Epämääräisyyden filosofia

[Hoenir]

Olen lueskellut viime kuukausina fenomenologiaa ja havainnut tuon filosofian suuntauksen olevan äärimmäisen kiehtova okkultismin suhteen. Täällä olikin jo yksi fenomenologiaa käsittelevä aihe, mutta sen painotus oli vahvasti Husserlin suuntaan ja ajattelin aloittaa uuden topicin lähtien eräästä Merleau Pontyn kiehtovasta ajatuksesta. Toivon, että tämä aihe tarjoaa mahdollisuuden keskustella okkultismista ehkä ei niin tavanomaisesta näkökulmasta, nimittäin puhtaiden ilmiöiden tarkastelun kannalta.

Merleau- Pontyn kritiikki "objektiivista ajattelua" kohtaan herätteli minussa monia ajatuksia okkultismin suuntaan. Objektiivisella ajattelulla hän tarkoittaa ylipäätään taipumusta sellaiseen ajatteluun, missä todelisuus nähdään tarkasti rajattuna ja sellaisena tulkittavana. Merleau- Pontyn kritisoi aikanaan kahta ajattelun tapaa, joita hän kutsui empirismiksi ja intellektualismiksi. Edellisen mukaan ajateltiin, että objektiivinen ajattelu koskee aistihavainnoistamme riippumattomia olioita, kun taas jälkimmäiset painottivat objektiivisen ajattelun alkuperän löytyvän tarkastelemalla ajatteluamme edeltävien rakenteiden toimintaa fenomenaalisen maailman muovaajina. Merleau- Ponty ajatteli, että ilmiöiden keskellä elävän ihmisen on luovuttava tällaisen objektiivisen ajattelun ideasta ja nostettava kokemuksen epämääräinen luonne ensisijaiseksi. Hän ajatteli, että kaikki kokemuksessa on enemmän tai vähemmän epämääräisyyden leimaamaa. Maailmassa meille ilmenevät muodot eivät ole tarkan täsmällisiä, vaan ne ovat suorahkoja, pehmeähköjä ja loppuen lopuksi hyvin hämäriä. Tarkkailemani kirjahylly näyttää nyt hyvin seesteiseltä ja selkeältä, mutta tietokoneen näyttöön keskittyessäni koen taustalle piirtyvän hyllyn epämääräisenä värisekamelskana. Ensin sen merkitys oli olla minulle tärkeiden kirjojen ja muistojen kokoelma, mutta jälkimmäisessä sen roolina oli tulla yhdeksi musiikin ja kirjoittamisen kanssa, esineestä tuli tunnelma. Yksinäisyyteen vaipuneinakaan emme ole täysin yksin, vaan meille rakkaat ihmiset häilyvät muistoina kuin puoliksi luonamme. Se maailma missä ihminen elää, ei ole ulkoisesti annettujen objektien maailma, vaan se on kaikessa epämääräisyydessään hämmästyttävän rikas kokoelma toisiinsa erottamasti kietoutuneita tuntemuksia, ajatuksia, esineitä ja niiden välisiä sisäisiä merkityssuhteita.

Minä näen fenomenologian ja käytännöllisen okkultismin välillä tiettyjä kiinnostavia yhteyksiä. Ilmiömaailman syvällinen analysoiminen & siihen hukuttautuminen omaa paljon potentiaalia okkultistille. Kaikki ulkoisina havaitut asiat ovat enemmän tai vähemmän meidän itsemme leimaamia, siksi ei ole olemassakaan asioita joista ei voisi oppia jotain itsestään. Minulle okkultismi on juuri nimenomaan "epämääräisyyden filosofiaa", koska sen keskeisenä sisältönä on tutkia väyliä tuntemattoman sisäisen ja sekavan ulkoisen välillä. Kuinka foorumia lukevat käsittävät ilmiöihin syventymisen okkultismin kannalta? Tässä on oleellista ymmärtää, että kyse ei ole mistään perinteisessä mielessä metafyysisestä ajattelusta, vaan päinvastoin siitä mikä avautuu välittömässä havainnossa. Oletteko esimerkiksi havainneet jotain kiinnostavia mielleyhtymiä maisemista, ruumiillisuudesta tai vaikka ihan erilaisten tilojen (avaruus/ahtaus) kokemisesta? Aihe saattaa kuulostaa hämärältä, mutta kyseessä on lopulta hyvin tavanomaiset ja huomionarvoiset asiat. Toivottavasti se ei estä keskustelun syntymistä!

