Pahantahtoisten entiteettien tarkoitus

[Numinous]

Tervehdys uudelta käyttäjältä!

Kysymys, johon kaipaisin kommentteja palstan kirjoittajilta kuuluu yksinkertaisuudessaan: mitä tarkoitusta maailmassa palvelevat entiteetit, joiden ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan kiusanteko tai kärsimyksen aiheuttaminen?

Olen jonkin verran lukenut käytännöllistä kirjallisuutta sekä kirkollisesta että kirkollisten tahojen ulkopuolisesta eksorkismista ja jälkimmäisessä kirjallisuudessa on tullut vastaan ajatus, että osa niin sanotuista riivaajista (dark force entities) olisi enemmän tai vähemmän huijattu tehtäväänsä korkea-arvoisempien demonien toimesta ja näillä olisi mahdollisuus vaihtaa tahdon suuntaa, kun ne tajuavat, etteivät saakaan itselleen sitä hyvää jota nämä vahvemmat demonit ovat luvanneet vastineeksi ihmissielujen piinaamisesta.

Eikö karman laki koske näitä entiteettejä, vai ovatko he valinneet toisten olevaisten kiusaamisen karmisen rangaistuksen uhallakin?

Tästä seuraa myös kysymyksiä kaikkeuden luonteesta: onko ylöspäinen ja alasapäinen tie tasavertaisia siinä suhteessa, että universumilla (tai yksilötietoisuudella) ei ole itsestäänselvästi syytä valita jompaa kumpaa, vaan kukin yksilö on arvonäkökulmasta vapaa valitsemaan kumman tahansa tien ja kumpikin voi yksilön ja universumin näkökulmasta olla yhtä järkevä? Seuraako tästä, että kaikkeus ei etene kohti suurempaa harmoniaa, vaan se toimii myllynä, jossa toiset sielut pyrkivät ylös ja toiset alaspäin iankaikkisesti (tai aioonisesti)?

Kiitokset kaikista ajatuksista, jos saatte kiinni probleemasta.

[Kenazis]

Tervehdys Numinous! Kiinnostavia kysymyksiä.

Kysymys, johon kaipaisin kommentteja palstan kirjoittajilta kuuluu yksinkertaisuudessaan: mitä tarkoitusta maailmassa palvelevat entiteetit, joiden ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan kiusanteko tai kärsimyksen aiheuttaminen?

Ajattelen, että kysymyksessä on epäpuhtaat/vajavaiset voimat, joka tarkoittaa ymmärryksen puutetta oikeasta toiminnasta. Kaikki tahtovat toimia mahdollisimman hyvin, mutta eivät toimi välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla, koska eivät käsitä asioita laajasti tai ymäärrä niiden ns. oikeaa luonnetta. Esim. Kärsimystä ympärilleen kylvävä narsistinen persoona ei ole paha pahan vuoksi vaan kyvyttömyyden. Hänen motiivi ei ole lisätä kärsimystä vaan saavuttaa oma tavoitteensa.

Olen jonkin verran lukenut käytännöllistä kirjallisuutta sekä kirkollisesta että kirkollisten tahojen ulkopuolisesta eksorkismista ja jälkimmäisessä kirjallisuudessa on tullut vastaan ajatus, että osa niin sanotuista riivaajista (dark force entities) olisi enemmän tai vähemmän huijattu tehtäväänsä korkea-arvoisempien demonien toimesta ja näillä olisi mahdollisuus vaihtaa tahdon suuntaa, kun ne tajuavat, etteivät saakaan itselleen sitä hyvää jota nämä vahvemmat demonit ovat luvanneet vastineeksi ihmissielujen piinaamisesta.

Mielestäni tämä ei oikein vastaa kysymykseen mitenkään, kun se vain poistaa yhden tason (dark force entities) ja jättää saman kysymyksen ylemmälle tasolle (korkea-arvoisemmat demonit).

Eikö karman laki koske näitä entiteettejä, vai ovatko he valinneet toisten olevaisten kiusaamisen karmisen rangaistuksen uhallakin?

