Azazelin Tähden kristillis-teologista kritiikkiä, osa 1.

[Kenazis]

Kiitos vastauksestasi Alfalfa. Otan nämä selvennyksesi henkilökohtaisen pohdinnan ja pureskelun kohteeksi.

[Hoenir]

Luin kritiikkisi joskus aikaa sitten, enkä jaksanut vastata kun olisi mennyt liian vaivalloiseksi. Nyt jälkikäteen pari irrallista huomiota:

Fundamentaaliontologia ei todista kristinuskoa vääräksi, toisin kuin absoluuttisen olemassaolon.

Lopulta fundamentaaliontologia on vain yksi kiinnostava transsendentaalifilosofinen muunnelma, joka on edelleen kiinni subjekti-objekti (Karkeasti ilmaistuna "ontologinen ero" Heideggerillä) dualismin problematiikassa. Se nyt ei vaan todista vielä edes Nefastoksen Spinozaa- muistuttavaa ratkaisua mielettömäksi, vaikka ohjaakin ajattelemaan jokusia kysymyksiä mielekkäämmillä tavoilla. Lisäksi pidän vähän erityisenä puheitasi ruumiillisesta ylösnousemuksesta ja fundamentaaliontologiasta: koko kuviohan on erittäin kiusallisessa suhteessa ruumiillisuuteen ylipäänsä. Dasein muistuttaa lähtökohtaisesti enemmän kuvausta kielen rakenteista kuin ruumiillisesta ihmisestä. Heideggeriläinen positio on mielekäs omalla tavallaan, ja jos pitäisi valita niin kääntyisin mielummin sen puoleen kuin Nefastoksen absoluuttisen ajattelun.

Niin kauan kuin tietoisuuden, transsendentaalisten rakenteiden, kielen tai minkä tahansa muun olemisen mielekkyyden ja struktuurin takaavan tekijän suhde materiaan jätetään selventämättä, niin ei päästä kovin pitkälle oleellisissa kysymyksissä. Ainakin minusta tämän mielekäs ratkaisu edellyttää jotain metafyysistä temppuilua, ja siinä mielessä pitää kyllä arvostaa AT:n ratkaisua.

[Alfalfa]

Luin kritiikkisi joskus aikaa sitten, enkä jaksanut vastata kun olisi mennyt liian vaivalloiseksi. Nyt jälkikäteen pari irrallista huomiota:

Lopulta fundamentaaliontologia on vain yksi kiinnostava transsendentaalifilosofinen muunnelma, joka on edelleen kiinni subjekti-objekti (Karkeasti ilmaistuna "ontologinen ero" Heideggerillä) dualismin problematiikassa. Se nyt ei vaan todista vielä edes Nefastoksen Spinozaa- muistuttavaa ratkaisua mielettömäksi, vaikka ohjaakin ajattelemaan jokusia kysymyksiä mielekkäämmillä tavoilla. Lisäksi pidän vähän erityisenä puheitasi ruumiillisesta ylösnousemuksesta ja fundamentaaliontologiasta: koko kuviohan on erittäin kiusallisessa suhteessa ruumiillisuuteen ylipäänsä. Dasein muistuttaa lähtökohtaisesti enemmän kuvausta kielen rakenteista kuin ruumiillisesta ihmisestä. Heideggeriläinen positio on mielekäs omalla tavallaan, ja jos pitäisi valita niin kääntyisin mielummin sen puoleen kuin Nefastoksen absoluuttisen ajattelun.

Kiitoksia huomioistasi. En ole lukenut Heideggerilta huolellisesti kuin Sein und Zeit -teoksen, mikä on ehkä huono lähtökohta omalta osaltani lähteä keskusteluun. Sikäli kun subjektin ja objektin historiallisesti ylilatautuneita käsitteitä halutaan käyttää, objektit ovat subjektin osia; Dasein on se kokonaisuus, jonka osia kategoriset luonnonoliot ovat. Eikö kategoriakin ole tavallaan eksistentiaali, eli ihmisen olemistavan huomioiva käsite, kun se käsitetään hermeneuttisesti oikein, eli eksistentiaalisesti?
Mitä ruumiillisuuteen tulee, niin SZ sisältää myös huomioita siitä, kuinka ihmisen ruumiillisuus on aina tilallista, ottanut tilaa haltuun, jne. SZ ei ole pelkkää kielellistä kuvailua, eli fenomeno-logiaa, vaan käsittääkseni logos ja phainomenon ovat sikäli erillään, että logos on fenomeeni, mutta jokaisella fenomeenilla ei ole logoksen struktuuria. Samoin ruumiillisuuden alkuperäisellä tilallisuudella tms. ei ole pelkän hermeneuttis-kielellisen, eli Reden tai Gereden struktuuria... ruumiillisuus ja tilallisuus ovat puheen kanssa kanssa-konstitutionaalisia (Gleichursprünglichkeit!), eivätkä toistensa johdosilmiöitä. En ole Heidegger -tutkija ja saatan olla väärässäkin.
On totta, että SZ:in suhde teologiaan ehdottomasti ei ole affirmoiva, mutta se pyrkii kuitenkin selvittämään myös teologian ns. a priori ehtoja; ei Kantin merkityksessä kuitenkaan. Ruumiillinen ylösnousemus on yhdenmukaisempaa eksistentiaalien kuin minkään niistä riippumattoman skolastisen universaalin olemisen kanssa, jonka eksistentiaalit kiistävät ihmisen olemistavan kuvauksina. Toisaalta SZ ei koskaan valmistunut, enkä ole perehtynyt esimerkiksi siihen, mikä ihmisen olemistavan suhteen oli tarkoitus olla olemiseen kyseisten tutkimusten kokonaisuudessa.

