Azazelin Tähden kristillis-teologista kritiikkiä, osa 1.

[Alfalfa]

Azazelin tähden kristillis-teologista kritiikkiä, osa 1.

§1. Johdanto

Tämä kritiikki perustuu Johannes Nefastoksen kirjaan 'Aatteesta ja veljeskunnasta' 1. painokseen (2012), johon viittaan kritiikkini sivunumeroilla. Kritiikki on osa 1., koska jatko riippuu siitä, milloin jaksan lukea lisää Nefastoksen teoksia, jos jaksan — onhan Helikon- vuorella makeampaakin hunajaa —, sekä siitä, mikä on hänen vastauksensa 1. osaan kritiikkiä. Nefastoksen virhe on pikkuruinen, mutta kohtalokas kuin Akilleen kantapää, johon Pariksen ohut nuoli löysi tiensä. Samaten suuri pino Azazelin Tähden kirjoja voidaan voittaa pienellä, mutta hyvin tähdätyllä kirjoituksella.
Lukija tarkatkoon, kuinka selkeästi kritiikki on esitetty — vastatkoon muutkin siis selkeästi, älkääkä kätkeytykö allegorioiden taakse, sillä itse asia ei sitä tässä vaadi. Tiedänhän hyvin itsekin, milloin metaforinen puhe on asian vaatimaa ja milloin ei — sen sijaan puoskari suosii salamyhkäisyyksiä, koska hänen toimensa eivät kestä päivänvaloa (vrt. s. 84). Nefastoksen omiakin periaatteita ovat "kriittisyys, äly [...] ja selväjärkisyys" (s. 86). Riittääkö ymmärrystä kuitenkaan, kun vastakkaisina koettujen näkemysten yhteensulattamisen (vrt. s. 85) rakenne itsessään on kyseenalaisena?
Filosofiaan on pitkään kuulunut salahautojen ja vallihautojen kaivelu (vrt. s. 137), koska ei pyritä todelliseen dialogiin, sillä pelätään, että väitteet osoittautuvatkin heikoiksi. Kuten Nefastoskin sanoo, on niitä "'jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet torjumattoman totuuden'" (ks. s. 94), mutta sitä ovat myös taivaisiin kurkottajat. Usein ystävällisesti alkavan kamppailun kääntyessä yhden eduksi, toinen alkaa käyttäytyä kuin Proteus, jota on mahdotonta saada kiinni (vrt. s. 88). Siten kettukin kaivaa koloonsa monta pakotietä — ja Merkuriushan (ks. s. 98) on myös varkaiden jumala.
Sanojen merkitykset eivät ole kuin savea, jota yksilö muovailee vain oman mielensä mukaisesti, vaikka kieli onkin taipuvaisin ruumiinjäsenistä. On riittävän selvää, mihin Nefastos pyrkii, jotta painavimpaan kysymykseen saadaan vastaus. Jos itsekin käyttäydyn kuin savenvalaja, joka pyörittää Nefastoksesta mieleisensä hahmon, niin hän on minua korjaamassa. Elossa olevien ajattelijoiden kanssa, jotka myös vastaavat arvostelijoilleen, on se etuoikeus, että kritiikki on dialogista. Tiivistettynä, mitä kritiikin on osoitettava:
(1.) Filosofisen työkalurakenteen, so. teleologisen systeemin käytännöllisyys, vastoin sen tuotannollisuutta.
(2.) Järjen kielellisyys, eli järjen itseilmaisun vastaavuus käsittämistä vastaavan rakenteen kanssa.
(3.) Olemisen järjellisyys, eli olemisen käsittämisestä seuraava ontologia, joka sisältää Nefastoksen systeemin osatekijänään.
(4.) Olemisen historiallisuus, eli käsitettävissä olevan ontologian itseosoitus itsestään olemisen ajallisuutena.
(5.) Olemisen ajallisuus filosofisena käytännöllisenä rakenteena, so. teleologisen systeemin itseensäsulkeutuvuus, jossa se sisältää ikuisuuden käsitettävässä historiallisuudessa omana osanaan.

§ 2. Käyttörakenne

Azazelin Tähti edellyttää jäseniltään yksityistä työskentelyä, joka ei ns. pintatasollaan takerru erilaisuuksiin (s. 45). Aatteella on myös objektiivinen taso (s. 47), jolla voidaan tarkastella, onko henkilö oikealla suunnalla, jne. Perusohjelma (s. 136) tarkoittaa järjestön objektiivista ydintä, joka on kuitenkin olevinaan samaan aikaan niin sisäinen, ettei siitä ole mitään ulkoisia ohjeita (s. 135), niin että kuulostaa kuin olisi yhdentekevää puhua mitä tahansa järjestön nimissä. Tätä ei kuitenkaan tarkoita se, että "jokainen luo oman ohjelmansa" (s. 152). Azazelin Tähden tuntemiselle on välttämätöntä kyseenalaistamatta tukea ko. objektiivista ydintä sen ulkoisessa ilmaisussa, josta sitä ei itse asiassa voida erottaa.
Nefastos suojelee järjestöään sen ydintä koskevasta erimielisyydestä, jonka nojalla eripurainen seuran jäsen tullaan erottamaan (s. 143). Tämä pitää pohjimmiltaan sisällään myös filosofiaan kuuluvan dialogisen kyseenalaistamisen, so. ulkoisen ja sisäisen erottelun rakenteen, jonka mukaan kyseenalaistaminen on jotakin "ulkoista". Nefastos hyväksyy kyllä, että myönnetään ne vain "uskottaviksi mahdollisuuksiksi" (s. 179), mutta kyseenalaistaminen kuitenkin rakenteellisesti johtaa siihen, että jotakin joudutaan pitämään mahdottomana filosofian oman luonteen, so. kyseenalaistamisen kannalta. Useimmissa asioissa ei tietenkään tapahdu niin, että kyseenalaisena oleva asia osoittautuu itse kyseenalaistamisen takia mahdottomaksi, mutta kritiikittömyys osoittautuu sellaiseksi.
Se, että veli erotetaan erimielisyydestä ydinkysymyksissä, "ei johdu mistään pyrkimyksestä hegemoniaan, vaan se on ainoa mahdollisuus, kun on kyse okkulttisen työn tekemisestä" (s. 143), so. "sisäisen" ja "ulkoisen" rakenteen ydinaineksen hegemoniasta. Tässä ydinaineksessa "[m]e emme ole tilivelvollisia kenellekään emmekä millekään ulkoiselle taholle: emme anna minkäänlaisia todistuksia, eikä mikään esittäjänsä mielestä mahdollisesti hyvinkin nokkela kritiikki voi vaikuttaa meidän toimintaamme eikä tavoitteisiimme millään tavalla" (s. 139). Tässä asiassa Nefastos siirtyneekin vähintään filosofisesti mykkien kalojen valtakuntaan, vaikka hän muihin kysymyksiin vastailisikin. Ehkä hän pelkää, että joku olisi kuin varsa, joka potkii omaa emoaan, kuten vanhassa Akatemissa kävi.
Ko. "objektiivisen" sisällön suojelu kaikelta kyseenalaistamiselta tapahtuu suhteessa Nefastoksen "summum causaeen", eli ns. suureen totuuteen, joka ei liiku vain "pintatasolla" — sitä koskevaa ristiriitaisuutta ei voidakaan sulattaa suuressa vastakohtien sulatusuunissa, minkä takia sen kyseenalaistaja erotetaan järjestöstä, ellei tilannetta onnistuta korjaamaan retoriikalla. "[Y]hteys kyseiseen veljeen katkaistaan välittömästi, sillä tämä pahansuopa aines näin lähellä elävää ydintä aiheuttaa valtavan esteen työlle" (s. 143). Ydinalueella Nefastos saattaa korkeintaan esittää retorisen, ts. pedagogisen (vrt. s. 155) kysymyksen, joka ei edellytä itsensä asettamista koetukselle. Tapoja suojella Azazelin Tähden sisintä on (1.) retorinen väistely, (2.) hegemonia, (3.) keskusteluyhteyden katkaiseminen, eivätkä kriittisyys, kyseenalaistaminen ja dialogisuus. Kyseenalaistaminen täytyy koskea dialogisuuden asemaa itse kokonaisjärjestelmässä.