Uskoisin, että tällaiset voimat eivät joko ymmärrä karman lakia tai ne toimivat vain karmansa mukaan.

Tästä seuraa myös kysymyksiä kaikkeuden luonteesta: onko ylöspäinen ja alasapäinen tie tasavertaisia siinä suhteessa, että universumilla (tai yksilötietoisuudella) ei ole itsestäänselvästi syytä valita jompaa kumpaa, vaan kukin yksilö on arvonäkökulmasta vapaa valitsemaan kumman tahansa tien ja kumpikin voi yksilön ja universumin näkökulmasta olla yhtä järkevä? Seuraako tästä, että kaikkeus ei etene kohti suurempaa harmoniaa, vaan se toimii myllynä, jossa toiset sielut pyrkivät ylös ja toiset alaspäin iankaikkisesti (tai aioonisesti)?

Onko järkevää valita epätäydellisempi täydellisen sijaan, huonompi paremman sijaan?

[Nefastos]

Tervehdys uudelta käyttäjältä!

Tervetuloa Numinous!

Kenaziksen mainioiden vastausten rinnalle lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta.

mitä tarkoitusta maailmassa palvelevat entiteetit, joiden ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan kiusanteko tai kärsimyksen aiheuttaminen?

Yksi väite, jonka nostin esiin Argarizimissa, mutta johon juuri ei ole sen jälkeen palattu, on se, että kosmisesta (ikuisuuden) näkökulmasta katsoen elämme erittäin poikkeuksellisissa olosuhteissa sekä ajan että paikan suhteen. Tästä seuraa että se pahuus jolle muutoin näyttäytyy merkitys laajemmassa kontekstissa, on meille uskomattoman ylikorostunut. Johtuen tästä kysymykseen on kaksi vastausta:

(1) Tiettyyn pisteeseen saakka tarkoitus jota palvellaan on ikään kuin tietoisuuden esiin auttaminen, peilin asettaminen tekojen eteen (kärsimykselle antautuvista, ts. pahoista, teoista kärsimyksen kokemus myös itsessä vähenemisen sijaan loputtomasti kertautuu, mikä on faktinen Väärä ja johtaa yhä enenevään noista teoista pidättäytymiseen kaikissa normaalia lähestyvissä olosuhteissa). Tällaisen kärsimyksen tarpeellisuuden voimme aavistaa kun näemme tilanteita, joissa ihminen aikaansaa ympärilleen kärsimystä omalla naiiviudellaan: hänen on opittava näkemään eli sisässään kokemaan, että kyseinen toimintatapa on väärä, & miksi niin on.

(2) Koska kärsimys on niin ylikorostunutta, merkitystä todellakaan ei enää ole. Tämä on eräs olennaisimpia syitä Azazelin Tähden satanismin takana: viime kädessä lopullisessa vastuussa olevalle eli Jumalalle ei voida enää esittää synninpäästöä; maailmamme on rikki. Vaikka tämä pätee vain tämänpuoliseen maailmaamme jota ajallisina olentoina voimme havainnoida, siihen se pätee niin absoluuttisesti, että tässä maailmassa olevalla olennolla ei ole oikeutta vetäytyä pois tämän johtopäätöksen tekemisestä (Jobin diskurssi Jumalan kanssa).

ajatus, että osa niin sanotuista riivaajista (dark force entities) olisi enemmän tai vähemmän huijattu tehtäväänsä korkea-arvoisempien demonien toimesta ja näillä olisi mahdollisuus vaihtaa tahdon suuntaa, kun ne tajuavat, etteivät saakaan itselleen sitä hyvää jota nämä vahvemmat demonit ovat luvanneet vastineeksi ihmissielujen piinaamisesta.