Joka tapauksessa, jälkikäteen luettuna tekstini on monelta osin typerä ja jättäisin sen kirjoittamatta; voin vain toivoa, että siitä on edes jollekulle enemmän haittaa kuin hyötyä, nyt kun sitä on mahdotonta ainakaan minun itseni poistaa — jääköön muistomerkiksi yhden ihmisen hairahduksista, sikäli kun filosofian (tai oikeammin itseni; kaikkihan eivät harrasta yhtä ylimielisesti) ottaminen liian vakavasti oli ylipäätänsä elämäni suurimpia virheitä ja tulosta paatuneesta sydämestä; parempi on ymmärtää tietävänsä vähemmän ja olla nöyrällä sydämellä. Söisin nyt sanani jos se olisi mahdollista, kuten koirakin palaa oksennukselleen — Kristusta en kuitenkaan kadu, se on oikeanlaista hölmöyttä!

[Hoenir]

Luin kritiikkisi joskus aikaa sitten, enkä jaksanut vastata kun olisi mennyt liian vaivalloiseksi. Nyt jälkikäteen pari irrallista huomiota:
Sikäli kun subjektin ja objektin historiallisesti ylilatautuneita käsitteitä halutaan käyttää, objektit ovat subjektin osia; Dasein on se kokonaisuus, jonka osia kategoriset luonnonoliot ovat. Eikö kategoriakin ole tavallaan eksistentiaali, eli ihmisen olemistavan huomioiva käsite, kun se käsitetään hermeneuttisesti oikein, eli eksistentiaalisesti?

Eiköhän näin voi sanoa. Täytyy kyllä myöntää, että tein tse vähän tyhmästi kun rinnastin ontologisen eron suoraviivaisesti subjekti-objekti-dualismiin. Siinä on tietyt yhteydet, mutta Heideggerin tulkitsemisessa on aina sellainen perustava vaikeus, että hänen aidosti omaperäiset ideat jäävät helposti tajuamatta, jos niitä lähtee tulkitsemaan vanhojen käsitteiden – kuten subjekti ja objekti – kautta.

Mitä ruumiillisuuteen tulee, niin SZ sisältää myös huomioita siitä, kuinka ihmisen ruumiillisuus on aina tilallista, ottanut tilaa haltuun, jne........Ruumiillinen ylösnousemus on yhdenmukaisempaa eksistentiaalien kuin minkään niistä riippumattoman skolastisen universaalin olemisen kanssa, jonka eksistentiaalit kiistävät ihmisen olemistavan kuvauksina.

En oikein ymmärrä mitä haet takaa tällä ruumiillisuuden ja tilallisuuden pointilla, mutta periaatteessa en kyllä näe mitään syytä sille, että miksei ruumiin, tilallisuuden sekä siihen sisältyvien "etäisyyden kumoamisen" ja "suuntaamisen" ilmiöiden väliltä voisi löytää vaikka ja mitä mielenkiintoisia yhteyksiä. Itse tosin metsästäisin sellaisia mielummin Merleau-Pontyn suunnilta.

Mutta mitä tulee tähän ruumiin ylösnousemukseen, niin en oikein ymmärrä haluasi käsitteellistää asiaa Heideggerin kautta. Ylösnousemus tapahtuu kuolemisen jälkeen, mutta kuten varmasti tiedät, niin Dasein ei kuole. Näin ollen puhe Daseinin ajallisen elämän ulkopuolisesta tapahtumisesta tulee Heideggerin postmetafyysisestä näkökulmasta katsottuna mahdottomaksi. Toisekseen Daseinin käsitteen keskeisenä tarkoituksena on juurruttaa mielekkäästi oleva oleminen – eli läsnäoleminen – tapahtumaluonteisesti paikalliseen & historialliseen tilanteeseen, mihin Dasein eksistoi mahdollisuuksistaan käsin. Näin ollen niin taivaan, pelastuksen ja ylösnousemuksen kaltaisten asioiden täytyisi olla maailmansisäisiä – eli alisteisia Daseinin omalle kielellisesti välittyneelle merkityksellisten viittaussuhteiden totaliteetille - ollakseen millään tavalla mielekkäitä. Mutta eikö tällainen käsitys tekisi ilmeistä väkivaltaa kristillisen taivaan ja ylösnousemuksen arvokkuutta kohtaan?

