Ihmisenä täydellistyminen?

[Hoenir]

Vasemman käden tien perusajatuksiin kuuluva "Jumalaksi tuleminen" kuulostaa varmasti monen korvaan melko kummalliselta. Vallankin psykologien luulisi kavahtavan moista ajatusta, onhan siinä hyvin luonnoton ja huolestuttava sävy. Joku voisi kuvailla sitä jopa jollain tapaa narsistiseksi. Esoteerisen filosofian näkökulmasta asia näyttää jo hieman paremmalta, mutta siinä on silti monia vaaroja. Minä joudun kysymään itseltäni aina uudestaan ja uudestaan, että onko tässä mitään järkeä. Kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta olen pitäynyt tuon idean jonkinlaisena johtotähtenä, tosin siihen on aivan pakko sotkea oikean käden tien elementtejä. Haluaisin kuulla foorumilla pyörivien ajatuksia aiheesta. Oletko omaksunut tuollaisen ajatuksen, ja jos olet niin miksi? Onko ihmisyyteen lopulta mielekästä suhtautua jollain tapaa täydellistettävänä asiana, ja mitä tuollainen ihmisenä saavutettu täydellisyys/jumalallisuus edes tarkoittaa?

[Insanus]

Ihminen purkaa samaistuneisuutensa (tai inkarnoituneisuutensa) & psykologisen alisteisuussuhteensa kehoonsa, tunteisiinsa & ajatuksiinsa.
Tämä mahdollistaa sitten ikään kuin "maailman takaisen" tavoittamisen, joka on ihminen & ajattelija itse ilman aiempia sisältöjään.
Kun tämä "metafyysinen minä" tai "Mestari" tjsp. toimii, ihminen havaitsee maailman välittömämmin ja herkemmin ja on siihen kosketuksissa ikään kuin syvemmällä tasolla ja tällöin ihmisen (vai olemassaolon) tahdon ilmentymiselle ei ole psykologisia eikä moraalisia esteitä -> eri mystikot kuvaavat jumalallista leikkiä eri tavoin; jollekin kyse on lapsen viattomuuteen palaamisesta, toiselle julman luojan urheilulajiin liittymisestä, mutta vissiinkin yhdistävä tekijä on se, että ihmisestä on tullut jollain tapaa enemmän kuin ihminen, menettämättä kuitenkaan mitään ihmisyydestään. Mun viis senttii.

[Hoenir]

Ihminen purkaa samaistuneisuutensa (tai inkarnoituneisuutensa) & psykologisen alisteisuussuhteensa kehoonsa, tunteisiinsa & ajatuksiinsa.
Tämä mahdollistaa sitten ikään kuin "maailman takaisen" tavoittamisen, joka on ihminen & ajattelija itse ilman aiempia sisältöjään.

Hetkinen, voisitko tarkentaa vähän tätä. Tarkoitat siis vissiin, että kaikkien maskien takaisen "tosi Itsen" voi jotenkin saavuttaa, tai jollain tavalla toimia suoraan sellaisena? Mutta vaikka toimija olisi jonkinlainen inhimilliselle käsityskyvylle transsendentti olemus, niin eikö se silti tarvitsisi näitä maskeja minkä kautta toimisi? Jos se toimii niiden kautta, niin eikö kaikki toiminta ole väkisinkin alisteista yksilön persoonallisille vetäymyksille? Tästä muodostuu mun mielestä ongelma: jos hyväksytään tämä esittämäni ajatus, niin eikö silloin jää samalla tavalla jäljelle kaikki ihmisen kokonaisuudelle välttämättömät psykologiset alisteissuhteet jne? Silloin tuon täydellistymisen ongelma ei häviäisi, olisi edelleen vähän huono pyrkiä irti niistä jäljelle jääneistä terveistä alisteissuhteista.

Mutta jos todella on mahdollista saavuttaa sellainen tila, missä tahto toteuttaa itseään olematta täydellisen alistumaton yhtään millekkään, niin ongelma häviää ainakin osittain. Mä luulen kuitenkin, että tuota ei voi selittää uskottavasti puhtaan filosofisella tavalla. Sellaisen tiedon saavuttamiseksi tarvitaan siis kokemusta, jonkinlaista omakohtaista mystistä todistusta.