Se, mihin kritiikki kohdistuu, ja johon sen täytyy siten kohdistua, jotta se on kritiikkiä, on ydinalueen kysymys vastakohtien sulattamisesta. Ensimmäinen tekijä, joka siinä täytyy ymmärtää, on työkalurakenne. Nefastoksesta kaikki "paha" on "hyvää", kunhan se toimii hyvän puolesta, eli hyvän päämäärän takia. Tarkoitus pyhittää keinot (vrt. s. 83) ja Nefastoksen maailmassa näyttää olevan loputtomasti hyvää, koska kaikella on tarkoitus: "maailmaan ei voi kuulua mitään tarpeetonta" (s. 58), koska koska kaikella on tarkoitus.
Käyttäminen edellyttää puolestaan päämäärää. Nefastos ei sano suoraan, mitä tarkoittaa, koska käyttämistä on mahdollista pitää päämääränä ei-tuotannollisessa tekemisessä, kuten (a.) sohvan päämäärä on käyttö, mutta (b.) kutomapuikkojen päämäärä on vaate. Molemmat käyttörakenteet eroavat toisistaan siten, että (a.) lopputulos ei ole erotettavissa käytännöstä, (b.) lopputulos on erotettavissa käytännöstä. Tällä tavalla pitäisi myös suoraan ja selvästi sanoa, että pahuuden joko (a.) ajatellaan kuuluvan hyvään myös päämäränä, so. loputtomana ajallisena liikkeenä, tai (b.) pahuuden ei ajatella kuuluvan hyvään päämäränä, niin että aikakin päättyy joskus. Jälkimmäinen on perinteinen idealistien käsitys historiasta — eräänlainen filosofinen versio apokalypsista.
Näyttää, että Nefastos tarkoittaa hyvää tuotannollisena päämääränä, eli sellaisena, josta käyttörakenne voidaan lopulta irrottaa, koska hän sanoo hyvää absoluuttiseksi ja yhdeksi. Lisäksi hän erottelee toisistaan käytännön ja aatteen, so. praksiksen ja idean, niin että jos praksis sisältyisi ideaan myös sen lopullisessa merkityksessä, ei olisi mitään syytä sanoa, että idea on 'yksi', koska sitä joutuu joka tapauksessa kutsumaan moneksi ja sellaiseksi, johon relatiiviseksi väitetyt sisältyvät, absoluuttisen vastakohtana. Toisaalta Nefastos sanoo, että "hyvä" on läsnä myös "pahassa", so. absoluuttinen on läsnä relatiivisessa, joskin jälkimmäisen sitä itsessään tiedostamatta — relatiivisenkin tulee tiedostaa absoluuttinen itsessään. Tiedostamalla itsensä siten, relatiivinen, ts. praktinen tulee osaksi käyttörakennetta, so. se suhteuttaa itsensä päämäärään, joka sillä on kokonaisuudessa. Nefastos erottelee siten "aidon" pahuuden hyvään tietoisuuden siitä kautta etenevästä pahuudesta. Kuitenkaan hyvyys tuskin on hänelle pelkästään tietoisuutta pahuudesta, koska muuten ei olisi syytä väittää, että absoluutti ei ole jotakin ajallista, so. "aineellista" — tietoisuus pahuudesta olisi vain tietoisuutta ajallisista vastoinkäymisistä, jne. Niinpä näyttää, että käyttörakenteen päämäärä eroaa itse käyttörakenteesta.
Tällä lailla näyttää, että käyttörakenteen päämäärä on ykseys, johon tiedostamaton, so. aito paha ei sisälly — toisaalta, kuinka tiedostettu pahuus voisi sisältyä siihen? Tiedostettu pahuus ei Nefastoksestakaan sisältyne hyvään, vaan on siihen suhteessa. Tässä on sellainenkin ongelma, että jos tiedostettu pahuus ja hyvä eivät mitenkään eroaisi, hyvä olisi sellaisenaan ja lopullisesti vain tiedostettua pahuutta.
Niinpä näyttää, että hyvä on Nefastoksesta päämäärä ja että tiedostettu pahuuskin on hyvää, koska sitä käytetään hyvän takia — hyvä on levinneenä päämäärästä välineeseen, kuten vasaraa sanotaan hyväksi, koska sillä naulataan hyvää Baabelin tornia. Kuitenkin erona on, että vasara ei ole silloin sellaisenaan hyvä, vaan suhteessa päämäärään. Edelleen, erona on kuitenkin se, että kun torni on lopullisesti valmis, vasaraa ei enää tarvita missään muodossa.

Ei "näennäisesti vastakkaisten aatteiden perimmäinen yhteys" (s. 48) kuitenkaan tarkoita sitä, että absoluuttinen olemassaolo on monta, historiallinen, jne. koska Nefastos asettaa historiallisen vastakkain ajattoman ja absoluuttisen ykseyden kanssa: (a.) "Makrokosminen" on "häviämätön, muuttumaton ja todellinen", mutta (b.) "mikrokosminen" liittyy "separatismiin, erillisyyteen" (s. 74).
Tämä 'yhteys' (vrt. s. 23) on sitä, että ikuisuus käyttää aikaa, joka on imitoivinaan sitä (ks. s. 22), kuten maalaus imitoi esikuvaansa — tässä kohtaa Nefastos kuulostaa aivan vulgaariplatoniselta (vrt. s. 21). 'Yhteys' ei ole ykseyttä, sen enempää kuin kirvesmies ja kirves ovat yksi, vaikka kirvesmies on määritelmällisesti kirvesmies vain yhteydessä kirveeseensä.
Onko 'yhteys' jossakin kohtaa sitten muuttuvinaan ykseydeksi — ja miten se sitten tapahtuu? Kuoleeko historia pois ja sen "sielu" vapautuu ajattomaan arkkityyppiin? Kun häviämätön ja muuttumaton, jne. tehdään yhdeksi historiallisen ja muuttuvan kanssa, tuloksena on olemisen historiallisuus, eikä molempia yhdistävä työkalurakenne — partikulaarin ja universaalin ykseydessäkin partikulaarinen ja universaalinen ovat abstrakteja käsitteitä historian liikkeessä. Partikulaari ja universaali ovat ns. sellaisenaan, eli abstraktisti liikkeettömiä, mutta kummankaan yhdistäminen liikkeeseen ei kykene tuottamaan työkalurakennetta liikkeettömien periaatteiden välillä. Nefastos puhuu mm. liikkumattomasta liikuttajasta (s. 112), vaikka liike edellyttää epätäydellisyyttä — ja koska liikkumattoman liikuttajan ajattelu, aistiminen, tms. on epätäydellisessä liikkeessä, se on ajallista rajaamista. Puhe liikkumattomasta liikuttajasta viittaa vain sellaisen abstraktion ajattelun ajalliseen tapahtumiseen.
Käyttörakenteella ei siten voi olla minkäänlaista absoluuttista päämäärää — hyvän ja pahan perustaminen käyttörakenteelle ja siitä itsestään abstrahoiduille osille tarkoittaisi, että "kaikki on lopulta pahaa" (s. 59) paitsi ko. pahuuden abstrakti osa, missä ei ole järkeä, koska se ei ole kuten talo rakentamisen päämääränä, vaan kuten talo sisältyy asumiseen — jos asuminen on pahaa, niin talokin on sitä, sillä talo on asumisen takia, eikä toisin päin. Siten se on "hyvä" vain pahuuteen. En yritä vastata siihen, miten hyvä ja paha pitäisi sitten filosofisesti käsittää, mutta Nefastoksen erottelu ei ole toimiva, koska se perustuu ikuisuuden hyvyydelle historian oletetun pahuuden suhteen — kuitenkin ikuisuuden käsittäminen on kaikkien mielestä, tiedostamatta tai tiedostetusti, vain historiaa.