Heideggerin lähtökohdat hyväksyttyään ei siis voi sanoa tietävänsä mitään Jumalasta. Koska ihminen on "ek-staattinen", eli itsensä ulkopuolella oleva olio, niin hän ei voi edes teoriassa ymmärtää omaa alkuperäänsä. En silti tahtoisi ajatella, että Heideggeriläinen maailmankuva sulkisi uskonnollisuuden millään tavalla pois. Eikö oman tietämättömän, pohjattoman ja lohduttomasti eksyneen luonteen tunnustaminen ole pikemminkin autenttisen uskonnollisuuden mahdollisuusehto kuin poissulkeva tekijä?

Joka tapauksessa, jälkikäteen luettuna tekstini on monelta osin typerä ja jättäisin sen kirjoittamatta; voin vain toivoa, että siitä on edes jollekulle enemmän haittaa kuin hyötyä, nyt kun sitä on mahdotonta ainakaan minun itseni poistaa — jääköön muistomerkiksi yhden ihmisen hairahduksista, sikäli kun filosofian (tai oikeammin itseni; kaikkihan eivät harrasta yhtä ylimielisesti) ottaminen liian vakavasti oli ylipäätänsä elämäni suurimpia virheitä ja tulosta paatuneesta sydämestä; parempi on ymmärtää tietävänsä vähemmän ja olla nöyrällä sydämellä. Söisin nyt sanani jos se olisi mahdollista, kuten koirakin palaa oksennukselleen — Kristusta en kuitenkaan kadu, se on oikeanlaista hölmöyttä!

Minäkin häpeän montaa aiempaa viestiäni, sillä en tunnista niistä huokuvia asenteita enää omikseni. Uskon kuitenkin niin, että tällaisiin asioihin liittyvää häpeää on arvokasta oppia sietämään, sillä se opettaa suhtautumaan paremmalla tavalla armon saamiseen ja toisten armahtamiseen.

[Benemal]

Hehe. Joskus omaan vanhaan kommenttiin törmätessä, joutuu ihmettelemään, mitä helvettiä ajattelin tuona päivänä? Oliko älykkyystasoni romahtanut akuutisti? Ne kommentit eivät kuitenkaan ole esim. retoriikaltaan provosoivia, tai muuta sellaista populismia, mitä saattaisi luulla ihmisen katuvan.

[obnoxion]

Itselle käy välillä myös toisin päin. Jotkut alkuaikojen viestit vaikuttavat harkituilta verrattuna uudempiin, usein selvästi hätäisemmin kirjoitettuihin viesteihin. Mutta turha näitä on liian raskaasti ottaa. Jos oikein tarkkaan harkitsee, loppuu helposti koko kirjoittelu.

[Alfalfa]

En oikein ymmärrä mitä haet takaa tällä ruumiillisuuden ja tilallisuuden pointilla, mutta periaatteessa en kyllä näe mitään syytä sille, että miksei ruumiin, tilallisuuden sekä siihen sisältyvien "etäisyyden kumoamisen" ja "suuntaamisen" ilmiöiden väliltä voisi löytää vaikka ja mitä mielenkiintoisia yhteyksiä. Itse tosin metsästäisin sellaisia mielummin Merleau-Pontyn suunnilta.

Mutta mitä tulee tähän ruumiin ylösnousemukseen, niin en oikein ymmärrä haluasi käsitteellistää asiaa Heideggerin kautta. Ylösnousemus tapahtuu kuolemisen jälkeen, mutta kuten varmasti tiedät, niin Dasein ei kuole. Näin ollen puhe Daseinin ajallisen elämän ulkopuolisesta tapahtumisesta tulee Heideggerin postmetafyysisestä näkökulmasta katsottuna mahdottomaksi. Toisekseen Daseinin käsitteen keskeisenä tarkoituksena on juurruttaa mielekkäästi oleva oleminen – eli läsnäoleminen – tapahtumaluonteisesti paikalliseen & historialliseen tilanteeseen, mihin Dasein eksistoi mahdollisuuksistaan käsin. Näin ollen niin taivaan, pelastuksen ja ylösnousemuksen kaltaisten asioiden täytyisi olla maailmansisäisiä – eli alisteisia Daseinin omalle kielellisesti välittyneelle merkityksellisten viittaussuhteiden totaliteetille - ollakseen millään tavalla mielekkäitä. Mutta eikö tällainen käsitys tekisi ilmeistä väkivaltaa kristillisen taivaan ja ylösnousemuksen arvokkuutta kohtaan?