Tämän ajatuksen esittää myös Pekka Ervast, ja näin itsekin koen. Eli pelkistetysti voidaan nähdä kolme pahan tasoa (joista esiin tuomasi ovat tasot 2 & 3):

1) Aineellinen paha: mekaanisesti tiettyihin psykologisiin ärsykkeisiin reagoivat fyysiset olennot (esim. banaaliin pahaan sortuvat ihmiset)
2) Astraalinen paha: mainitsemasi "riivaajat" eli alemman henkimaailman olennot, inhimillistä tai ei-inhimillistä alkuperää, jotka pyrkivät helpottamaan omaa oloaan pahaa levittämällä
3) Älyllinen paha: mainitsemasi "korkea-arvoisemmat demonit" eli syvemmän henkimaailmat olennot, inhimillistä tai ei-inhimillistä alkuperää, jotka edustavat kärsimyksen filosofiaa

Kukin taso on alisteinen seuraavalle, ja neljäntenä tasona meillä olisi Saatana karman valtiaana, jos haluamme täydentää skeeman johdonmukaisesti. Mitä alempana tässä käänteisessä hierarkiassa olento on, sitä vähemmän se tajuaa asemaansa & tietyssä mielessä sitä enemmän tulee itse kärsimään tulevaisuudessa, koska sen oma olemus on jaottuneempi ja pitää sisällään myös ei-tajuttua "hyvää" eli tervettä rakennetta. Saatana, joka on arkkityyppi eli jumala, ainoastaan antaa impulssin, ja kuinka se toteutetaan, jää muiden oivallettavaksi. "Korkea-arvoiset demonit" eli älyllinen paha (varhaisemmassa kirjallisuudessa usein "mustiksi maagikoiksi" nimitetty) on erikoislaatuisessa asemassa siinä, että näille olennoille paha on mentaalinen konstruktio, jonka palvelukseen antaudutaan eräänlaisella uhrimielellä, & jota itse ei toteuteta teoissa (enemmän tästä Fosforoksen Discordameliorissa). Aktuaalista pahaa toteuttavat olemukset (mainitsemasi "riivaajat" sekä fyysisellä tasolla pahaan tekoon ryhtyvät ihmiset) puolestaan tulevat huomaamaan sitoutuneensa kärsimykseen aivan päin vastoin kuin olivat kuvitelleet, ja ennemmin tai myöhemmin kääntyvät tämän johdosta paremmalle polulle.

Ja nyt tulee mielenkiintoinen lisähuomio ylläolevaan teleologiseen kysymykseen: Juuri kolmannen asteen paha, siis "paha pahan takana", seuraa nimenomaan siitä, että pahan fyysisyyttä ei ole koettu kuten se tulisi kokea, "ehdottomasti vältettävänä asiana" (myötätuntona & rakkautena). Eli, hieman pelkistäen, paha ilmenee maailmassa jotta myöhempään maailmankaikkeuteen ei enää syntyisi tällaista säröä, jossa osa henkisesti erittäin kehittyneistä olennoista ei pysty tajuamaan että paha on aina absoluuttisen väärin. (Tuo "jotta" on tietenkin vain hyvin monimutkaisen syy-seurausrakenteen tulos, ei mikään jumalallinen interventio.)

Eikö karman laki koske näitä entiteettejä, vai ovatko he valinneet toisten olevaisten kiusaamisen karmisen rangaistuksen uhallakin?

On hyvin sanottu, että "karma on lakien laki": kun tutkitaan mitä tällä sanalla (karma) tarkoitetaan, ymmärretään kuinka se tarkoittaa sitä kaikkein perustavanlaatuisista reflektioperiaatetta, joka ylipäänsä mahdollistaa ilmenemisen ja itseys/toiseus-rakenteen olemassaolon; kosmoksen sinänsä. Siten ei ole olemassa mitään karman lain toiminnan ulkopuolella - mutta olennot, joiden olemus on jo niissä eri aspekteissa, jotka karma esiintuo ajallisille olennoille periodisesti (tyyliin: teen tänään x, siitä seuraa huomenna y ja ylihuomenna z), ovat "vapaita karman laista" siinä merkityksessä, että niille ei karmalla ole mitään opetettavaa. Tässä tilassa voivat tietenkin olla vain yliajalliset olennot, siis arkkityypit eli jumalat, sekä tuohon tilaan (nirvânaan) pitkän vihkimysmatkan läpikäyneet sielut.