[Sothoth]

Mielenkiintoisia pointteja mielestäni. Okkultismin filosofiassa tosiaan todellisuus ei ole yhtä kuin tuo "objektiivinen ajattelu" tässä käytetyssä merkityksessä, vaan havainnot ovat itsessään peilausta merkityksestä, joka on syvempi ja laajempi ulottuvuus kuin konkreettisesti aistein havaitsemamme maailma. Siihen liittyvät nimittäin myöskin kunkin persoonan sisäisesti aistein havaituille asioille antamat merkitykset; siinä missä joku ihminen näkee vaikkapa saman kirjahyllyn komeana sisustuselementtinä ja onnistuneen feng-shuin ilmentymänä, toinen alkaa pohtia kirjahyllyn kirjojen sisältöä ja niihin punoutuvia merkityssisältöjä. Näin ollen aistein havaittavaa todellisuutta ei voida määritellä yksiulotteisen selkeästi subjektiivisen havainnon näkökulmasta.

Voi myöskin muistaa varsin olennaista okkultismiin liittyvää pointtia suhteessa aistihavaintohin: "Ennen kuin sielusi mieli voi ymmärtää, on persoonallisuuden nupun oltava murskattu, aistimuksen madon surmattu niin, ettei se voi enää herätä henkiin." - Hiljaisuuden ääni. Tällä pyritään nähdäkseni esittämään sisäisen aistin heräämistä, kutsuttakoon sitä vaikka "kolmanneksi silmäksi", joka havaitsee ykseyden aistihavaintojen erillisyydessä. Tuon "sisäisen aistin" havainto on itsessään muodoton, eikä siten selkeästi määriteltävissä. Yksi olennainen okkultismiin liittyvä ominaisuus on, ettei saavutettua kokemusta voida kunnolla kuvailla tämän muodottomuuden takia. Tämä sopisi jossain määrin yhteen tuon epämääräisyyden filosofian kanssa.

Synkronisiteetti-ilmiö voi myös liittyä tähän. Synkronisiteetti on yhteyksien havaitsemista asioiden välillä, jotka eivät näytä olevan suorassa kausaallisessa yhteydessä keskenään. Näitä voi myös siis ilmetä aistien kautta, siinä missä ilmiöt yhdistävä tekijä on itsessään hankalasti määriteltävä sisäinen kokemus asioiden ykseydestä tai yhteydestä toisiinsa.

[Hoenir]

Heitän pari lisäajatusta mitkä toivottavasti valaisevat keskeistä pointtia hieman lisää.

Kun tarkastelen omia mystisiksi kokemuksiksi luokittelemiani hetkiä, niin niitä kaikkia on yhdistänyt tietynlaisen avartumisen kokemus. Avartumisella viittaan jonkinlaiseen muutokseen tilan kokemisessa ylipäätään. Tilalla en viittaa tässä ainoastaan materiaaliseen tasoon, vaan puhun myös mentaalisesta tasosta. Sisäisinä kokemuksina tuntemani egoni kohteet alkavat tuntumaan naurettavan pieniltä, riittämättömiltä. Tämä johtaa siihen, että fokus siirtyy luontevan virtaavasti johonkin lähes rajattomalta tuntuvaan täyteyteen. Tämä yksinkertainen seikka aiheuttaa mullistavan muutoksen ihmisen ja hänen maailmansa välillä, hän saavuttaa valtavasti luonnollisesta asennoitumisestaan eroavan tilan, missä ulkoiset asiat eivät näyttäydy enää päämääriini suhtautuvina välinenä, vaan itsessään olevina taideteoksina. Ne eivät ole enää minulle, ne ovat itsessään. Ihmisen "maailmalla" en viittaa nyt mihinkään metafyysiseen ajatusrakennelmaan, vaan siihen välittömästi läsnäolevaan olemisen täyteyteen, missä elämme. TILAN kokemisen ainoat ehdot eivät siis ole ulkoisen maailman määrittämiä, vaan niitä tulee etsiä myös sisäisistä tiloista. Jos vaikka kelaisin jotain hyvin raskasta ihmissuhdetta, niin vaikka tämä ihminen ei olisi minun lähelläni, niin hän olisi silti olemassa tietoisuuteni välttämättömänä kohteena. Hän olisi osa sillä hetkellä koettua maailmaani ja hän saattaisi saada minut tuntemaan oloni ahtaaksi, olemalla pelkän intentionaalisuuteni kohteena. Näistä tulikin mieleeni muuan hauska kysymys: voiko pisarana mereen sulautumisen tyyppinen ykseyskokemus tapahtua ahtaudessa?