§ 3. Järjen kielellisyydestä

Kun käyttörakenteen päämääränä on ykseys, sitä ei voida sanoa käyttörakenteesta käsin. Nefastoksen filosofia on käsitteellistä ajattelua ja siitä puhuminen asettaa filosofiallekin rajat, tai se siirtyy ns. subjektiiviseksi ilmestykseksi, vailla objektiivista todistusta. Ongelma ei ole kuitenkaan sellainen, kuin esimerkiksi Kuun osoittamisessa (ks. s. 88) — Kuu ei tietenkään sisälly sormeen, vaan joudutaan menemään kieltä pidemmälle. Kuitenkin Kuun ymmärtäminen ohjautuu osoittamisesta käsin — katsojalle on selvää, että silloin ei osoiteta Aurinkoa ja ymmärrys osoitetuista asioista toimii Kuun erossa toisiin taivaankappaleisiin.
Veljeskunnassa edellytetään "Kommunikointikykyä seuran muiden jäsenten kanssa" (s. 171), minkä kautta uskotaan syntyvän ajallisen totuuden ikuisuudesta, mikä on Nefastoksesta "paradoksi", koska hän ei ymmärrä, tai suostu myöntämään sitä järjellistä totuutta, että rajan vetäminen määrittää ikuisuuden ajalliseksi. Samaten se seuran ydinalue, josta on puhe, on kommunikoitava totuus myös, kun sitä kutsutaan "sisäiseksi". Voidaan aivan hyvin myöntää, että sisäinen on kuten Kuu ja sormi kuten ulkoinen. Tästä kuitenkin seuraa vain, että Kuu on osoitettavissa ja sisäinen on kommunikoitavissa — Nefastos tarkoittaa kuitenkin vertauksellaan, että merkin ei tarvitse olla yhteydessä asiaan.
Nefastoksen tapauksessa merkki täytyisi kokonaan hylätä, koska ko. filosofisessa tapauksessa työkalurakenne hävittää kaikki ns. tuotannolliset suhteet, eikä päämäärää voida erottaa käytöstä. Se ei ole siten myöskään filosofisesti käsitettävissä minkäänlaiseksi kaukaisen tulevaisuuden (vrt. s. 59) onnelaksi. Niin ei ole esimerkiksi vasaran ja talon suhteen. Vertaukseni on hieman ontuva, koska filosofinen totuus siitä itsestään on käyttö- eikä tuotantorakenteessa.
"[J]os jostakin ei voida puhua tietyllä kielellä, tietyllä hetkellä tai tietyillä termeillä ei tarkoita, että se olisi irrationaalista" (s. 50). On kuitenkin eri asia, että sitä ei ole mahdollista ilmaista millään kielellä, tai että se on meille mahdotonta, koska silloin totuus on kokonaan meistä riippumaton, eikä Nefastos itsekään tarkoita sitä, paitsi abstraktina käsitteenä (vrt. s. 113), jonka abstraktisuus on riippuvaista hänestä itsestään.
"[M]eidän tietenkin on ensin kyettävä mahdollisimman hyvin ymmärtämään ne 'vastakkaisina koetut näkemykset'" (s. 85), jotka pyritte yhdistämään. Teidänkin täytyy ymmärtää sanojen merkityksiä, kun toimitte filosofisesti, kuten kritiikissä ja dialogissa. Tämä pätee myös Nefastokseen itseensä, vaikka kenenkään "ei tarvitse [...] ottaa mitään kirjoitettuja opetuksia huomioon muutoin kuin viitteellisinä tai dialogisina", sillä "kauneinkaan filosofia ei voi olla tosi hänelle [so. yksilölle], jos hän ei sitä sisäisesti todelliseksi koe" (s. 51).
(Varmastikin niin, mutta sivuhuomautuksena: Platonin todellisena filosofiana on pidetty dialogisuutta.)
Tämä "sisäisyys" tarkoittaa Nefastoksella hänen yleisen ja abstraktin totuutensa ymmärtämistä, so. kuten totuutta käyttörakenteesta, joka on hänelle objektiivinen totuus. Sitä täytyy vain soveltaa yksilöllisesti — ja tämän "objektiivisen" totuuden subjektiivisen soveltamisen ylittävä kyseenalaistaminen on hänestä pinnallista, koska se ei kosketa itse asiaa.
Jsia saattaa "paljastaa itsensä ajastaan subjektiivisella ilmestyksellä, silloin kuin asian laatu on sellainen ettei objektiivinen todistus ole mahdollinen" (s. 51). Onko Nefastoksen Jumala sitten sellainen, joka paljastaa itsensä vain subjektiivisella ilmestyksellä? Filosofiassa meillä on objektiivinen, so. julkisesti jaettava ja rationaalinen todistus kaikkea sellaista absoluuttista ykseyttä vastaan, eikä sitä kannattava kykene vetoamaan kuin siihen, että "'siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava'" (s. 50). Se on jätettävä filosofiassa nimettömyyden hämärään, vaikka Nefastos sanookin, että se "ei tarkoita, että meidän tulisi vaieta" (s. 114). Ainoastaan teidän puheenne täytyy ymmärtää niin, että tarkoitatte ja ei-tarkoitatte sitä samaan aikaan.
"[S]iinä määrin kuin 'absoluuttinen Jumala' tulee meille sanarakennelmaksi ja menettää todellisen elävän todellisuutensa, tämä pahan ongelma on syy nousta myös sitä kuvaa vastaan, joka meillä on 'absoluuttisesta Jumalasta'" (s. 24). On kuitenkin metafyysinen välttämättömyys pitää Nefastoksen "absoluuttista Jumalaa" vain sanarakennelmana. Sillä, että "absoluuttinen Jumala" on pelkkä sanarakennelma, so. kuollut käsite, ei ole mitään tekemistä vain yksilöllisen mielivallan kanssa (vrt. s. 139) — asia on niin metafyysisesti ja järjellisesti. Teidän absoluutin käsitteenne voi saada elämän vain subjektiivisen ilmestyksen kautta. Väitän kuitenkin, että on paitsi ojektiivisesti todistettu, myös subjektiivisesti ilmestyksellinen välttämättömyys, että "absoluuttinen Jumala" on pelkkä sanarakennelma — subjektiivisesta ilmestyksestä ei tosin ole mahdollista kiistellä kummankaan eduksi. Siitä Azazelin Tähden edustajat "saavat tietenkin ajatella, mitä ikinä haluavat" (s. 139), mutta metafyysinen, filosofinen ja järjellinen totuus on toinen.
Ette halua esiintyä "skeptikoiden skeptisimin murtajina" (s. 139), vaikka filosofia on kyseenalaistamista. Edellytätte "[t]ervettä skeptisyyttä suhteessa teologisiin, mystisiin, okkulttisiin, tieteellisiin, arkisiin ja itse skeptisiin ajatuksiin", (s. 172) mutta ette ydinalueellanne.
Ydinalueellanne ette halua tulla kyseenalaistetuiksi, so. aidosti riskeerata näkemystänne: lakatkaa siis kutsumasta teosofista pappeutta filosofiaksi ja huomatkaa sen olevan "sokeaa uskoa", jota soimaatte (s. 40, 173-4). Jos minä kerran olen yksi niistä, joilla on "halu ulkoisen auktoriteetin seuraamiseen", niin millä tavalla olen laiminlyönyt "yksilöllisen älyn kehittämisen ja ylittämisen" (s. 155)? Tehän ette kehitä älyä huippuunsa, vaan kiirehditte ylittämään sen, kun se on vasta pääsemässä vauhtiin. Sitenhän teette kuin joku, joka hyppää hevosen selästä kesken matkan ja juoksee metsään.
Järki on eräänlainen ammatti siinä missä suutarin, tai taiteilijan ammatti — sen ainoa erikoisuus on tarkastella abstraktia yleistä rakennetta, joka on ammateille yhteinen. Tällaisena voidaan myös sanoa, että se ylittää tietokyvyssään partikulaariset ammatit: esimerkiksi suutari, tai taiteilija ei ammatikseen pohdi abstraktia totuutta, vaikka hän toimii sen konkretisaatiossa. Mikä tahansa konkretisaatio, paitsi filosofian, on eräänlaista älyn ylittämistä — myös väärä itsetietoisuus. Konkretisaatio on abstraktiota enemmän olemassa, koska siinä abstraktia ei erotella konkreettisesta — ja järki on itsekin eniten olemassa, kun se ymmärtää itsetietoisuudessaan olevansa konkretisaatio. Silloin filosofia havaitaan totuudessaankin näivettyneeksi luonteeksi. Filosofisen järjen ylittäminen on sen konkreettisen elämäntyylin "rhastōnēn", ts. "quiescentian" ylittämistä, eli siirtymistä toiseen elämäntyyliin, kuten taiteilijuuteen. Onpa kristittyjen Jumalallakin enemmän verta suonissaan, kuin "absoluutin Jumalan" abstraktio-aaveilla.
Eikä "absoluuttista Jumalaa" ole surullista vihata (vrt. s. 20, 104), vaan se on lopulta kaikille ilon aihe, myös hulluuden, pelon ja painajaisen; kaiken mitä tarvitaan Paratiisiin. Että sellaista absoluuttisen vihan — kuinka kieroja ovat, joista Ixionin tulipyörä edustaa rakkautta! (vrt. s. 165) — Jumalaa ei ole ikinä ollutkaan. Kukaan ei siihen tukeudu ja kaikki ovat siinä menettäneet jalansijansa. Kuka meille siis puhuisi ystävällisesti, absoluutin liekkimeren häränmylvinnän sijasta? Ei ole "syytä olettaa, että erään sielunhistoriallisen taitekohdan hetki on käsillä pian (s. 53), vaan tulipyörän on aika lakata pyörimästä ja kuunnella lyyraa.