Kaikesta "pahasta" siis ainoastaan yksin Saatana "välttää karmisen rangaistuksen", ja näin vain sen vuoksi, että itse asiassa Hän ei ole paha, vaan abstraktina pahuutena tunnetun pulman esiintuoja. Saatanan on näyteltävä omaa kustoksen osaansa kunnes koko kosminen tragikomedia on tullut siihen päätökseensä, että kukaan ei enää tartu väärällä tavoin pahuuden ideaan. Niin kauan kuin siihen tartutaan, oli se filosofisena kärsimyksen lisäämisen ideologiana, astraalisena pahaan villitsemisenä tai fyysisenä pahan tekemisenä, kaikkien näiden kolmen pahan muodon esiintuojat tulevat eri tavoin kärsimään, sillä se mikä on pahaa on pahaa eli väärin, joten se tullaan aina muotoilemaan uudelleen & esiintuomaan tekijöilleen uudessa muodossa. Voimme sanoa että on olemassa "entiteettejä, jotka ovat valinneet toisten kiusaamisen karmisen rangaistuksen uhallakin", koska tämä kuuluu heidän filosofiaansa. Asia voi tuntua melko mahdottomalta käsittää (ajatus ruumiittomista idealisteista voi olla nykyajalle lievimmin sanottuna vaikeasti hahmotettava), mutta perehtyminen Dostojevskin Suur-inkvisiittorin -kertomukseen (erillinen tarina teoksessa Karamazovin veljekset) auttanee ymmärtämään, mistä on kyse.

Tästä seuraa myös kysymyksiä kaikkeuden luonteesta: onko ylöspäinen ja alasapäinen tie tasavertaisia siinä suhteessa, että universumilla (tai yksilötietoisuudella) ei ole itsestäänselvästi syytä valita jompaa kumpaa, vaan kukin yksilö on arvonäkökulmasta vapaa valitsemaan kumman tahansa tien ja kumpikin voi yksilön ja universumin näkökulmasta olla yhtä järkevä? Seuraako tästä, että kaikkeus ei etene kohti suurempaa harmoniaa, vaan se toimii myllynä, jossa toiset sielut pyrkivät ylös ja toiset alaspäin iankaikkisesti (tai aioonisesti)?

Näitä asioita pohtiessa tulee muistaa, että on olemassa valtavan pitkiä aikakausia ja vielä niitäkin pitempiä. Jokainen kosminen maailmanaika (manvantara tai aion) kyllä pääsee kunnialla loppuunsa, mutta toisaalta siitä jää aina myös sublimoitunut kollektiivinen karmansa seuraavaan. Siten se mikä näyttää olevan - ja tavallaan onkin - koko totuus tietyssä massiivisessa syklissä kuitenkin myös aikaansaa haasteet sitä seuraavaan.

[RaktaZoci]

Vähän jää sanottavaksi tämän Nefastoksen tutkielmamaisen avauksen jälkeen, mutta hän toki tuntee kirjoituksensa parhaiten. Korostan muutamia kohtia tekstistä, jotka herättivät minussa ajatuksenjuoksua:

(1) Tiettyyn pisteeseen saakka tarkoitus jota palvellaan on ikään kuin tietoisuuden esiin auttaminen, peilin asettaminen tekojen eteen (kärsimykselle antautuvista, ts. pahoista, teoista kärsimyksen kokemus myös itsessä vähenemisen sijaan loputtomasti kertautuu, mikä on faktinen Väärä ja johtaa yhä enenevään noista teoista pidättäytymiseen kaikissa normaalia lähestyvissä olosuhteissa). Tällaisen kärsimyksen tarpeellisuuden voimme aavistaa kun näemme tilanteita, joissa ihminen aikaansaa ympärilleen kärsimystä omalla naiiviudellaan: hänen on opittava näkemään eli sisässään kokemaan, että kyseinen toimintatapa on väärä, & miksi niin on.

Tästä tuli mieleen Antiikin hyvekäsitys ja se ajatus, että ihmiset tietäisivät ns. automaattisesti mitä hyveellisyys on ja tämän ymmärtäessään pyrkisivät toimimaan tällä tavoin. Aristoteleshän myös korosti, että tullakseen hyveelliseksi on ihmisen myös toimittava hyveellisesti. Ei ollut riittävää ainoastaan tietää mitä hyve on, vaan se aktualisoitui aktiivisessa toiminnassa.