Olen itse kokenut tuon täydellistymisen ajatuksen mielekkääksi seuraavalla tavalla: koska ihmisen käsityskyky on rajallinen, niin se ei voi ymmärtää koko "täydellisyyttä" sellaisena kuin se todella on. Descartes kuvasi täydellisyyden (Jumalan) ajattelun olevan yhtä hullua kuin vuoren halaaminen, kädet ei riitä sen ympäri. Siksi Jumalaa voi vain ihmetellä lumoutuneena. Vaikka se on kaikkea kannatteleva alkusyy, niin se on silti jotenkin perustavanlaatuisella tavalla poisrajattu. Siksi parasta mitä voi tehdä, on palauttaa se tavoittamattoman täydellisyys päämäärän paikalta matkaan itseensä. Parhaansa antaminen kaikessa mahdollisessa on yksinkertaisesti täydellisintä mitä ihminen voi tehdä. Mahdotontahan se aina on antaa parastaan, mutta silti minusta hyvinkin terve ja kannatettavan arvoinen ehdokas elämän tärkeimmäksi johtotähdeksi

[Insanus]

Ihminen purkaa samaistuneisuutensa (tai inkarnoituneisuutensa) & psykologisen alisteisuussuhteensa kehoonsa, tunteisiinsa & ajatuksiinsa.
Tämä mahdollistaa sitten ikään kuin "maailman takaisen" tavoittamisen, joka on ihminen & ajattelija itse ilman aiempia sisältöjään.

Hetkinen, voisitko tarkentaa vähän tätä. Tarkoitat siis vissiin, että kaikkien maskien takaisen "tosi Itsen" voi jotenkin saavuttaa, tai jollain tavalla toimia suoraan sellaisena? Mutta vaikka toimija olisi jonkinlainen inhimilliselle käsityskyvylle transsendentti olemus, niin eikö se silti tarvitsisi näitä maskeja minkä kautta toimisi?

Varmaankin joo.

Jos se toimii niiden kautta, niin eikö kaikki toiminta ole väkisinkin alisteista yksilön persoonallisille vetäymyksille?
Tästä muodostuu mun mielestä ongelma: jos hyväksytään tämä esittämäni ajatus, niin eikö silloin jää samalla tavalla jäljelle kaikki ihmisen kokonaisuudelle välttämättömät psykologiset alisteissuhteet jne? Silloin tuon täydellistymisen ongelma ei häviäisi, olisi edelleen vähän huono pyrkiä irti niistä jäljelle jääneistä terveistä alisteissuhteista.

Toiminta on alisteista persoonallisille vetäymyksille, mutta persoonalliset vetäymykset eivät olisi kiveenhakattuja tosiasioita enää sen jälkeen kun pahin samaistuneisuus niihin on ylitetty, vaan niitä voi itse ohjata.

[Tähti]

image.jpg (158.58 KiB) Viewed 2795 times

[V. Nokkonen]

En ole perilla vasemman kaden filosofiasta mutta kannanpa korteni tahankin kekoon. Oma ymmarrykseni asiasta on paljonkin samankaltainen kuin Tahden postaamassa sarjakuvassa, ja Insanuksen viestissa, eli melkoisesti buddhalaisuuden savyttama. Tietysti riippuu maailmankatsomuksesta millaisena jumalan kasittaa ja minka kaltaiseksi koettaa siis "taydellistya" mutta itse kun naen jumaluuden immanenttina oliona josta me kaikki olemme osallisina, taydellistyminen tarkoittaa minulle inhimillisyyden/ihmisyyden, maailman ja kaikkeuden ehdotonta hyvaksymista mutta jotenkin laajemmasta myotatuntoisen tarkkailijan perspektiivista. Kun voi hyvaksya kaiken, maailman voi nahda kirkkaasti ja ilman vaaristavia linsseja ja silloin voi myos kokea kaiken valittomasti. Ehka. Kasittaakseni silloin ihminen on todella vapaa toimimaan miten Tahtoo, ja siis lahempana jumaluutta kuin mita oli ennen, mika ei kuitenkaan poista ihmisyytta kuvasta.

En usko etta ihminen voi koskaan saavuttaa taydellista ja jumalankaltaista transkendenttia tilaa pysyvasti, vaan joutuu hyvaksymaan rajoitteensa. Suuresta Ikuisuudesta voi nahda vilauksia mutta sellaisenaan se on liian laaja kasitettavaksi. Mut joo. Vilauksien sanotaan yleistyvan kun ihminen kehittyy tiella.