§ 4. Olemisen järjellisyydestä

Nefastoksen "okkultistinen maailmankuva" perustuu "ajatukselle olemassaolon absoluuttisuudesta" (s. 63). Filosofisen universaalisen hyvyytensä (s. 59) Nefastos sanoo olevan sama, kuin olemassaolon absoluuttisuus. Tätä vastaan pätee: "'Mitään sellaista ei olekaan', he väittävät, ja jättävät huomoimatta järjen ja kokonaisvaltaisen asiaintarkastelun antamat todistukset" (s. 57). Nefastokselle universaali hyvyys on olemassa ja se on järjellinen.
Tällä laillahan joudutaan olettamaan, että universaali hyvyys on olemassa järjen mukaan, eikä vain subjektiivisen ilmestyksen. Kuitenkaan sellaista universaalia hyvyyttä ei ole olemassa minkään filosofian mukaan — järjellinen totuus täytyy nimittäin filosofisesti kyetä sanomaan, eikä vedota subjektiiviseen ilmestykseen.
Tämän osoittaa sekin, että Nefastos itse tarkoittaa sanoillaan jotakin, eikä ole yksi ja sama asia olla tarkoittamatta sitä. Hän sanoo esimerkiksi, että "terveen maalaisjärjen käytöllä on oleellinen osansa työssä" (s. 33). Kuitenkin kaikki talonpojat tietävät, että sanat, kuten 'on' ja 'ei' tarkoittavat eri asioita, eivätkä he puhuessaan sekoista kaikkea. Jos sanat yritetään sillä lailla sekoittaa, niin silloinhan "[k]uka tahansa voisi sanoa ja tehdä mitä tahansa, kuinka sisäisesti ristiriitaista se olisikaan. Mutta sellainen on vain järjen ja olemassaolon sekavuutta, mielen sairautta" (s. 26). On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista sanoa, että absoluutti on olemassa.
Nefastoksen mielestä absoluuttisen olemassaolon "okkultistinen maailmankuva on metafysiikan todistamana aito" (s. 52). Sitä se ei kuitenkaan ole. Okkultistinen maailmankuva on metafysiikan todistamana järjetön, epäfilosofinen ja lausumaton. Kaikkialla, missä on järkevää filosofista puhetta, tai ylipäätänsä järkevää käsitteellistä ajattelua, todistetaan vain siitä, että absoluuttista olemassaoloa ei ole olemassa. Näitä "[f]ilosofisia aksioomia", jotka ovat "metafyysistä laatua" (s. 44) ei koetella kysymällä niitä, so. asettamalla kyseenalaiseksi, kuten filosofi tekee.
Todistamme tämän nyt yksinkertaisesti periaatteesta, jonka jokainen terveellä maalaisjärjellä varustettu joutuu myöntämään: että sanat 'on' ja 'ei' tarkoittavat eri tavoilla. Lisäksi, kun Nefastos esimerkiksi sanoo, että jokin 'on' yhdellä tavalla, hän ei tarkoita, että se on jollakin kokonaan toisella tavalla. Sitenpä se, mikä 'on', eroaa siitä, mikä 'ei ole'. Kun sanotaan 'on', tai 'olemassaolo', jne. tarkoitetaan sitä tällaisella erottavalla tavalla. Sitenpä nk. separatismi (s. 48) kuuluu olemassaoloon itseensä. Absoluuttinen olemassaolo tarkoittaa sitä, mikä siinä itsessään erotetaan ja joka suhtautuu kielteisesti olemattomaan.
Siten ei ole mitään absoluuttista olemassaoloa, johon ei kuuluisi kielteinen suhde. Kielteinen suhde ei ole samaa, kuin olematon, vaan kuten 'kivi' ja 'puu' olemassa olevina asioina suhtautuvat toisiinsa kielteisesti. Aivan kuten 'kivi' on jotakin, mikä itsessään suhtautuu kielteisesti puuhun, olemassaolo itsessään suhtautuu kielteisesti olemattomaan. Siten "absoluuttinen olemassaolo" sisältää itsessään erotteluja, jotka eivät perustu vain johonkin yksittäiseen kieleen, vaan siihen osaan kieltä, joka sisältää käsitteelliset jaottelut, joilla ymmärrämme ylipäätänsä puheen kaikista toisista kielistäkin. Kuitenkin näyttää selvältä, että Nefastos pitää absoluuttista olemista yhtenä ja ikuisena, sekä pahaa monena ja ajallisena, so. sellaista, mikä on "syntynyt eriävän historian kautta" (s. 48) — vaikka hän silloittaakin molemmat käyttörakenteen kautta.
Ns. "todellisuuden näkökulmasta" (s. 88), johon Nefastos viittaa, 'ei' tarkoittaisi samaa kuin 'kyllä', jne. jolloin ei olisi minkäänlaista käsittämistä — sellainen todellisuus olisi kokonaan irti siitä, keitä me puhetta ymmärtävinä olemme. Ymmärryksen on huomioitava mm. kielisidonnainen tilanteellisuutensa, mikä johtaa siihen, että vertaukset sanojen ja asioiden suhteesta, kuten Kuun osoittaminen sormella, ovat oikeastaan kelvottomia, koska Kuu on olio ja sen oleminen oliona seuraa osoittavasta suhteesta. Tämä on osa Kuun olemista — tai jos ei sen, niin kuitenkin olemisen, joka rajataan välttämättä erilleen olemattomasta kaikessa tarkoittamisessa.
Metafyysisesti todistettuna, ei ole mitään absoluuttisesti yhtä olemassaoloa, vaan olioiden moneutta. "Absoluuttinen olemassaolo" on vain yhdenlainen olio: abstraktio historian liikkeessä. Jos Nefastos olisi oikeassa, hän ei silloin itsekään tarkoittaisi, että sanat eivät ole "asia, vaan tapa osoittaa asia" (s. 88), vaan että ne aivan yhtä lailla ovat ja eivät ole. Sitäkö sinä tarkoitat, Nefastos? Haluatko olla kuten virtaava vesi, joka pulputtaa mielettömyyksiä?
"[A]bsoluutti on rajoittuneen mielen ulko-, ylä- ja sisäpuolella" (s. 114), mutta tämäkin on mielellistä käsittämistä. Tässä ei ole mitään paradoksaalista — oletettu paradoksaalisuus on itsensä kieltämisen pyrkimystä kieltää itsensä ja jatkaa siten tiedostamatta omaa historiallisuuttaan, jne., jotta se voisi rauhoittua abstraktiossa muuttuvan maailman keskellä. Sen taustalla on tietynlainen luonne, joka ei kestä arkista olemassaoloa (vrt. s. 52) sellaisenaan. Tämä on aivan oikein, mutta Nefastos hakee ratkaisua painomusteesta silloinkin, kun hän soimaa sitä (vrt. s. 49, 174).
Kuten W.B. Yeats runoilee:
Bald heads forgetful of their sins,
Old, learned, respectable bald heads
Edit and annotate the lines
That young men, tossing on their beds,
Rhymed out in love’s despair
To flatter beauty’s ignorant ear.
All shuffle there; all cough in ink;

Nefastos ymmärtää ongelman: "tällaiset 'jumalolennot' ovat kokonaisvaltaisuudessaan, laajuudessaan, voimassaan ja kaikkiallaolossaan mahdottomia täysin tajuta käsitteellisen mielen keinoin; toiseksi, että älyn on silti oltava välineemme näitä korkeitakin voimia tutkittaessa" (s. 66). Ei kuitenkaan 'täysin' tajuamaton, ikään kuin järki saattaisi osan matkaa ja siitä jatkettaisiin tunteella, vaan yksinkertaisesti mahdottomia. Metafyysinen todistus koskee sitä, mikä on todistettavissa.
Huolimatta väitteestään, että "[m]e emme ole fanaatikkoja suuntaan tai toiseen, vaan tutkijoita ja filosofeja, joille totuuden itseisarvo on tärkeämpi kuin emootioidemme tai ennakkokäsitystemme vaaliminen" (s. 138), Nefastos on vain teosofinen (ks. s. 136-7) pappi — hänellä on myös järjellisiä pohdintoja, mutta kuten teologisessa skolastiikassa, jossa järki on aputieteen asemassa, hän estää pohjimmiltaan filosofisen kysymyksenasettelun.
Silloinkin kun Nefastos tekee vaikkapa taiteelle myönnytyksiä (ks. esim. s.136, 138), se ei johdu siitä, että järkeä olisi seurattu niin pitkälle kuin se mahdollista, vaan tunneperäisestä ja ennenaikaisesta taipumisesta järjen tieltä, sekä siitä seuraavasta tunteiden asettamisesta "ulkoisen" alueelle. Tässä taiteet menettävät niille kuuluvan autokratian, jonka vain elämän omavaltaisuuden osoittava järki kykenee niille takaamaan. Taide ja filosofia eivät suhtaudu toisiinsa kuin ulkoinen sisäisen palveluksessa, vaan molemmat ovat ns. ulkoisia elämän muotoja — Nefastoksen ajattelu sisältyy elämän yleisen rakenteen alaisuuteen silloinkin, kun hän puhuu "sisäisyydestä".
Myös sisäinen, kuten toisen antaman käskyn soveltaminen itseensä, on historian liikettä. Siten kristillisessä teologiassakaan ns. kirjain ja Henki, sisäinen ja ulkoinen, jne. eivät ole uusplatonisia vastakohtia.
Filosofiaa täytyy lähestyä järjen autokratian varassa — filosofinen järki johtaa ymmärtämään, että vaikka elämässä on osa-alueita, jotka ovat elämäntyylien abstraktion konkretisaatioita, filosofian osoittaminen yhdeksi elämäntyyliksi sen yleisen rakenteen kannalta ei kuitenkaan perustu tunteisiin. On aivan eri asia ottaa vapauksia järjen ulkopuolella, tai oikeammin sisäpuolella — ja petollista korostaa uskon olevan vailla järjellistä perustaa, kun järjestelmä perustuu järjelle vastakkaiseen subjektiiviseen ilmestykseen. Filosofian järki on elämän rakenteen abstraktio ja Nefastoksen abstraktio toimii sen alaisuudessa.
Ei tästä hyödy tietenkään vain kristinusko — sopiipa metafysiikan oikea ymmärrys paremmin yhteen vaikkapa Nietzschen filosofian kanssa, jota Nefastos mielestäni turhaan sanoo tunneperäiseksi, ikään kuin hänen ajattelunsa olisi parempaa. Hän korostaa toisinaan tunneperäistä järjestelmäänsä järjelliseksi ja järjen kautta järjen hylkäävää tunneperäisyyteen saapuvaa järjestelmää tunteelliseksi, vaikka se on järjellisempi.
Taidan olla liian vähän reetori teidän makuunne — viimeksi kun tarkistin, 'Aurinko' ei kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin 'Kuu' ja molemmat asiat voitiin näillä sanoilla osoittaa taivaalta. Eikä mikään sellainen oleminen ole osoitettavissa sanoilla, joka ei olisi jakautunut moneksi: se on teidän subjektiivinen ilmestyksenne, eikä metafysiikan ja filosofian. Eikä tätä tarvitsisi johtaa vain puheesta — vastaavan ongelman eteen joudutaan yksityisessä järjenkäytössäkin dispositionaalisuuden kanssa, minkä käsittely kuitenkin edellyttäisi, että Nefastos sanoisi selvästi, mikä työkalurakenteen merkitys on. Vaikka sen sanottaisiin olevan sellainen, jossa päämäärä sisältyy käyttöön, ei olisi siltikään mitään liikkeetöntä.