Tuntuu kuitenkin, että nykyihminen on jossakin määrin, ellei tyystin, menettänyt tämän yhteyden hyveellisyyteen. Kenties siis kärsimys onkin tapa, jolla ihminen voisi ymmärtää tämän hyveellisyyden, tai oikeintoimimisen, perustan ja nähdä edes välähdyksen siitä mitä loppujen lopuksi on Oikea ja Väärä?

Tämän ajatuksen esittää myös Pekka Ervast, ja näin itsekin koen. Eli pelkistetysti voidaan nähdä kolme pahan tasoa (joista esiin tuomasi ovat tasot 2 & 3):

1) Aineellinen paha: mekaanisesti tiettyihin psykologisiin ärsykkeisiin reagoivat fyysiset olennot (esim. banaaliin pahaan sortuvat ihmiset)
2) Astraalinen paha: mainitsemasi "riivaajat" eli alemman henkimaailman olennot, inhimillistä tai ei-inhimillistä alkuperää, jotka pyrkivät helpottamaan omaa oloaan pahaa levittämällä
3) Älyllinen paha: mainitsemasi "korkea-arvoisemmat demonit" eli syvemmän henkimaailmat olennot, inhimillistä tai ei-inhimillistä alkuperää, jotka edustavat kärsimyksen filosofiaa

Huom! Viittaan seuraavassa Nefastoksen teksteihin "Naamion olennot" ja "Demonien kuutio", jotka on julkaistu kokoelmassa "Kirjoituksia magiasta". Pahoitteluni tekstin mahdollisesta sekavuudesta..

..jotka pyrkivät helpottamaan omaa oloaan pahaa levittämällä

Käsittääkseni näiden olentojen, tai olentojen kuorien, pääasiallinen päämäärä on vain ylipäätään päästä yhteyteen ihmisten kanssa, koska vain näin ne voivat ns. olennoitua, sillä eivät omaa omaa ruumista. Missä kontekstissa voidaan siis määritellä, että niiden toiminta olisi "pahaa", vaikkakin se toki on itsekästä? Tietysti tämä transaktio, possessio ja/tai muulla tavoin mediumina toimiminen, varmasti aiheuttaa fyysiselle kantajalleen kärsimystä, joten siinä määrin toiminta voitaisiin tulkita pahaksi. Mutta eikö fyysinen henkilö kuitenkin omalla toiminnallaan, joko tiedostetusti tai ilman, ole vetänyt puoleensa näitä entiteettejä ja täten jo itse toiminut "väärin". Näinhän impulssi voidaan palauttaa yksilöön itseensä. Vai onko niin, että kehittyneessä pyrkijässä myös tällainen, mahdollisesti alitajuinen, impulssikin puhdistuu, eikä enää aiheuta piiloheijastuksiaan?

"Korkea-arvoiset demonit" eli älyllinen paha (varhaisemmassa kirjallisuudessa usein "mustiksi maagikoiksi" nimitetty) on erikoislaatuisessa asemassa siinä, että näille olennoille paha on mentaalinen konstruktio, jonka palvelukseen antaudutaan eräänlaisella uhrimielellä, & jota itse ei toteuteta teoissa (enemmän tästä Fosforoksen Discordameliorissa).

Demonien kuution pohjalta olin käsittänyt, että nämä demonit olisivat periaatteessa puhtaiden enkeliluokkien vääristyneitä heijastumia. Mikäli nämä olennot eivät an sich aiheuta pahaa tai kärsimystä, eivätkö kuitenkin ihmiset, jotka niiden yhteyteen pyrkivät ja mahdollisesti oppivat ymmärtämään niiden olemuksellisen perusvireen, kuitenkin voi tämän impulssin valjastaa ja täten, tietyssä mielessä, tästä alkuperäistä käsin myös toimia aiheuttaen pahaa?

[Numinous]

Kiitos ajatuksista! Tästä tulikin stimuloivampi keskustelu kuin osasin odottaa.

