agendoista.

[Nefastos]

Tässä ongelma on, että ensin oletetaan rationalistinen viitekehys (ennen kaikkea Leibnizin riittävän syyn periaate: kaikelle olemassaolevalle on oltava sen selittävä syy), havaitaan, että ihminen ei pääse täydelliseen rationaaliseen ymmärrykseen kaikesta (paitsi Hegelin mukaan ) jolloin jää "mysteeri" ja tarvitaan Jumala sen ratkaisemiseksi ja maailman mielekkyyden takaamiseksi. Slavoj Zizekin, Markus Gabrielin ja Quentin Meillassouxin kaltaiset nykyateistit lähtevätkin aina koko rationalistisen viitekehyksen kiistämisestä ja ajattelevat maailman ontologiseksi perusluonteeksi minkäänlaiselle järjelle täysin vieraan kaaoksen.

Niin; kuten yllä sanoin, se miten Jumala nähdään, jo itsessään maalaa näkyviin todisteen hänen olemassaolostaan. Tai olemattomuudestaan, jos luomamme Jumala-kuva on absurdi.

Toisin sanoen tulemme siihen, mitä itsekin sanoit, että asia palaa väitteen rakentamisen takaa paljastuviin perusoletuksiin. Tämä pätee yhtä lailla Jumalaa puoltaviin kuin kieltäviin väiterakenteisiin. En itse määrittelisi sinun tapaasi asiaa välttämättä rationalistiseen viitekehykseen, josta on otettava askel ikään kuin taaksepäin tai kokonaan toiselle kentälle, vaan koen - tästähän olemme usein keskustelleet - että järjen on ikään kuin sallittava itselleen uudentyyppinen lähestymistapa. Ts. mainittu tila josta voidaan vetää johtopäätös -> "ei-järjellinen" (kaaos) voidaan vetää myös johtopäätös -> "superrationaalinen" (kosmos). Nämä ovat siis tietysti applikaatioita, eivätkä liity rationalistisesti aprikoituun jumalväitteeseen sinänsä.

Eli niille, jotka jo uskovat, on hyödytöntä todistella, ja niille, jotka eivät usko, on täysi työ osoittaa, että ateismi ei ole itsestäänselvyys. Erityisesti minusta olisi toivottavaa, että kukaan fiksu teisti tai ateisti ei tekisi "katso kuinka paljon pahaa uskonnosta/uskonnottomuudesta on seurannut" - argumentteja. Niissä on oikeastaan kyse esiasteesta toisenlaisten ihmisten demonisointiin; jos yhtään pyrkii ymmärtämään itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, näkee aika nopeasti, että mikään ei seuraa teismistä tai ateismista ytimellisesti vaan niiden taakse piiloutuvista psykologisista, kulttuurisista ja poliittisista agendoista.

Hyvin puhuttu. Teismi tai ateismi ei kenestäkään tee sitä viisaampaa, mutta se kuinka näitä asioita yksin ja yhdessä pyörittelee, toivon mukaan voi todellakin tehdä ymmärtävämmän. Ei kuitenkaan, jos tarkoituksena on vain mahdollisimman seksikkäästi nujertaa muiden argumentteja, mistä näyttää tulleen jo jonkinlaista gladiaattoriviihdettä maailmalla.

p.s.

Se Kant pitäisi niistä todistuksistaan teljetä pariksi kolmeksi vuodeksi Solovkiin!

...Hauskana sattumuksena, lukiessani tuon viestisi Wyrmfang äsken puhelimesta, olin juuri löytänyt Puhtaan järjen kritiikin edullisesti kirjakaupasta ja kanniskelin sitä kaupan kassalle. Tämä on ollut ostoslistalla pitkään, vaikka tiedänkin sinun sanovan, että johdonmukainen tutustuminen kannattaisi aloittaa kolmannen osapuolen välityksellä.

[obnoxion]

Hieman tässä liikutaan oman argumentointitasoni ylärajoilla, mutta yritän tuoda tähän oman kantani. Itse lähden siitä että ei ole olemassa muuta kuin Jumala. Minusta ei siksi ole kiinostavaa onko Jumalaa, vaan se millainen on Jumala. Tätä kautta kaikki toimintani liittyy yhteen Jumala tuntemisen prosessiin, joka on eräs fragmentoituneen jumaluuden sisäisistä tiloista.