En osaa itse vastata mitään varmaa tuohon jälkimmäiseen fyysisen tilan kysymykseen. Minulla on kuitenkin suht vahva intuitio sen puolesta, että fyysiselläkin tilalla on merkityksensä. Uskon että ruumis on viimeinen rihma mikä meidät sitoo tänne, eikä sen merkitystä tule kiistää myöskään sisäisten kokemusten suhteen. Tästä tulikin mieleen toinen esimerkki ulkoisten ilmiöiden ja sisäisen kokemuksellisuuden suhteesta...

Meri ajaa minut lähes aina ahdistukseen. Tämä on siitä erityistä, että suhteeni järvimaisemiin on todellä läheinen ja rakas, kun taas meri edustaa minulle jollain tasolla täydellisen vierasta Toista. Kokemukseni ovat vaihdelleet järisyttävän vierauden aiheuttamasta kauhistuksesta korostuneen immanenttiin seisahtuneisuuteen. Tällaiset äärimmäiset tilat ovat tietty harvinaisempia, yleensä liikutaan jossain välimaastossa. Olen analysoinut sitä seuraavalla tavalla: katsoessani merelle, näen vain suoran poikittasen viivan. Vastarantaa ei tavoita, taivaan ja meren erottaa vain se tylsä äärimmäisyyksiin jaettavissa oleva viiva. Taivas on liian avara ja kaukainen, mereen hukkuu eikä se tunnu olevan koskaan rauhassa. Kummassakin on siis omat samankaltaisuutensa helposti läpäistävissä olevan rakenteen sekä käsittämättömän laajuutensa puolesta, mutta silti kumpikin toimii täydellisenä vastakohtina toisilleen. Taivas on liian seisahtunut ja liian tavoittamaton, kun taas meri tuntuu elävän liikaa jopa tyynenä, sen läsnäolevuuskin on erilaista: taivas muistuttaa tietoisuuden kaltaista paljasta tyhjyyttä, siinä missä vesi edustaa sen suhtautumisen kohteena olevaa jämähtänyttä materiaalista tasoa. Tiettyinä hetkinä katseen kohottaminen ja taivaalle katsominen vapauttaa minut kaikesta, mutta silloin sen olemus on toimia vain välineenä vapahdukselle. Kun siihen suhtautuu itsessään olevana ja sen syvyyttä kysyy, niin ajattelee itsensä väkisinkin solmuun, sillä kysymys menee rikki sen olemisen edellytykeksi vaadittavan kohteen karatessa entistä kauemmas ja kauemmas...

[Nefastos]

Kiinnostavia aiheita.

Itselleni ulkoinen, ns. objektiivinen maailma on kaikkea muuta kuin objektiivinen. Tässä suhteessa Merleau-Pontyn pehmeä, ekspressionistinen maailma on hyvin helppo allekirjoittaa. Aikanaan yritin pureutua maailman tosiolemukseen kirkastamalla fyysistä havaintoa äärimmilleen, ikään kuin kurkottaen sen selkeyttämisen läpi sen taakse. Tämä tie osoittautui täysin mahdottomaksi, & samalla osoitti aistien & niihin erottamattomasti liittyvän alemman älyn syvän kyvyttömyyden. Toisaalla äärimmilleen jännittäminen oli toki erinomainen harjoitus asian aktuaaliseen tiedostamiseen, sen sijaan että se olisi jäänyt kädenlämpöiseksi pseudoviisaudeksi, joka särkyy viimeistään arjen peruskokemukseen.

Toisaalta koen "ideat" eli järjen logokset (tavallaan siis viime kädessä sanat) sellaisiksi silloiksi vuorella, joita aivan väistämättä tarvitaan, & joilta on edellytettävä tiettyä (ei välttämättä kulttuurisesti odotettua) eksaktiutta. Ihminen tuollaisia vuorisiltoja kulkevana olentona voi teoriassa sanoa aivan oikein, että maailma on syvyys eikä geometrinen linja, mutta jos hän alkaa elää tämän uskontunnustuksensa mukaan, on melko varmaa että se syvyys joka hänet kiskaisee ei kulje ylös- vaan alaspäin. Sanojemme rajat eivät siis ole maailmamme rajoja, mutta kylläkin tienviittoja niille huipuille, joista hyppy voidaan tehdään murskaantumatta alhaalla odottaviin (egoismin & nihilismin) kiviin.