Nefastoksen hahmottelema entiteettien luokitus ja tätä luokitusta seuraava toimnnan muoto resonoi heti. Eksorkistien (käytän sanaa nyt laajemassa merkityksessä kuin viittaamassa katolisen kirkon tai muiden kristillisten kirkkojen toimijoihin) käytännön kokemus on, että riivaajat on mahdollista suostutella lähtemään ihmisestä ja vakuuttaa siitä, että niiden olisi parempi olla tekemässä jotain muuta. Uskon, että kristinuskon käsitys, jonka mukaan riivaajat ovat kykenemättömiä mihinkään hyvään ja heillä ei ole ns. parannuksen mahdollisuutta on väärä. Kirjallisuuden perusteella vaikuttaisi siltä, että kaikki riivaajat eivät ole välttämättä mitenkään erityisen korkealla tasolla ajattelussaan, vaikka niiden toismaailmallisuus saattaa antaa illuusion siitä. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, vaikkei se puheena olevaan asiaan suoranaisesti liitykään, että monissa tapauksissa, joissa vieras entiteetti tunkeutuu ihmisen sieluntoimintoihin kyse vaikuttaa olevan aidosti eksyksissä olevista ihmissieluista, joiden tarkoitus ei ole tehdä pahaa, vaan he toimivat hämmennyksestä.

Entä sitten nämä korkeammat entiteetit, jotka lietsovat ja houkuttelevat muita pahuuteen? Mieleen tulee kertomus Juudaasta, jonka Kristuksen mukaan oli määrä joutua kadotukseen. "Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen." Joh. 17:12. Juudas edustaa tässä instrumentaalista pahaa ja hänen kosminen paikkansa oli toimia pahuuden agenttina, kuitenkin korkeamman päämäärän tähden. Juudaan uhri oli suurempi kuin Kristuksen: Juudas antoi uhriksi sielunsa autuuden, siinä missä Kristukselle annettiin lupa nousta ylös ja astua taivaaseen.

Ajatus siitä, että maailmassa on korkea-arvoisia entiteettejä, jotka houkuttelevat pahuuteen käy yksiin Juudas-kertomuksen kanssa. Sielun kehitys vaatii peilikseen myös pimeyttä.

Jos kaikki jotka käytännössä aiheuttavat kärsimystä toisille olevaisille ovat jomman kumman kategorian alempia entiteettejä, se antaa käytännössä toivoa sekä inhimilliseen että eksorkistiseen hyvän edistämiseen: kaikilla näillä pahantekijöillä on olemuksellisesti mahdollisuus käyttää vapaata tahtoa ja valita toisin. Ne, joiden asema kosmisesti on houkutella ihmisiä pahaan toimivat virkansa puolesta, mutta he käyttävät valtaansa vaikuttamalla toisten entiteettien tahtoon.

[Nefastos]

Mukavaa, että tästä syntyi keskustelua enemmänkin... Osittain teknisiin kysymyksiin osittain teknisiä vastauksia:

Käsittääkseni näiden olentojen, tai olentojen kuorien, pääasiallinen päämäärä on vain ylipäätään päästä yhteyteen ihmisten kanssa, koska vain näin ne voivat ns. olennoitua, sillä eivät omaa omaa ruumista. Missä kontekstissa voidaan siis määritellä, että niiden toiminta olisi "pahaa", vaikkakin se toki on itsekästä?

Se on pahaa sekä essentiaalisesti (paha telos: suuntautuminen itsekkyyteen & materiaan) että käytännöllisesti (aiheuttaa kärsimystä suoraan tai välillisesti). Mutta kun puhutaan "naamion olennoista", palaavista ja/tai elementaalisista hengistä, tuo paha voi olla paitsi tietoista, myös banaalia: toisin sanoen, "riivaaja" ei edes tajua omaa pahuuttaan itse. Tällöin liikutaan yllä mainitun jaottelun luokkien 1 & 2 rajalla. Mitä tietoisempi on olento, sitä enemmän se alkaa kuulua luokkaan 3, joka on pahan todellinen ydin (paha tahto; pahan idealismi; lisääntyvän tai edelleenjatketun kärsimyksen toimintaperiaatteen hyväksyminen).