Heideggerin lähtökohdat hyväksyttyään ei siis voi sanoa tietävänsä mitään Jumalasta. Koska ihminen on "ek-staattinen", eli itsensä ulkopuolella oleva olio, niin hän ei voi edes teoriassa ymmärtää omaa alkuperäänsä. En silti tahtoisi ajatella, että Heideggeriläinen maailmankuva sulkisi uskonnollisuuden millään tavalla pois. Eikö oman tietämättömän, pohjattoman ja lohduttomasti eksyneen luonteen tunnustaminen ole pikemminkin autenttisen uskonnollisuuden mahdollisuusehto kuin poissulkeva tekijä?

Sanottakoon, että Heidegger ei ollut ainoa 1900-luvun hermeneutikko, enkä aloitusviestissäni muistaakseni edes maininnut Heideggeria. Puhuessani hermeneutiikasta mielessäni oli ennemminkin Hans-Georg Gadamer, jolle kuoleminen ei ole niin keskeisessä asemassa kuin Heideggerille — ajallisuuden lähtökohtana on toisten ihmisten kanssa oleminen, tradition vaikuttamaksi tuleminen, jne. eikä EGO SUM MORIBUNDUS. Gadamerin filosofia, vaikka se väittääkin toisinaan vain jatkavan tai soveltavan joitakin Heidegerin fundamentaaliontologisia teemoja, on myös sen kritiikkiä — esimerkiksi silloin kun Wahrheit und Methodessa tapahtuu »ontologinen käänne«, jossa In-Der-Welt-Sein osoitetaan kokonaan kielisidonnaiseksi, mielestäni vastoin Heideggeria jolle kieli — tai oikeammin Rede — on vain yksi konstituutiomomentti. Huomiosi Merleau-Pontysta pitävät varmasti paikkansa, vaikka kuten Gadamer sanookin ranskalaisista Heidegger-tulkinnoista, on niissä jäänyt usein huomiotta Heideggerin Leib -sanaan kuuluva elollisuus.
Sikäli ylönousemus on kristillisesti ruumiillista, kuuluu siihen vastaavaa ruumiillista tilallisuutta kuin eläessäkin. Kristuksen ns. tunnusteoista (sēmeia) muistamme esimerkiksi sen kuinka hän ilmestyi opetuslapsilleen, antaen Tuomaan koetella sormellaan hänen käsissään olevia reikiä. Toisena esimerkkinä voitaisiin pitää Lasarusta, joka väitetysti käveli ulos luolastaan. Sikäli kun sellaisia pidetään esimerkkeinä ruumiillisesta ylösnousemuksesta, niillä on »maailma« eli ruumiillisuus, tilallisuus, etäisyyden kumoaminen, kanssaolo, jne. »Maailma« on filosofis-apriorisesti määritelty niin laajasti, että se voisi olla mikä tahansa »mahdollisista« maailmoista. Toisaalta on niin, että Heideggerin Dasein on aina myös moribundus, jota ruumiilliset ylösnousemukseen osallistuvat oletettavasti eivät olisi. Alkuperäinen viestini oli osittain lapsellinen, sikäli kun se johtaa skolastiseen säheltämiseen ylösnousemuksen laadulla. Uudessa testamentissa ylösnousseiden sanotaan olevan »kuten enkelit taivaassa«, joten tunnustekojen ruumiillisten ylösnousemusten ja viimeisenä päivänä tapahtuman välillä voitaisiin nähdä erottelu. Toisaalta esimerkiksi »ikuinen elämä« tuntuu viittaavan Kristuksen puheissa usein myös nykyiseen elämään

se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään [...] ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen

Monet Heideggerin lähtökohdat ovat minusta a priori päteviä teologissa kuten hän itsekin sanoo, sikäli kun teologia pyrkii käsitteelliseen itseymmärrykseen, huolimatta perustavasta (Grundsätzliche) ateismistaan. Tässä on kuitenkin kysymys, kuten Gadamer sanoo, siitä että teologialla voi olla joitakin käsitteellisiä edellytyksiä (Vor[-]aussetzungen). Ateistinen Grund / Vor ei välttämättä ole samaa kuin se mikä rakentuu sen päälle / jälkeen, minkä Gadamer itsekin tiesi tunnustuksellisena protestanttina, olkoonkin että Heidegger oli vain Gottessucher.
Tietämättömyys, lohduttomuus, eksyneisyys, jne. ovat tietysti saaneet usein syytteen kätketystä teologisuudesta niskaansa — Heideggerin filosofia Lutherin teologian »ateologisena symbioottina« tms. —, mutta siinä Heidegger itsekin viittaa jälleen käsitteellisten edellytysten a priorisuuteen.