[RaktaZoci]

Tämä aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös yhtä hankala. Minun on pitänyt kirjoittaa vastinettä tähän jo useamman päivän ajan, mutta juuri mainitsemastani seikasta johtuen tuntuu, että vaikka päässäni on tavallaan vastaus valmiina, on sitä todella vaikea pukea sanoiksi.

En haluaisi vetää Wyrmfang-korttia heti alussa esiin, mutta mielestäni olisi hyvä hieman rajata tätä aihepiiriä ja ilmoittaa selkeästi kenen näkemystä fenomenologiasta tässä aletaan puimaan. Siksi aloittamani ketju oli nimenomaan nimeltään "Husserlin fenomenologia", koska aiheesta on suurinpiirtein saman verran tulkintoja kun on tulkitsijoitakin. Toki tekstistäsi käy ilmi, että tarkoitit tässä lähestyttäväksi nimenomaan M-P:n näkemystä, mutta olisi voinut olla hyvä alussa tähdentää, että kun jatkossa puhutaan fenomenologiasta tarkoitetaan nimenomaan tätä näkökulmaa.

En ole itse M-P:n filosofiaan perehtynyt, mutta nimi tulee kyllä esiin aika ajoin muissakin yhteyksissä. Esim. Husserlin "Geometrian idea" -teoksen alkupuheessa mainitaan M-P:n ottaneen siitä vaikutteita, joten EH:ta ei ehkä ole syytä täysin sivuuttaa tässäkään yhteydessä(?) Hän on kuitenkin yksi termin ns. "isiä", vaikka Hegel tietysti on oma lukunsa asiassa. Ja pyrkihän EH:kin tutkimaan nimenomaan "ilmiöitä sinänsä" ja eristämään ne mahdollisimman hyvin muusta vaikutuspiiristä.

Tästä aihepiiristä tuli myös mieleeni ranskalaisen Jean-Luc Nancyn tulkinta Hegelin Hengen (Geist) kiertokulusta, jota hän kutsuu osuvasti "levottomaksi rakkaudeksi". Hegel itse kutsui Hengen polkua "epätoivon tieksi", viitaten sen haastavuuteen ja siihen, että sen on aina kerta toisensa jälkeen kasattava itsensä sen jälkeen, kun se on jälleen kerran lytätty maan rakoon. Nancyn mukaan itse ajattelun prosessi, sen levottomuus suhteessa asioihin, on tällaista levotonta rakkautta. Rakkaus tavallaan muuntautuu totuuden astaloksi ja ainoastaan sitä kautta voidaan saavuttaa hegeliläinen oikeudenmukainen valtio.
(Lainaukset: "Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan", Gaudeamus 2012)

Kenties tällaista levottomuutta voisi verrata esittämääsi epämääräisyyteen?

[Hoenir]

En haluaisi vetää Wyrmfang-korttia heti alussa esiin, mutta mielestäni olisi hyvä hieman rajata tätä aihepiiriä ja ilmoittaa selkeästi kenen näkemystä fenomenologiasta tässä aletaan puimaan. Siksi aloittamani ketju oli nimenomaan nimeltään "Husserlin fenomenologia", koska aiheesta on suurinpiirtein saman verran tulkintoja kun on tulkitsijoitakin. Toki tekstistäsi käy ilmi, että tarkoitit tässä lähestyttäväksi nimenomaan M-P:n näkemystä, mutta olisi voinut olla hyvä alussa tähdentää, että kun jatkossa puhutaan fenomenologiasta tarkoitetaan nimenomaan tätä näkökulmaa.

Okei, täsmennettäköön vielä, että minua kiinnostaa nimenomaan myös ruumiinfenomenologinen aspekti mutta tämän suhteen ei tarvitse olla järin tarkka. Loppuen lopuksi Husserlin ja hänen työtään kritisoineen & radikalisoineen Merleau- Pontyn välinen ero ei ole mikään valtavan iso, eikä sillä ole tämän suhteen kamalasti merkitystä. Kyse on kuitenkin lähinnä fenomenologisen reduktion problematiikasta & intentionaalisuuden ja kehollisuuden suhteesta. Pidetään homma siis mieluiten mahdollisimman yleisluontoisena ilmiömaailman merkitysten tarkasteluna, sillä valtaosa tätä foorumia lukevista ihmisistä ei varmasti tunne näitä filosofeja järin syvällisesti ainakaan. Mikäli jollain tulee kuitenkin paremmin ajatuksia Husserlin transsendentaalisen fenomenologian kautta, niin antaa palaa vaan!