Tässä on hyvä tajuta, että osa "naamion olennoista" ei vielä ole ollut ihmisiä, jolloin näiden "pahuus" ei ole varsinaisesti pahuutta, koska koko kysymys hyvästä ja pahasta ei noille olennoille ole eikä ole voinut olla vielä relevantti: ne ovat, kuten Giordano Bruno sanoi, villieläinten kaltaisia. Ja osa on ihmisiä jotka eivät tajua osallistuvansa "pahaan", mutta joissa vaikuttimena silti on faktinen pahan juuri: itsekkyys & epätoivo ja/tai haluttomuus suhteessa henkisen kehityksen saavuttamiseen. (Nota bene: Ero kuolemanjälkeiseen & elämän aikana harjoitettuun toimintaan ei ole tässä suhteessa edes kovin olennainen. Ihminen voi kummitella muille astraalisena aaveena myös elämänsä aikana & riivata muita negatiiviseen toimintaan. Tämä puoli ainoastaan tulee fokukseen, ei varsinaisesti synny, kehon kuollessa. Tämän vuoksi Argarizimissa puhuin "uniinsa uponneista noidista" enkä riivaajista, joka olisi sisältänyt konnotaation puhtaaseen toismaailmallisuuteen olennollisuudessa.)

Tietysti tämä transaktio, possessio ja/tai muulla tavoin mediumina toimiminen, varmasti aiheuttaa fyysiselle kantajalleen kärsimystä, joten siinä määrin toiminta voitaisiin tulkita pahaksi. Mutta eikö fyysinen henkilö kuitenkin omalla toiminnallaan, joko tiedostetusti tai ilman, ole vetänyt puoleensa näitä entiteettejä ja täten jo itse toiminut "väärin". Näinhän impulssi voidaan palauttaa yksilöön itseensä.

Tuo juuri on pahan logiikkaa. Murhaaja voi hyvin ajatella: "Minä en voisi murhata tätä henkilöä, jos hänen karmansa ei minua siihen mahdollistaisi." Tällä järkeilyllä hän on kuitenkin jo antanut pois oman mahdollisuutensa ylöspäisen tien valitsemiseen (mikä on sekä velvoite että etuoikeus). Tietyssä mielessä sama pätee henkiin; toimimalle tietyn virtauksen (jota ihmisessä edustaa tiedostettu tai tiedostamaton idealismi, siis toimintaperiaatteiden paradigma) ne ovat – omalla ihmisistä vain hieman eriävällä tavallaan – vastuussa tuon virtauksen yllykkeiden toteuttamisesta.

Vai onko niin, että kehittyneessä pyrkijässä myös tällainen, mahdollisesti alitajuinen, impulssikin puhdistuu, eikä enää aiheuta piiloheijastuksiaan?

Ylöspäisellä tiellä edellämainittukin ongelma luonnollisesti vähän kerrassaan puhdistuu ja hienostuu, niin että neljänteen (Marsin) vaiheeseen siirryttäessä pahan ongelma muuttuu radikaalisti ja kuudennessa (Saturnuksen alaisessa) se tulee kokonaan käsitellyksi. Kannattaa huomata, että nämä neljäs ja kuudes vihkimys edustavat juuri noita astrologiassa tunnettuja "vaikeita" planeettoja. Molemmat ovat lisäksi läsnä kolmannessa, Maan vaiheessa, jolloin vielä on faktinen mahdollisuus kääntyä kokonaan kääntyneen hierarkian piiriin, langeta. Kaikkein vaarallisimpia ovatkin ne, jotka ovat ensin kehittäneet itsensä niin korkealle, ja sitten langenneet: juuri nämä ovat ihmissyntyisiä (alaspäisen tien) "mustia maagikkoja", jotka tämän lankeemuksensa kautta ovat tulleet demoneiksi. Mutta tämä ei ole ainoa mahdollinen polku tuohon tilaan: siihen kuuluu olentoja kokonaan varhaisemmasta maailmasta, sillä aika sinänsä ei ole vakio, ja siten tietoisuudet jotka ovat jääneet kiinni tietyn ajan kehitysongelmaan, heijastavat tuon ongelmansa yhä edelleen meihin. Mutta tämä alkaa olla puolestaan toinen syvä aihe...

