Moraalin totuusarvo?

[Hoenir]

Azazelin tähden satanismin suurimpia hienouksia on se, että moraali korotetaan sille sopivaan arvoon. Suurin osa satanisteista on varmasti moraalirelavitisteja, mutta käsittääkseni Azazelin tähti painottuu hieman voimakkaammin moraalisen realismin puoleen. Olen pyöritellyt tätä paljon viime aikoina, moraalifilosofia tuntuu hyvin raskaalta sillä kaikki näkemykset lepäävät lopulta enemmän tai vähemän tyhjän päällä. Mikäli mieleesi tulee jotain muita moraalifilosofisia ajatelmia, niin tottakai kaikki sellaiset ovat tähän tervetulleita. Pois turha tiukkapipoisuus.

Moraalinen realismi tarkoittaa sitä, että moraalilla uskotaan olevan jonkinlaista totuusarvoa. Moraalirealistin mielestä on siis olemassa jonkinlaisia moraalisia totuuksia, ne voivat olla joko yksittäisiä ja jostain tietystä tilanteesta riippuvaisia tai sitten aivan ehdottomia. Voiko jostain yksittäisestä teosta vaikka sanoa, että se on aivan ehdottomasti väärin? Mikäli ei voi, niin millä perusteella?

Toivoisin että mahdollisimman monet rohkenisivat osallistua, foorumilla on vallinnut jo pitkään melko nihkeä meininki kommentoimisen suhteen. Seurasta tuntuu välittyvän ulkopuolisislle ehkä hieman liiankin älyllinen kuva, filosofiset keskustelut ovat paikoin melko tiukkaa kamaa eikä porukka uskalla siksi ottaa osaa. Sellainen pelko on kuitenkin aivan turha, hienojen sanojen ja monimutkaisten muotoilujen takia ei kannata säikähtää. Rohkeasti siis vaan omia näkemyksiä peliin, filosofisesti tottuneemmat kirjoittajat arvostavat aivan varmasti myös vähemmän kokeneiden keskustelijoiden mielipiteitä.

[Rosari]

Pyydettiin ei filosofisten veljien ja sisarten osallistumista keskusteluun. Vastaillaan sitten. Mielellään saa minua oikoa ja kyseenalaistaa. Filosofinen pyörittely on itselleni uusi ja mielenkiintoinen asia, jossa haluan kehittyä.

Nykyään kuulun enemmän moraalirealistien puolelle. Ajattelen tuskan tuottamisen olevan väärin lähes kaikissa tilanteissa, joissa henkilö tajuaa oman vastuunsa tuskan tuottajana. Esimerkiksi on vaikeaa syyttää lasta, joka ei tiedä ruukun särkyvän paiskaessa sen maahan. Sama pätee aikuisiin.
Vaikka en salli tahallista tuskan tuottamista missään tapauksessa. Kuitenkin koen että tilanteet jossa joku ihminen, joka satuttaa minua, saattaa paljastaa kipuni kautta minulle jotain uutta itsestäni hyvin tehokkaasti. Voin olla tilanteesta kiitollinen, vaikka en arvosta sellaisen ihmisen tekoa.

[Hoenir]

Minäkin kallistun samaan suuntaan. En väitä että osaisin perustella täydellisen rationaalisesti kantaani, mutta tuntuisi jotenkin lattealta olla asettumatta selkeästi johonkin positioon. Olen aiemmin ajatellut niin, että moraalisten totuuksien mahdollisuus edellyttäisi jonkinlaisen "todellisen maailman" olemassaoloa. Ajattelin että moraalisen totuuden on oltava tilanteen muodostavien tekijöiden välisten suhteiden kautta laskettavissa, jonkinlaisena parhaiten kaikkia hyödyttävänä valintana. Sehän tosin olisi utilitarismia, ja toisekseen en ajattele enää että olisi mitään Platonin henkistä "tosi maailmaa" mistä tämä olisi vain halju varjo.