§ 5. Hermeneuttinen olemiskysymys

Puhe meille kokonaan vieraan ajattelutavan filosofisuudesta on yhtä kuvitteellista, kuin sanottaisiin, että 'kivi' ja 'puu' ovat meistä olemisessaan yksi ja sama asia, niin että jouduttaisiin sanomaan "kivi on puu". Vaikka joku väittäisikin, että myöskin 'on' ja 'ei' tarkoittavat samaa, kuten 'kivi' ja 'puu', hän ei itsekään kykenisi tarkoittamaan sitä, koska hän joutuisi erottamaan tarkoittamisen ja ei-tarkoittamisen, sekä sitä kautta sen, mitä mieltä hän on, ja mitä ei. En ala tarkalleen tässä esittämään, minkä takia tästä seuraa myös olemassaolon historiallisuus, jos joku ei ole sitä ymmärtänyt, mutta metafysiikkaa hiemankin harrastellut osaa johtaa sen. Edelleen siitä seuraa, että ajan ja ikuisuuden rajan taakse ei ole mitään kurkistelua, vaan molempien rajanveto on itsessään aikaa.
On turhaa puhua myöskään joistakin kuvitteellisista kielistä, tai todellisistakaan (kuten vaikkapa jonkin Orinoco- virralla lähteillä asuvan heimon tavasta käyttää 'olla'- verbiä, tms.), joiden mukaisesti emme käsitä niitä. Me tarkoitamme niitäkin olemassaoloon kuuluvassa kielteisessä suhteessa, koska se on osa sitä, miten käsitämme — jokin Orinoco- virralla asuva heimo ei puhuisi filosofisesti. Filosofista ymmärrystä ei voida sillä lailla verrata mihinkään siinä itsessään esiintyvään suhteeseen, kuten eläimen olemistapaan.
Tällä tavalla kysymyksessä joudutaan kuitenkin pohtimaan filosofiaa tietynlaisen perinne- ja kielisuhteen kautta, mikä merkitsee kuitenkin pohjimmiltaan kysymystä olemassaolon käsittämisen historiallisuudesta, so. relatiivista kysymystä siitä, miten oma historiamme, aikakautemme ja geografinen alueemme vaikuttaa tapaamme käsittää olemassaolo. Se ei ole silti yksilökohtaisesti, vaan kielellisesti määräytynyt ja kieli on enemmän kuin yksilöllistä — sanat kuten 'yksilö' täytyy ymmärtää silloinkin, kun sen merkitystä sovelletaan itseen.
Nefastoksellakin tietty suhde traditioon on lopulta hallitseva, koska hänen ajattelunsa on alkujaan kreikkalaisen metafysiikan vaikuttamaa. Nefastos ei ole vain itse ymmärtänyt ajattelevansa tietystä traditiosta käsin, historiallisilla käsitteillä, jne. eikä ole siten tietoinen ajattelunsa historiallisuudesta etenkään silloin, kun hän korostaa ajattelunsa oletettua historiattomuutta (ks. esim. s. 137) ja riippumattomuutta toisista ajattelijoista.
Nefastoksen ajattelu on muodostunut ja jatkaa muodostumista dialogisessa suhteessa häntä puhuttelevaan traditioon ja hänen oma filosofiansa jatkaa samaa tapahtumista, mikä näkyy näennäisesti hänen kirjansa jäljittelemässä kysymisen ja vastaamisen rakenteessa (ks. s. 18-28). Nefastos ei ole ymmärtänyt dialogisuuden historiallista merkitystä, joka ulottuu kysymykseen olemisesta. Tämän seurauksena Azazelin Tähti on itse kyseenalaistamaton traditio, etenkin kun se väittää olevansa jotakin kokonaan "sisäistä" järjestöstään, kirjoistaan, internet- sivustostaan, jne. erillään.
Kyseenalaistaminen dialogisena toimintana osoittaa filosofisen hermeneutiikan ylivertaisuuden, koska se on tietoista suhteestaan historiaan, minkä takia se kykenee omaksumaan kriittisen etäisyyden siihen niin pitkälle, kuin mahdollista. Kyseenalaistaminen vahvistaa itsensä, kun sitä kysytään — ja osoittaa jatkuvassa koeteltavuudessaan kysymyksen rakenteen olevan tosi ennakkoluulo.
Olemassaolokysymyksen siirtyminen ko. alueelle merkitsee uudenlaisia vaikeuksia filosofialle — nimittäin 1900- luvun filosofialle, joka on edennyt uusplatonismia pidemmälle —, jonka täytyy olla yhteydessä hermeneutiikkaan, joka ottaa kysymyksekseen historiallisen ymmärryksen tulkinnan ja osoittaa sitä kautta oman ylivertaisuutensa omassa koettelevassa rakenteessaan. Vaikka en voikaan tässä mennä tarkemmin tähän, niin se hävittää vaatimukset olemassaolon absoluuttisuudesta — sehän edustaa muutenkin olemiskysymyksen historiallista relativointia.
"Totuus ei koskaan huku relatiivisiin näkemyksiin eikä puolitotuuksiin; joka osaa katsoa, tulee myös näkemään, ja vaikka syvälliset asiat eivät ole ilman muuta sanoin selitettävissä, ne voidaan oppia näkemään eksaktisti" (s. 30), siis jossakin järkensä menettäneessä unessa! Ei ole niin, että kuolemassa "elämäksi kutsuttu uni lakkaa" (s. 106), vaan vasta abstrakteista taivaanranta-maailmoista unelmoinnin lakatessa elämä alkaa loppuakseen, kuten Nietzschen, joka lopulta luki vain Vanhaa testamenttia ja ahmi ulosteitaan.
Se, minkä järki, metafysiikka, filosofia, jne. yhdessä vahvistavat on, että "absoluuttinen Jumala" ei ole laisinkaan olemassa, tai sitten se pelastetaan relatiivisiin näkemyksiin. Relativoitunakin Nefastoksen ajattelu olisi väärää itsetietoisuutta itsestään — se yrittää esiintyä historian ylittävänä, vaikka se ennemminkin pysyy korostetusti historian vankina, koska se ei ole tietoista historiallisuudestaan, eikä kykene sen takia kontrolloimaan itseään. Oppi olemassaolon absoluuttisuudesta todistetaan siis (a.) metafyysisesti — so. yksi länsimaalaisen ajattelutavan muoto — vääräksi, tai sitten (b.) metafysiikka asetetaan historiallisesti laajempaan asiayhteyteensä, jonka kautta koko kysymys relativoituu. Metafysiikan historiallinen relativointi kuitenkin säästäisi Nefastokselle enemmän liikkumavaraa, kuin metafysiikka.
Kuitenkaan filosofinen hermeneutiikka ei ole vain yksi ajattelutapa toisten joukossa, ikään kuin olisi yhtä järjellistä olla tietoinen ja tiedostamaton historiallisuudestaan, vaan se todistaa rakenteensa ylivertaisuuden omassa koettelussaan ja on eräänlaista järjen autokratiaa. Nefastoksen ajattelun se osoittaa olevan väärää itsetietoisuutta itsestään. Nefastoksen järjestelmä "absoluutteineen" sisältyy kokonaisempaan, so. relatiiviseen totuuteen.
Elämänmuotona Azazelin Tähden väärän itsetietoisuuden "filosofialla" ei ole etusijaa, jonka nojalla se voisi mahtailla sorron ja väkivallan edessä (s. 175). Filosofinen etusija on sillä tietoisuudella yleisestä elämän rakenteesta, joka ns. "'antaa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin'" (vrt. s. 63). Se, minkä Jumala antaa paistaa samalla lailla niin hyville, kuin pahoille, ei ole Jumala itse, vaan sen perusolemus on ns. heitettynä oleminen konkreettiseen tilanteeseen, kuten filosofiaan, väärään itsetietoisuuteen omasta historiallisuudestaan, murhaamiseen, raiskaamiseen, jne.
Tämä ydinkohtaa käsittelevä filosofia ei edellytä jotakin määrättyä moraalia, vaan se on historiallisuudessaankin aprioris-neutraali rakenne. Tämä ei estä konkretisaatiota olemasta moraalinen silloinkaan, kun se on väärässä itsetietoisuudessa aprioris-neutraalista rakenteestaan, kuten Nefastoksella — moraalia ei voida perustaa suoraan filosofiseen järkeen, vaikka sitä voidaan filosofisesti koetella sen tietoisuuden osalta. Konkreettisimmillaan aidosti filosofinenkin järki on lattean luonteen moraalia, jonka perustelu ei riipu siitä itsestään.