[Nefastos]

Uskon absoluuttiseen olemassaoloon, tietoisuuden absoluuttisuuteen, voiman & näkemyksen absoluuttisuuteen, & mahdollisuuteen saavuttaa tämä absoluutti ilman ehdotonta kuilua sen & rajallisen tajunnan välillä. Uskon myös ihmisenä täydellistymiseen – parissakin eri merkityksessä –, mikä merkitsee mahdollista mutta ei väistämätöntä välipysäkkiä matkalla em. laajempaan täydellisyyteen. Se mihin en usko on rajattu tämänpuolinen kokemus: liukas, mahdoton, paradoksaalinen, tuskallinen, pääsääntöisesti tarpeeton, häiritsevä & nurinkurinen illuusio, joka kummittelee kuin jossakin menneisyyden jo unohdetussa komediassa. Tämä jälkimmäinen on (minulle) jotakin perustavanlaatuisesti ei-olemassaolevaa. Mutta koska tällainen lähestymistapa on ihmisille yleensä vähintäänkin kiusallinen tai paljon luultavammin patologisista häiriöistä viestivä kokemus, siitä voi tai kannattaa puhua melko vähän.

Sana "usko" on itse asiassa virheellinen tässä yhteydessä, mutta se tuntuu olevan ainoa, mitä nykykulttuurilla on tällaiseen keskusteluyhteyteen tarjota.

[Thelithiz]

Kaikissa jo täydellisenä olevan Buddhaluonnon löytymistä pinnnan alta. Täydellisyys on juuri epätäydellisyydessä, sen näkemisessä ja lempeässä hyväksymisessä.Tai jumalallisuuden kipinän tai kaksospuolen. "Jumalten liha" löytyy maasta eli omista syövereistämme, josta se vain pitää poimia ja syödä tullakseen jumalaksi. Tai tiedon puun hedelmä.
Tietenkään apotheosis ei liity sellaiseen että ihmisestä tulisi persoonana muiden palvoma, tai täydellinen siinä mielessä että olisi paras kaikessa, vaan se on sitä vapautta pintapersoonaan rakentuneista malleista ja muusta kuonasta, jota toisaalta ei saa hyvän tarkoituksensa takia tuomita, sitä paitsi tuomitseminen saa mielen takertumaan niihin ja itseeensä. Ulkoisessa käytöksessä ja elämässä muut tuskin huomaavat eroa.

Minun käsittääkseni puhdistunut tosi itse ei toimi mainittujen maskien kautta, eikä kaikki toiminta ole alisteista yksilön persoonallisille vetäymyksille, koska se on tullut niistä tietoiseksi ja erotetuksi, eläen kuin leikkien tai esittäen tätä vanhaa persoonaa. Ei oikein muutakaan voi tässä elinaikaa kuluttaessa. Äh, moni varmasti ymmärtää paljon paremmin ja taisi selittääkin paremmin. Ehkä kyseessä onkin pelkkä paradoksi, tai koko juttu on tulkittu väärin.

Usko on tosiaan usein epäkuvaava sana muttei muutakaan tahdo löytyä, varsinkaan puhuessa sellaisille (kaikella kunnioituksentapaisella ymmärryksellä) joiden maailma on rajoittunut tähän ohueen mustavalkoiseen kuoreen. Siksi en juurikaan selittele muille =)
Minussakin skeptinen osa kysymyksineen nostaa päätään harva se päivä, mutta tiedän sen olevan vain sitä, ja arvelen kaiken olevan sitä mitä on näkemyksistäni tai olemassaolostani huolimatta. Kuka tietää, ehkä olemmekin vain sekopäitä, mutta liekö tuolla väliä =D

[Noname]

Usko on tosiaan usein epäkuvaava sana muttei muutakaan tahdo löytyä, varsinkaan puhuessa sellaisille (kaikella kunnioituksentapaisella ymmärryksellä) joiden maailma on rajoittunut tähän ohueen mustavalkoiseen kuoreen. Siksi en juurikaan selittele muille =)
Minussakin skeptinen osa kysymyksineen nostaa päätään harva se päivä, mutta tiedän sen olevan vain sitä, ja arvelen kaiken olevan sitä mitä on näkemyksistäni tai olemassaolostani huolimatta. Kuka tietää, ehkä olemmekin vain sekopäitä, mutta liekö tuolla väliä =D