Olen kelaillut tätä Kantin kategorisen imperatiivin kautta. Kategorinen imperatiivi on ehdoton käskylause, Kant muotoili sen niin että "toimi sellaisen maksiimin mukaan minkä toivoisit tulevan yleiseksi laiksi". Maksiimit ovat toimintaohjeita, yleistettävyyden periaate tekee siitä pätevän. Ne ovat siis tiiviisti järjen kanssa tekemisissä, jokainen järjelliseen autonomiaan kykenevä ihminen on moraalilain velvoittama. Mielestäni kategorinen imperatiivi on aika pätevä, Kant johtaa sen apriorisista käsitteistään melko johdonmukaisesti. Tietty kategorisen imperatiivin voisi kiistää kiistämällä koko Kantin ajatus mielen kategorioista/niiden luonteesta, mutta mikäli niitä ei lähde kiistämään niin idea vaikuttaa pätevältä: kategorinen imperatiivi antaa vain muodon oikealle toiminnalle, ei sisältöä ollenkaan. Olellista on maksiimien arviointi, pätevät maksiimit ohjaa ihmistä toimimaan moraalisesti!

Koska ihminen on taipuvainen toimimaan halujensa mukaisesti, niin moraalinen toiminta on ihmiselle luonnotonta. Tähän vedoten voisi argumentoida vastaan kiistämällä koko teorian mielekkyys sen äärettömän vaativuuden takia. Mutta en näe mitän syytä sille, miksei sitä vain voi hyväksyä äärimmäisen vaativana velvoitteena, oli ihminen itse sitten miten kelvoton toimimaan sen mukaan?

Kantin velvollisuusetiikkaa kritisoidaan monesti juuri siksi, että se on niin jäykkää ja ehdotonta. Kant ajattelee, että olisi väärin valehdella murhaajalle joka kyselisi kohteestaan joka sattuu piilottelemaan kotonasi. Tämä näyttää valtaosalle ihan simppeliltä jutulta, tottakai pitää valehdella kaverin hengen puolesta ja siksi Kant oli väärässä. Mutta vaikka Kant ei näin vissiin missään itse sanonut, niin eikö tuostakin esimerkistä olisi ihan helppo vetää uusi maksiimi, tyyliin että "Mikäli kohtaat tilanteen missä joudut valitsemaan kahden vääryyden väliltä, niin valitse oman näkemuksesi mukainen pienempi vääryys". Eikö se ole itseasiassa aivan itsestäänselvä johtopäätös?

Ymmärrän että tämä Kantin kuvio on hitosti vaikeampi kuin mitä nyt tässä oletan sen olevan, ja kuulisinkin mielelläni vaikka nyt Fra Wyrmfangilta, että olenko nyt ihan hukassa tämän kanssa? Olen ymmärtänyt että Kant itse oli tarkalleen ottaen subjektivisti, mutta eikös tuollaiset yleispätevät maksiimit nimenomaan muodosta yleispäteviä moraalisia totuuksia? Olenko siis väärässä jos perustelen omaa moraalirealismia tätä kautta?

[Nefastos]

Kun mennään ihan filosofiseen (contra pragmaattiseen) syvyyteen, niin en usko että moraali on aivan pohjalla absoluuttista. Mitä tahansa olento tekeekin, se on "absoluutin silmissä" aivan yhtä oikein & tavallaan yhtä perusteltua. Azazelin Tähden itselleen valitseman aktiivisesti ponnistelevan rauhanomaisuuden, rehellisyyden & integroivan kehitysidean sijaan voitaisiin yhtä hyvin perustaa okkulttinen seura vastakkaisille arvoille, teoriassa. Tosin pulmana on se, että näistä kolmesta vähintäänkin kehitys ts. evoluutio kuuluu maailman tiedostamattomaan rakenteeseen sinänsä, niin että mainitunlainen alaspäisen tien seura joutuisi taistelemaan koko ajan paitsi itseään & kaikkia muita, myös maailman omaa laajaa kehityssysäystä vastaan, mistä seuraisi jotensakin turha loputon kipuilu & disintegraatio vailla päämäärää. Subjektiivisina valintoina sellaisen seuran jäsenten puolelta tuollainen antimoraali olisi kuitenkin tietyssä mielessä perusteltavissa sillä, että nämäkin asiat kuuluvat niin sanotusti absoluuttisen sallimuksen piiriin.

Etiikka kuuluu siis "tämänpuoliseen" maailmaan erittäin olennaisesti, mutta Jumala - tai kuinka tahdommekin viimeistä äärimmäistä olemusta kutsua - myös panenteistisesti ylittää moraalin. (Mikä toimii jonkinlaisena kieroutuneena, tosin yksilölle epätyydyttävänä vastauksena myös teodikeaongelmaan... Juuri tämä vaatii Jumala-Saatana -vastakohtaparin viime kädessä integroimista eli on myös yksi satanismin selityksistä.)