§ 6. Kritiikin kristillis-teologisuus

Miksi kritiikkini sitten on kristillis-teologista?
Jossain määrin Nefastoksenkin tarkoituksena on, kuten "teosofinen oppiäitimme Blavatsky" (s. 83), "auttaa ihmisiä — erityisesti kristittyjä — näkemään heidän Jumalansa [...] epätodellisuus" (s. 81). Mikä arvokas pyrkimys! Nyt olikin kristityn vuoro palauttaa palvelus ja auttaa teitä — näkemään järjettömäksi "absoluuttisen Jumalan" olemassaolo. Uusplatonismin umpikujiin harhautuneiden kanssa on aivan totta, että "'ennen kuin on tajunnut olevaisen perimmäisen luonteen, ei pysty auttamaan toisia ihmisiä'" (s. 32). Vain, kun ymmärretään luopua kaikista historiallisen olemassaolon ylittävästä absoluuttisesta olemassaolosta ja todistetaan sekin vain historiallisen tietoisuuden vääräksi tietoisuudeksi itsestään, huomataan Nefastoksen uskonnon pohjimmainen järjettömyys ja riippuvaisuus subjektiivisesta ilmestyksestä.
Siten Azazelin Tähdellä ei ole mitään metafyysistä, järjellistä, filosofista, tms. etuoikeutta uskonnon ylitse — päin vastoin, tärkeimpiä kristillisiä totuuksia ei voida periaatteessakaan koetella metafyysisesti, mutta Nefastoksen oppi on metafyysisesti mahdoton. Kun hänen oppinsa siten huomataan ikään kuin keisariksi ilman vaatteita, so. irrationaaliseksi uskonnoksi, menettää sen abstrakti "Jumala" kaiken hohtonsa kannattajiensa silmissä, sillä sen ei sallita koreilla toisten uskontojen edessä oletetussa järjellisessä ylivoimaisuudessaan.
Nefastoksen eduksi on kuitenkin sanottava, että hän on hyväkäytöksinen ja omalla alueellaan minua lukeneempi — mikä ei kuitenkaan muuta filosofista totuutta, joka ei ole kiinni kauniista troopeista, tms. —, myös puuttunut oikeisiin kysymyksiin ja ajatellut asiaa kuten monet suuret filosofit, vaikka he olivatkin kaikki väärässä. Okkultistisen kirjallisuuden edustajana on hänen kirjansa omassa luokassaan, koska useimpien heidän kirjat ovat pelkkää sairaan mielen tuottamaa sekasotkua vailla hyvään vivahtavaa tarkoitusta. Nefastoksen vikahan on kaikista Saatana- puheistaan huolimatta ennemminkin liiallinen hyväsydämisyys maailmaa kohtaan. Nefastos on kuin jalo pakana, jolle Dantekin varaa Inferno- runoelmassaan keveimmän rangaistuksen.
Filosofinen järjenkäyttö ei ole hänellä vain heittänyt turhien toiveiden naïvéa verhoa syrjään "in maiestate et natura sua"- Jumalan (vrt. s. 105, 114) kasvojen edestä ja paljastanut sen takaa pelkkää kuolemaa ja hulluutta — ja myötätuntoa (vrt. s. 20). Tällainen myötätunto on sellaisten keskinäisesti tuntemaa, jotka eivät kykene lopullisessa merkityksessä oppimaan virheistään (vrt. s. 24, 65, jne.).
Me kristityt emme suinkaan aseta "sielun ja ruumiin toistensa vastakohdiksi"(s. 69), sillä onhan kristinuskon erityispiirre nimenomaan ruumiillinen ylösnousemus, so. sitä seuraava ikuinen ruumiillinen elämä. Nefastos itse ennemminkin asettaa molemmat erilleen, koska "olennoitumalla näihin kuolemattomiin [arkkityyppeihin] me valmistamme sielullemme sijan, joka pitää sen ehyenä matkalla läpi kuoleman" (s. 50) — kuolematon arkkityyppikö on sitten samaa, kuin ruumiillinen elämä? Nefastoksen mukaanhan "[k]uolema on [...] tavallaan sekä keino että tarkoitus" (s. 35), nimittäin keino sielulle ja tarkoitus ruumiille, sillä Nefastoksesta sielu pelastuu arkkityyppiin ruumiin kuollessa. Ruumis itsessäänkin on Nefastoksesta jollakin lailla sielun työkalu (s. 43), so. sellainen, jota vailla arkkityypissä eletään. Tässä Nefastos näyttää olevan kokonaan pakanallisten ajattelijoiden myötäilijä, jotka eivät voineet mitenkään uskoa ruumiilliseen ylösnousemukseen. Kristityt erottavat toisistaan lihan ja hengen, mutta 'liha' ei tarkoita siinä vain ruumista, vaan ruumiin lihallista käyttöä, so. kuten jonkun Dostojevskin isä-Karamazovin rietastelua.
Ei voitaisikaan sanoa, "näe turhuus kaikissa luoduissa" (ks. s. 106), ellei olisi mitään lopullisessa merkityksessä hyödytöntä, sillä sitähän hyödytön tarkoittaa. Jos kaikesta olisi lopulta jotakin hyötyä, ei olisi myöskään mitään lopulta turhaa. Se, joka tulee tuomitsemaan maailmaa tulella (vrt. s. 53) polttaa turhat kuin risut kasassa.
Kysymyksessä kuolemasta ovat siis vastakkain (1.) Nefastoksen järjellisesti perustelematon, järjellisesti mahdoton julistus aavemaisine ylösnousemukseen, (2.) järjellisesti perustelematon, mutta ei yhtä suoraan kaiken järjen vastainen — mehän käsittelemme ydinajatuksia — julistus ruumiillisine ylösnousemuksineen. Tietysti vaikkapa kristologialle tuottaa melkein samalla lailla ongelmia filosofinen "metabasis eis allo genos", joskin olisi tässä melko hyödytöntä alkaa tarkemmin pohtimaan, kuinka kristillinen- ja pakanallinen teologia tarkalleen sijoittuvat järjettömyyksien kilpajuoksussa.
Jäljellä Nefastoksella on siten pelkästään subjektiivinen ilmestys ilman sitä tyhjäksi jäävästä universaalista olemassaolosta ja hyvyydestä, joissa ei ole meistä mitään filosofista järkeä ja jotka edellyttävät järkensä turmelemista, olemattoman pitämistä olevaisena — vielä aivan epäkristillisessä mielessä.
Sen sijaan kristityt uskovat historiallisesti, eivät mihinkään yleiseen olemassaoloon, vaan olennaisissa asioissaan selvään Uuteen testamenttiin, so. Jumalan kuolemaan ja jälleenheräämiseen, kristilliseen vapauteensa laeista, jne. — he sanovat suoraan, että heidän uskontonsa ei ole järjellistä, vaikka sekin edellyttää ns. maalaisjärkeä, kuten sanojen merkitysten tajuamista ja sopii siten paremmin yhteen metafysiikan todistusten kanssa, kuin Nefastoksen ajattelu. Tulkoon hulluus heille, jotka heitetään syrjään näyttämön laidalta kuin naamiot — Jumalan kuolema ja ihmisen ikuisuus!

[Nefastos]

Kiitokset erittäin kiehtovasta kritiikistä, jonka uskon hyödyttävän niin ulkopuolisia kuin seuran jäseniäkin! Siltä varalta että sopivaa leijonan ruumista makean myyttisen hunajan kypsymispaikaksi ei muualta löydy, jään kiinnostuksella odottamaan oman happamattoman leipäni muiden kattausten aiheuttamien ruoansulatusvaivojen aiheuttamia myöhempiä painajaiskuvaelmia.

[Heith]

Myönnän etten pystynyt lukemaan viestiäsi loppuun asti, Alfalfa mutta kommentoin nyt silti. Foorumiformaatissa tämänkaltainen pitkä seinä minkä kirjoitit on todella vaikeasti luettava. Vastaisuudessa mikäli tänne kirjoitat vielä, toivoisin että laittaisit lyhyempiä viestejä; näin punainen lanka ja vuorovastaisuus on helpompi säilyttää.

Mieleeni nousi kuitenkin ihmetys siitä mikä on saanut sinut näin kitkeräksi -viestistäsi huokui ilkeä ja ylimielinen vire mikä on täysin tarpeeton ja mitä en ymmärrä. Viestisi olisi tämänkaltaisen negatiivisen ryöpytyksen sijaan voinut olla tyyliltään toisenlainen, ja mikäli sinulla olisi erimielisyys tai kysymys, olisit sen varmasti voinut esittää myös rakentavaan tapaan koska selvästi sinulla on kyky kirjoittaa. Toivon että ymmärrät että käyttämäsi tyyli ei kutsu keskustelemaan ja että foorumillamme ei suvaita vihamielistä keskustelutyyliä, oli sen kohteena sitten veljeskunnan jäsen tai foorumille kirjoittava vieras.

[Insanus]

Hyvä & ymmärrettävä kritiikki. Moneen kohtaan tarjoaisin mielelläni vähän vastinettakin (sillä monilta -ei kaikilta- osin vastaavaa kritiikkiä on puitu seurassa vaikka kuinka paljon) mutta en henk.koht ole lukenut tuota aatteesta ja veljeskunnasta:aa koskaan eli konteksti puuttuu. Palailen, kunhan saan sen jostain luettua.

[Invitus]

Oikein mielenkiintoinen kritiikki kyllä, hyvin raskas paatos lukea ja sävystään johtuen haastava, mutta ylitse muiden "kristittyjen" kommentointien by a long shot. Toisaalta ottaen huomioon foorumin yleisen keksustelutyylin ei yllätä yhtään.