Demonien kuution pohjalta olin käsittänyt, että nämä demonit olisivat periaatteessa puhtaiden enkeliluokkien vääristyneitä heijastumia.

Kyllä, mutta mitä se tarkoittaa? Vääristynyt heijastus edellyttää vääristyneesti heijastavaa pintaa. Sen tarjoavat nuo inhimillistä ja ei-inhimillistä alkuperää olevat sielut, jotka ovat jääneet kiinni tiettyyn pulmaan, kykenemättä avaamaan sitä ylöspäiseen kehitykseen (kolminaisella avaimella).

Mikäli nämä olennot eivät an sich aiheuta pahaa tai kärsimystä, eivätkö kuitenkin ihmiset, jotka niiden yhteyteen pyrkivät ja mahdollisesti oppivat ymmärtämään niiden olemuksellisen perusvireen, kuitenkin voi tämän impulssin valjastaa ja täten, tietyssä mielessä, tästä alkuperäistä käsin myös toimia aiheuttaen pahaa?

Kyllä. Ja joidenkin henkien suhteen, myös hyvää. Esimerkiksi elementaalista alkuperää olevat goeettiset henget eivät ole, kuten sanottua, pahoja teleologisesti, ja siten henkienmanaaja voi tehdä niiden kanssa myös positiivista yhteistyötä.

Entä sitten nämä korkeammat entiteetit, jotka lietsovat ja houkuttelevat muita pahuuteen? (...) Ne, joiden asema kosmisesti on houkutella ihmisiä pahaan toimivat virkansa puolesta, mutta he käyttävät valtaansa vaikuttamalla toisten entiteettien tahtoon.

Nyt tahtoisin jälleen palata oman ensimmäisen vastauspostaukseni alkuun eli pahan ilmenemiseen sietorajan yli. Maailma on rakentunut niin, että niin sanotusti aiemman emanaation turbulenssi luonnostaan aikaansaa eräänlaisen taaksepäisen magneettisen vedon sielulle, & tämä sinänsä aikaansaa riittävän "pahuuden elementaalien" ilmentymisen: toisin sanoen, olennot jotka ovat involuution (aineeseen, ei vielä aineesta, valautumisen) tilassa, auttavat myöhempiä evoluutiossa nousevia olentoja asettamalla tuon luontaisen vastustuksen & siten tarpeellisen määrän "kasvattavaa kärsimystä". Asia kuitenkin muuttuu radikaalisti siinä vaiheessa, kun olennot jotka jo voisivat kehittyä, jotka ovat älyllisesti itsetietoisuuteen heränneet, lankeavat tähän samaan tilaan. Otetaan vertaus yhden ihmiselämän ajalta: vauva joka kiukutellen itkee osakseen huomiota toimii (yleensä) oikein; aikuinen mies joka kiukutellen itkee osakseen huomiota tekee (yleensä) väärin. Se että maailmassa tapahtuu jotain ei tarkoita, että meidän itsemme olisi oikeus jatkaa tuota tapahtumista.

Kysymys Juudaksesta on jälleen niin syvä, että siitä voisi aloittaa uuden keskustelun. En nyt tarkoituksella ota kantaa tässä yhteydessä tuohon asiaan.

[Thelithiz]

"”Pahuuden jumalat”, yliajalliset ja kosmiset
olennot, joiden luonne on kuolemassa ja tuhoutumisessa, eivät kuitenkaan voi välttää sitä, että
heidän korkealta pöydältään putoavat murut tulevat karkeiden olentojen väärin käyttämiksi: heidän
emanaationsa maailmassa ovat luonnoltaan sellaisia, että niitä voidaan käyttää itsekkäässä
noituudessa. Niitä voidaan kuitenkin käyttää myös toisin – hyvän ja oikean tuhoamisen työssä ilman
väkivaltaa, mikä on näiden voimien tosiolemus: pimeä ja pyhä, vailla väärää kärsimystä."