[Kenazis]

Koska ihminen on taipuvainen toimimaan halujensa mukaisesti, niin moraalinen toiminta on ihmiselle luonnotonta.

Näkisin asian niin, että se mikä erottaa ihmisen selkeimmin muusta eläinkunnasta on selkeästi laajempi ajattelu (rationaalinen, abstrakti, eettinen).

Tämän pohjalta ihmiselle luonnollista on moraalinen toiminta. Samoin ihmisen vastuu kuuluu ihmisen terveeseen luontoon. Luonnotonta olisi enemmänkin toimia puhtaasti impulssien pohjalta seuraten vain haluja.

Kantin velvollisuusetiikkaa kritisoidaan monesti juuri siksi, että se on niin jäykkää ja ehdotonta. Kant ajattelee, että olisi väärin valehdella murhaajalle joka kyselisi kohteestaan joka sattuu piilottelemaan kotonasi. Tämä näyttää valtaosalle ihan simppeliltä jutulta, tottakai pitää valehdella kaverin hengen puolesta ja siksi Kant oli väärässä. Mutta vaikka Kant ei näin vissiin missään itse sanonut, niin eikö tuostakin esimerkistä olisi ihan helppo vetää uusi maksiimi, tyyliin että "Mikäli kohtaat tilanteen missä joudut valitsemaan kahden vääryyden väliltä, niin valitse oman näkemuksesi mukainen pienempi vääryys". Eikö se ole itseasiassa aivan itsestäänselvä johtopäätös?

Tuo itsestään selvä lisäys loppuun on hyvä, mutta olen ymmärtänyt, että Kantin kategorinen imperatiivi ei "suostu" tuollaiseen poikkeustapaus ajatteluun vaan on ehdoton. Jos voimme subjektiivisen päätöksen pohjalta kumota tuon universaalin säännön, niin eikö siltä lähde kokonaan pohja?

[Wyrmfang]

Tais nyt mennä heti alkuun vähän pieleen tavoite saada mahdollisimman kansantajuista keskustelua...

Mutta pyynnöstä:

Kantin velvollisuusetiikkaa kritisoidaan monesti juuri siksi, että se on niin jäykkää ja ehdotonta. Kant ajattelee, että olisi väärin valehdella murhaajalle joka kyselisi kohteestaan joka sattuu piilottelemaan kotonasi. Tämä näyttää valtaosalle ihan simppeliltä jutulta, tottakai pitää valehdella kaverin hengen puolesta ja siksi Kant oli väärässä. Mutta vaikka Kant ei näin vissiin missään itse sanonut, niin eikö tuostakin esimerkistä olisi ihan helppo vetää uusi maksiimi, tyyliin että "Mikäli kohtaat tilanteen missä joudut valitsemaan kahden vääryyden väliltä, niin valitse oman näkemuksesi mukainen pienempi vääryys". Eikö se ole itseasiassa aivan itsestäänselvä johtopäätös?

Tuo itsestään selvä lisäys loppuun on hyvä, mutta olen ymmärtänyt, että Kantin kategorinen imperatiivi ei "suostu" tuollaiseen poikkeustapaus ajatteluun vaan on ehdoton. Jos voimme subjektiivisen päätöksen pohjalta kumota tuon universaalin säännön, niin eikö siltä lähde kokonaan pohja?

Aluksi voitaneen lähteä tosiaan liikkeelle siitä itsestäänselvyydestä, että jos filosofinen teoria esittää jotain käytännössä täysin järjetöntä (kuten ainakin oletetusti tuossa murhaaja esimerkissä), niin silloin ei tule toimia käytännössä tämän filosofisen teorian pohjalta. Ensin täytyy tulkinnasta riippumatta kuitenkin sanoa Kantin puolustukseksi, että hänen etiikkansa on ensisijaisesti metaetiikkaa, ei normatiivista etiikkaa. Tämä tarkoittaa, että Kant pyrkii ensisijaisesti oikeuttamaan sen, että moraalisia totuuksia ylipäätään on olemassa ja niitä on velvollisuus noudattaa. Vasta toissijaisesti hän pyrkii luomaan normatiivista teoriaa siitä, mitä nämä totuudet täsmälleen ottaen ovat.