Tästä aihepiiristä tuli myös mieleeni ranskalaisen Jean-Luc Nancyn tulkinta Hegelin Hengen (Geist) kiertokulusta, jota hän kutsuu osuvasti "levottomaksi rakkaudeksi". Hegel itse kutsui Hengen polkua "epätoivon tieksi", viitaten sen haastavuuteen ja siihen, että sen on aina kerta toisensa jälkeen kasattava itsensä sen jälkeen, kun se on jälleen kerran lytätty maan rakoon. Nancyn mukaan itse ajattelun prosessi, sen levottomuus suhteessa asioihin, on tällaista levotonta rakkautta. Rakkaus tavallaan muuntautuu totuuden astaloksi ja ainoastaan sitä kautta voidaan saavuttaa hegeliläinen oikeudenmukainen valtio.
(Lainaukset: "Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan", Gaudeamus 2012)

Kenties tällaista levottomuutta voisi verrata esittämääsi epämääräisyyteen?

En ole ihan saleteissa että ymmärsinkö täysin mitä tarkoitit, mutta tämän voi varmaan ymmärtää kytkeytyvän siihen ajattelun tasoon, millä me analysoimme hämärää kokemustamme ja siten vastavuoroisesti merkityksellistämme sitä uusilla tavoilla. Jos haluaa käydä sen Husserlin kautta, niin tuo olisi varmaan juurikin reflektiivisen tietoisuuden suhtautumista esireflektiiviseen, mikä tarkoittaa omassa välittömässä tietoisuusvirrassa kulkevien havaintojen tarkkailua. Silloin ihminen asettuu tarkkailemaan omien havaintojensa virtaamista ja hänestä tulee pelkän kokijan lisäksi myös tarkkailija. Ehkä se levoton rakkaus on sellaista ihmisen pyrkimystä ymmärtää ajattelun keinoin oman kokemuksellisuutensa salaisia merkityksiä & siten kasvaa ymmärryksen lisääntyessä.

[Insanus]

Hän ajatteli, että kaikki kokemuksessa on enemmän tai vähemmän epämääräisyyden leimaamaa. Maailmassa meille ilmenevät muodot eivät ole tarkan täsmällisiä, vaan ne ovat suorahkoja, pehmeähköjä ja loppuen lopuksi hyvin hämäriä. Tarkkailemani kirjahylly näyttää nyt hyvin seesteiseltä ja selkeältä, mutta tietokoneen näyttöön keskittyessäni koen taustalle piirtyvän hyllyn epämääräisenä värisekamelskana.

Jee! Tietysti ylipäänsä, kun tarkkailemme "kirjahyllyä" kyseessä on puhdas abstraktio, koska "pelkkään hyllyyn" ei päästä kuin abstrahoimalla & "vain katsomalla" (ilman abstrahointia siis) aistimme monin tavoin assosioituvia sumeita konnotaatioiden joukkoja omien projektioidemme värittäminä. "Astraalis-eteerinen"-todellisuus paljastuu meille omia taipumuksiamme mukailevana, oli syy sitten oman mielemme, luonnonlakien tai niiden ykseyden tai what-notin.

Se mitä sanot "ilmiöihin syventymiseksi" vastaa minulle tähtäämistä puhtaaseen aistimellisuuteen, mystistä Täysin Toisen intuition tavoittelua - kenties juuri sitä, mistä Nefastos viestissään sanoi luopuneensa...? -. Jos ilmiöön voidaan syventyä pohjia myöten, paljastuu (uskon niin) arkkityyppinen kokemus, jossa ei ole enää aistittavaa objektia vaan ainoastaan aktiivisesti toimivaa aistimellisuutta. Uskon niin syvään samaistumiseen ja rakkauteen että reflektoiva tietoisuus voi ottaa samaistuakseen sen "toisen" paikan jonka aistimisesta sen oma yksilöllisyys "syntyy emergentisti". Siis: jos syvennyn kirjahylly-aistimukseeni, voin sammua asteittain ikään kuin pois yksilöllisyydestäni ja kokea pelkkää "kirjahyllyyttä" itsenäni - mikä on käsittääkseni perusajatuksia henki-invokaatioissa mitä käytännön rituaalimagiaan tulee.