En ole tarpeeksi kokenut ja lukenut sanoakseni mitään vakavaa vastinetta tähän ja odotankin innolla mitä vanhemmat veljet ja siskot vastaavat. Jälleen kerran eripuraa kylvetään kun ei suostuta rakentavasti harmoniaa etsimään... Oli filosofiamme sitten validi tai ei, tähän periaatteeseen nojaan aina lopulta.

Ajankohta vuosikokouksen alla ja pitkään jo foorumeilla ollut kommentoijan vähemmän radikaali aktiivisuus pistävät miettimään mahdollista omaa lehmää ojassa... Muttei ole tapani olla paranoidi. Oli sitten kyseessä Itsensä "viisaaksi" lukenut filosofikristitty, Musta veljeskunta tai vaikka Illuminati....come what may.

Kiitos vaivannäöstäsi kehittää veljeskuntaamme!

[obnoxion]

Teksti on kielellisesti sen tyyppinen että se vaatii huomattavasti enemmän filosofista harrastuneisuutta kuin mitä itseltäni löytyy. Sikäli valitettavaa että tällaisen vaivannäön olisi mielellään palkinnut paneutuneella vastauksella. Nyt kuitenkin hyvin lyhyt palaute:

Jostain syystä seuramme esiintyi tekstissä minulle tunnistamattomassa hahmossa. Varmasti tämä johtuu ainakin osin siitä että kritiikin kohteeksi oli valikoitinut poimintoja vain riveiltä, mutta ei oikein mitään rivien välistä. Minulle jäi vaikutelma että Johanneksen lauseet pyörivät irrallisina sisäsen dialogin pyörteissä, jossa huomion alla eivät ole niinkään Johanneksen esitykset kuin kirjoittajan omat käsitykset niistä.

Omalta kannaltani voin vain todeta että mikään vastineenomainen foorumiviesti ei mitenkää voi muodostua sellaiseksi tuhoavaksi nuoleksi jollaista tekstin alussa kuvailtiin, sillä se osuu maaliin joka on vain kapea kaistale suuresta kokonaisuudesta.

[Tulihenki]

Olipas teksti.

Näin seuraan kuulumattomana mutta Nefastoksen teksteihin erityisen paljon tykästyneenä olen kyllä toivonut kriittisiä kannanottoja tulevan esille. Pitää lukea uudestaan, mutta minua häiritsi, kun jotenkin tuli mieleen, että ihan kuin kirjoittajalla olisi jotain henkilökohtaista Nefastosta kohtaan. Tuntui, että kritiikin alla ei ole ajatukset - kuten pitäisi olla - vaan persoona niiden ajatusten takana, johon päästiin hyökkäämään. Voin olla totaalisen väärässä, mutta sain sellaisen kuvan vain, joka häiritsi lukemista kyllä.

''Nefastoksen vikahan on kaikista Saatana- puheistaan huolimatta ennemminkin liiallinen hyväsydämisyys maailmaa kohtaan.'' Mielenkiintoinen maailma, kun kristitty (?) sanoo Saatananpalvojalle noin.

Edit: typo

[Kenazis]

Osittain siitä syystä, että koen tämän olevan pitkälti Nefastokselle suunnattu kritiikki, tartun itse vain niihin, joissa koen itselläni olevan jotain sanottavaa Azazelin Tähden jäsenenä. Harmikseni minulla ei ole nyt pääsyä tarkastelemaan ”Aatteesta” – teosta.

(1.) Filosofisen työkalurakenteen, so. teleologisen systeemin käytännöllisyys, vastoin sen tuotannollisuutta.

Tämä teleologisen systeemin käytännöllisyys on itselleni se, jonka vuoksi en koe esim. Kristillisyyttä vaihtoehtona, ja jonka vuoksi olen Azazelin Tähden jäsen.

Perusohjelma (s. 136) tarkoittaa järjestön objektiivista ydintä, joka on kuitenkin olevinaan samaan aikaan niin sisäinen, ettei siitä ole mitään ulkoisia ohjeita (s. 135), niin että kuulostaa kuin olisi yhdentekevää puhua mitä tahansa järjestön nimissä.

Itse en koe tai näe, että järjestön nimissä voisi puhua mitä tahansa. Asia on aivan päin vastoin, sillä Azazelin Tähti nimenomaan painottaa rakkaudellista lähestymistapaa. Tämän toki voi tulkita monella tavalla, mutta se myös sulkee pois tietynlaista puhetta.

Tapoja suojella Azazelin Tähden sisintä on (1.) retorinen väistely, (2.) hegemonia, (3.) keskusteluyhteyden katkaiseminen, eivätkä kriittisyys, kyseenalaistaminen ja dialogisuus. Kyseenalaistaminen täytyy koskea dialogisuuden asemaa itse kokonaisjärjestelmässä.

Tämän en yksinkertaisesti näe pitävän paikkaansa.

Se, mihin kritiikki kohdistuu, ja johon sen täytyy siten kohdistua, jotta se on kritiikkiä, on ydinalueen kysymys vastakohtien sulattamisesta.

Jos otetaan vertailuun esimerkiksi Kristityt, niin tuleeko kritiikin kohdistua ydinalueeseen eli Jeesuksesta Jumalan ilmennyksenä ja persoonalliseen Jumalaan? Onko kristillisyys näiden asioiden jatkuvaa kritisointia vai hyväksytäänkö ne jossain välissä?

Nefastoksesta kaikki "paha" on "hyvää", kunhan se toimii hyvän puolesta, eli hyvän päämäärän takia. Tarkoitus pyhittää keinot (vrt. s. 83) ja Nefastoksen maailmassa näyttää olevan loputtomasti hyvää, koska kaikella on tarkoitus: "maailmaan ei voi kuulua mitään tarpeetonta" (s. 58), koska koska kaikella on tarkoitus.

Nefastoksen maailmankuvasta en voi sanoa mitään, mutta Azazelin Tähdessä ei tarkoitus pyhitä keinoja, sillä toiminnassa tulisi olla mukana rakkaudellisuus, ymmärrys ja tahto toimia oikein.

Yhteys' ei ole ykseyttä, sen enempää kuin kirvesmies ja kirves ovat yksi, vaikka kirvesmies on määritelmällisesti kirvesmies vain yhteydessä kirveeseensä.

Mielestäni tässä yhteys- sanaa käytetään eri tavalla eikä sanan identtinen ulkomuoto tarkoita niiden merkityksen identtisyyttä täysin erilaisissa yhteyksissä.

En yritä vastata siihen, miten hyvä ja paha pitäisi sitten filosofisesti käsittää, mutta Nefastoksen erottelu ei ole toimiva, koska se perustuu ikuisuuden hyvyydelle historian oletetun pahuuden suhteen — kuitenkin ikuisuuden käsittäminen on kaikkien mielestä, tiedostamatta tai tiedostetusti, vain historiaa.

Mitä tarkoitat, että ”ikuisuuden käsittäminen on kaikkien mielestä, tiedostamatta tai tiedostetusti, vain historiaa”?

Ainoastaan teidän puheenne täytyy ymmärtää niin, että tarkoitatte ja ei-tarkoitatte sitä samaan aikaan.

Se, että jotain ei voi käsitteellisesti täysin vangita ja tyhjentävästi selittää, ei tarkoita, että yrityksestä tulisi kokonaan luopua.

Ette halua esiintyä "skeptikoiden skeptisimin murtajina" (s. 139), vaikka filosofia on kyseenalaistamista. Edellytätte "[t]ervettä skeptisyyttä suhteessa teologisiin, mystisiin, okkulttisiin, tieteellisiin, arkisiin ja itse skeptisiin ajatuksiin", (s. 172) mutta ette ydinalueellanne.

Hieman on itsellä epäselvää miksi pitäisi heittäytyä pysyvästi jonkinlaiseen skeptiseen solipsismiin, jossa kyseenalaistaminen tulee ainoaksi metodiksi? Ennen pitkää on valittava jonkinlaisia tiedollisia ja tavoitteellisia ”kulmakiviä”, jonka varaan tukeudutaan. Näitäkin totta kai tulee aika ajoin tarkastella, ja uskon, että ainakin osa Azazelin Tähden jäsenistä kyllä kyseenalaistaa filosofisesti myös ”ydinalueen teemoja”, itseni mukaanlukien.

Ydinalueellanne ette halua tulla kyseenalaistetuiksi, so. aidosti riskeerata näkemystänne: lakatkaa siis kutsumasta teosofista pappeutta filosofiaksi ja huomatkaa sen olevan "sokeaa uskoa", jota soimaatte (s. 40, 173-4).
...Tehän ette kehitä älyä huippuunsa, vaan kiirehditte ylittämään sen, kun se on vasta pääsemässä vauhtiin. Sitenhän teette kuin joku, joka hyppää hevosen selästä kesken matkan ja juoksee metsään.

En tiedä minkä pohjalta tällaista perustelet, mutta en näe yhdenkään lauseen tässä pitävän paikkaansa. Vertauskuva on kyllä mielenkiintoinen ja huvittava.

Onpa kristittyjen Jumalallakin enemmän verta suonissaan, kuin "absoluutin Jumalan" abstraktio-aaveilla.

Kuten Allahilla ja muilla antropoformisilla jumalankuvilla (ilmiselvästä syystä). Voisin sanoa, että myös enemmän verta verisuonisissa käsissään.