Tätä olen itse pohtinut filosofiselta kannalta, ja päädyin kyseiseen vastaukseen; Mikäli kaikki kokemamme onkin vain illuusio, ja maailma onkin todelisuudessa yhtä harmaa kuin se täysin ilman henkistä puolta on, ja ihmismielemme turmiossa olemme sen taianomaisemmaksi luoneet, kuka meitä voi asiasta tuomita? Olemme maalanneet värejä tuolle harmaalle kankaalle, ja vaikka kaikki olisikin vain päässämme, olemme löytäneet jotain niin kaunista jo itsessään, että kysymys onko kyseessä todellisuus vai harha on jo kysymyksenä täysin merkityksetön.

Tiedustelisin keskustelun kannalta, että mitä käsitteenä jumalaksi tuleminen teille yleisesti on? Vaikka en termiä jumala itse käyttäisi, sillä sen termin olen itselleni lokeroinut absoluuttiselle totuudelle, pidän ihmisen henkisen tavoittelun viimeisenä päämääränä "täydellistä vapautta", jossa ihminen, tai hänen "itsensä" vapautuu täysin ruumiista ja sen tuomista kahleista, luoden itsenäisen tietoisuuden, joka elää kaiken virrassa siitä vapaana. Sitten se todellinen viimeinen henkinen tavoite, eli tämän itseni lokeroiman jumalan kanssa yhdenvertaiseksi tuleminen, vaikka ajatuksenakin mahdoton, on rehellisesti käynyt mielessäni ahneuksissani.

[Hoenir]

Oma ajattelu on muuttunut aika paljon, enkä enää voi sanoa kannattavani montaa aiemmin kirjoittamistani jutuista. Mutta sanotaan nyt näin, että Jumalaksi tulemisen kysymys on minulle nykyään varsin tyhjä. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin hylännyt kaikenlaisen pyristelyn hengellisessä mielessä. Se johtuu pikemminknin siitä, että ajattelen vaan eri tavalla Jumalasta.

Ajattelen edelleen niin, että subjekti konstituoi objektin sellaiseksi kuin se havaitaan. Ja joo, uskon että siellä on jotain staffia mistä se objekti rakennetaan, eli kai minua voisi sitten epistemologisessa mielessä idealistiksi kutsua. Mutta en ajattele enää niin, että kokemukseni tuolla puolen olisi jonkinlainen tavoittelemisen arvoinen todempi maailma. Uskon että siellä on jollain tavalla järjestäytynyt luonto, mutta se ei ole luonto siinä mielessä missä sitä yleensä ajatellaan, vaan pikemminkin jonkinlaista ilmentymättömäksi jäävää tahtomista. Schelling kai sanoisi, että se on nyt se Jumalan perusta, joka tarvitsee aktualisoituakseen ihmisen ymmärryksen suoman ideaalisen periaatteen. Näin ajateltuna koettu maailma on siis ideaalisen ja reaalisen synteesi, ihmisen ja hänestä riippumattoman luonnon muodostama kokonaisuus, jota edeltää vielä perustavampi ykseys. Jumalalla tarkoitan kokonaisuutta, mutta samalla sen on oltava itse kokonaisuuden realisoiva rajallisuus yksilöllisenä olemisena, subjektina. Voisi siis kai sanoa, että Jumala on elävää liikettä subjektin ja objektin välillä, siinä missä luonto tahtomisena on Hänen perusta.

Mikäli tuolla tavalla haluaa ajatella, niin päätyy lopulta hylkäämään ajatuksen mistään todemmasta todellisuudesta. Jumalaksi tulemisessakaan ei ole näin ajateltuna oikein järkeä, sillä Jumala on jo läsnä tämän kaiken keskeneräisenä elävyytenä. Jos haluaa tulla Jumalaksi, niin silloin on itse asiassa jo erottanut itsensä liikkeestä, jota Hän on. Jatkuvalle kehitykselle on täten luotu ulkopuoli, pysähtyneisyyden kehto jonne projisoidaan kaikki se mitä liikkeestä ei itse pystytty ammentamaan. Jotta Jumalaksi voisi tulla, niin sen täytyisi olla ihmisen tahdolle alisteinen objekti. Toisin sanoen Jumalan täytyisi olla kuollut.