Kaikkialla, missä on järkevää filosofista puhetta, tai ylipäätänsä järkevää käsitteellistä ajattelua, todistetaan vain siitä, että absoluuttista olemassaoloa ei ole olemassa. Näitä "[f]ilosofisia aksioomia", jotka ovat "metafyysistä laatua" (s. 44) ei koetella kysymällä niitä, so. asettamalla kyseenalaiseksi, kuten filosofi tekee.

Jos teoksen tarkoitus on esitellä aatetta, ideologiaa, oppia jne. Ei kai tarkoituksena olekaan olla äärimmäisen kriittinen siinä mielessä, että selvitetään vain kyseisen opin mahdollisia heikkouksia? Onko Katekismus vaatimallasi tavalla kriittinen? Tai edes oikeastaan yksikään filosofinen teos, joka esittelee jonkin rajatun aiheensa tai ”oppinsa”?

Okkultistisen kirjallisuuden edustajana on hänen kirjansa omassa luokassaan, koska useimpien heidän kirjat ovat pelkkää sairaan mielen tuottamaa sekasotkua vailla hyvään vivahtavaa tarkoitusta.

???

Me kristityt emme suinkaan aseta "sielun ja ruumiin toistensa vastakohdiksi"(s. 69), sillä onhan kristinuskon erityispiirre nimenomaan ruumiillinen ylösnousemus, so. sitä seuraava ikuinen ruumiillinen elämä.

Millä tavoin tämä ruumiillinen ylösnousemus on perusteltavissa niiden tiukkojen kriteerien mukaan jota vaadit Azazelin Tähden filosofialta? Tämähän kaatuu jo ennen filosofisen ajattelun astumista kehiin. Ehkä pakanoilla oli hyvät syynsä olla uskomatta ruumiin ylösnousemukseen, kuten suurimmalla osalla ihmisistä.

Kysymyksessä kuolemasta ovat siis vastakkain (1.) Nefastoksen järjellisesti perustelematon, järjellisesti mahdoton julistus aavemaisine ylösnousemukseen, (2.) järjellisesti perustelematon, mutta ei yhtä suoraan kaiken järjen vastainen — mehän käsittelemme ydinajatuksia — julistus ruumiillisine ylösnousemuksineen.

En näe vaihtoehtoa (1) yhtään sen enemmän järjenvastaisena kuin vaihtoehtoa (2), vaan jopa toisin päin.

Hedelmistään puu tunnetaan! Tätä asiaa voidaan tarkastella niin historiallisesti kuin konkreettiseksi toiminnaksi siirrettäväksi elämänohjeeksi. Teksti oli taas hyvä muistutus siitä missä olen nyt, mistä olen tullut, ja että suuntani on oikea.

Yksi asia mikä tekstissä häiritsee on Azazelin Tähden ja Nefastoksen näkeminen samoina asioina. Nefastoksen ja Azazelin Tähden filosofia ei ole täysin yksi yhteen sillä Azazelin Tähti koostuu monista eri henkilöistä, jotka eivät kaikki ole henkilö nimeltä Nefastos. Tämän vuoksi koin tarvetta avata pääni tässä vaikka en ole todellakaan paras vastaamaan näihin älyllisesti vaativiin väittämiin.

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."

[Don Quijote]

Historiallinen kritiikki!

Mutta.

Mielestäni Nefastoksen teoksista tulee selkeästi esille myös tietoisuus historiallisesta dialogisuudesta, eikä pelkästään okkultismin, vaan myös filosofian, teologian ja kaunokirjallisuudenkin suhteen. "Jumaluuden absoluuttisuus" on vain yksi osa ytimestä, ja käsitteenä luonnollisesti osa historiaa. Koettuna todellisuutena se on subjektiivinen ilmestys, mutta niin kai on myös kokemus Uuden Testamentin totuudellisuudestakin? En ymmärrä, millä tavalla subjektiivisuuden ottaminen mukaan osaksi kokonaisvaltaista totuudenetsintää on ristiriidassa metafyysisten taitojen kanssa (niillä alueilla missä sellaista tarvitaan).

Uuden Testamentin ottaminen jumalallisena ilmoituksena sisältää mielestäni raskaampia vahvistusvinouman vaaroja kuin usko "jumaluuden absoluuttisuuteen". Eikö kristillisyys lopulta ole uskonhyppy, joka jää roikkumaan historiallisen ilmoituksen kallionkielekkeeseen, ja vaatiipa vielä melkoista pakottamista pysyäkseen elävänä (usein retoristen hyökkäysten muodossa)? Absoluuttinen olemassaolo taas löytyy parhaassa tapauksessa ihan vain päästämällä irti ja rentoutumalla. Sen tarjoama liikkumatila voi tuntua ahdistavalta, mutta se ei tietääkseni heikennä metafyysistä kapasiteettia (paitsi ehkä hetkeksi), ja moraalia varten on olemassa kolminainen avain. En usko, että Jeesustakaan kiinnostaa, saatanko mummon kadun yli Kristuksen vai Saatanan voimalla. Pääasia että saatan(a).

[Alfalfa]

Vastaan sinulle Kenazis, koska vaivauduit kirjoittaaman pitkän vastauksen. Kiitoksia mielenkiinnostasi. Monissa kohdin olisi vaivalloista ryhtyä vastaamaan, koska se edellyttäisi omasta mielestäni kirjoitukseni pääkohtien selittämistä uudelleen, joskin selkeämmin. Tietysti ymmärtäminen ei myöskään koskaan täydellisesti epäonnistu. Toisinaan alkuperäisestä merkityksestä on lisäksi turhaa keskustella — olennaista on, mikä on sinun asemasi siinä mielessä, kun olet valaissut kirjoitustani itsellesi, itsellesi ominaisesta aspektista.
Esimerkiksi teleologisen systeemin käytännöllisyys, vastoin sen tuotannollisuutta — mikä absoluuttisuuden suhteen on mahdottomuus — osoittaa minusta, että mitään absoluuttia ei ole. Kristillisyyttä se ei osoita virheelliseksi, vaan olemassaolon historiallisuuteen, jonka kanssa kristinusko on yhteensopivaa. Kristinusko ei ylipäätänsä ole fundamentaaliontologiaa — etenkään sellaista joka edellyttäisi olemista yleensä —, vaikka fundamentaaliontologia kykenee osoittamaan kristinuskon ylivertaisuuden verrattuna absoluuttiseen olemassaoloon, jonka "kristilliset" skolastikotkin pyrkivät tekemään jumalakseen. Fundamentaaliontologia ei todista kristinuskoa vääräksi, toisin kuin absoluuttisen olemassaolon.
Kristinuskon kritiikki ei ylipäätänsä tapahdu fundamentaaliontologiassa. Tässä tapauksessa kritisoitavana olevan ilmiön saaminen (meidän aikanamme) edes näkyviin edellyttää Raamatun tutkimista yleisillä filologisilla periaatteilla.
Sillä, että ikuisuuden käsittäminen on kaikkien mielestä , tiedostamatta tai tiedostetusti, vain historiaa, tarkoitan että se mitä mieltä joku on, joudutaan joka tapauksessa käsittämään historiallisesti — henkilö voi olla korkeintaan tiedoton oman käsittämisensä historiallisuudesta. En usko, että Nefastoksen ajattelu tekee oikeutta filosofisen ontologian historiallisuudelle ja dialogiselle rakenteelle.
Tässä tapauksessa se, että ko. asiaa ei voida käsitteellisesti täysin vangita ja tyhjentävästi selittää, osoittaa että yrittämällä ei saavuteta koskaan mitään muuta, kuin epätäydellisyyttä. Yrityksen päämääräkin on itsessään epätäydellisyyttä. Tässä tapauksessa ei ole myöskään hallussa yhtäkään osaa, ikään kuin kolikkoa kolikkopinosta, joita kasaamalla pikku hiljaa voitaisiin päästä lähemmäksi lopputulosta, vaan jokainen osa todistaa oletetun lopputuloksen filosofisen mahdottomuuden.
Skeptisyys ei tarkoita tässä minkäänlaista "solus ipseä", vaan kriittistä dialogia, joka on tekemisissä
toisten ihmisten kanssa — kysymys on siitä, miten olemisen ymmärtäminen määrittyy yhteisessä keskustelussa siitä. Olemiskysymys osoittaa siihen, miten ymmärrämme olemisen, kun kysymme sen perään. Tällöinkin toimimme tietyssä kielessä, joka on sitoutunut johonkin aikaan, paikkaan, jne. mikä ilmaisee (tässä tapauksessa) myös, miten ajattelemme asiaa. Sikäli kun kysyminen ymmärretään oikein, johtaa se mukaani myös fundamentaaliontologisesti erilaiseen asetelmaan, kuin teosofinen uusplatonismi, minkä takia ydinalueella ei ole kyseenalaistamista. Tietysti sieltäkin käsin voidaan esittää retorinen, pedagoginen, tms. kysymys. Kriittisen dialogin ei tarvitse kuitenkaan koskaan sulkea korviaan kritiikiltä, koska kritiikki on sen ydinaluetta.
Ruumiillinen ylösnousemus ei ole fundamentaaliontologian vastainen, eikä järjen yleisen rakenteen vastainen, koska se on ruumiillinen.