Tuo murhaaja esimerkki on paljon puitu asia Kant-tutkimuksessa: tarkoittaako Kant todella, että murhaajallekaan ei saa valehdella? Varmuudella voin sanoa ainakin, että on totta mitä Kenazis sanoo: Kantin käsitys kategorisesta imperatiivista on, että se on täydellisen ehdoton eikä salli minkäänlaisia poikkeuksia, sillä poikkeus tuhoaisi idean metaeettisen perustan, joka on imperatiivin välittömässä ehdottomuudessa mielelle. On kuitenkin toinen asia, mitä kategorinen imperatiivi on. Yhden tulkintalinjan mukaan se on puhtaasti muodollinen, eikä näin ollen velvoita mitään muuta kuin "sinun täytyy ehdottomasti tehdä velvollisuutesi". Tämän tulkinnan kautta voidaan perustella jotain sen tapaista, mitä Hoenir esitti: kategorinen imperatiivi ei sinänsä anna yhtäkään sisällöllistä käskyä kuten "et saa valehdella", vaan toimii ainoastaan mittarina, jota vasten subjektiivisia maksiimeja vertaillaan kussakin käytännöllisessä tilanteessa erikseen. Toisen tulkinnan mukaan, jota kiistatta tietyt katkelmat tuntuvat tukevan, Kant sen sijaan esitti, että kategorinen imperatiivi on ikään kuin matemaattinen kaava, josta voidaan johtaa kaikki yksittäiset moraaliset velvollisuudet (joissa toki siltikin on tilannesidonnaisuutta, mutta ei esim. valehtelun kohdalla).

Yleisesti totean kannattavani melko lailla klassista platonistista moraalista realismia. En usko että yhteismitallinen moraalinen toimiminen on filosofisesti perusteltavissa mitenkään muuten kuin olettamalla, että moraaliset totuudet kuuluvat todellisuuteen sinänsä vastaavalla tavalla kuin matemaattisten totuuksien voidaan (ehkä hieman helpommin) ajatella kuuluvan. Täytyy kuitenkin huomata, ettei tästä mitenkään seuraa, etteikö toisenlaista näkemystä edustava ihminen voisi olla käytännössä hyvä ihminen. Itse asiassa tiettyjä moraalisen realismin muotoja kuten vaikkapa jumalallisen käskyn teoriaa kannattavat henkilöt tuntuisivat usein käytännössä olevat varsin epäeettisiä, kun taas monet nihilistitkin ovat täysin hyviä ihmisiä.

EDIT: Hoenir, puhuin aiemmin läpiä päähäni. Kantia voi tulkita realistina tai subjektivistina, itse tulkitsen realistina. Tämän tulkinnan mukaan moraalilaki on metafyysisesti välttämätön kuten logiikan lait. Kategorinen imperatiivi taas on muoto jolla moraalilaki ilmenee rajalliselle subjektille, jolla on myös aisteihin pohjaavia maksiimeja. Subjektivistinen tulkinta ei taas ota vakavasti ajatusta, että Jumalakin noudattaa moraalilakia (oman olemuksensa välttämättömyydestä), vaan moraalilaki ja kategorinen imperatiivi nähdään samana ihmistekoisena mutta ihmiselle universaalisti välttämättä ilmenevänä konstruktiona.

[Hoenir]

Voisiko sanoa niin, että kategorinen imperatiivi on kaikessa ehdottomuudessaan täydellisen järkeenkäypä, mutta sitä sovellettaessa joudutaan väkisinkin ristiriitoihin, koska todellisuus ei ole täydelisen järjellinen? Eikö Kantin vapauden antinomia tarjoa tähän uuden näkökulman? Mikäli käsitin vähän aikaa sitten lukemastani tekstistä mitään oikein, niin kyseinen antinomia on ratkaistavissa seuraavalla tavalla: koska kokemamme maailma on ulkoisista representaatioista saatujen vaikuttimien ja päämme sisäisten kategorioiden luoma eriskummallinen kombo, niin ihmisellä on siis tavallaan yhteys "kahteen maailmaan", fenomenaalinen ja noumenaalinen. Edellisessä kaikki toimii tarkasti luonnon omien kausaalisten lakien mukaan, jälkimmäisessä taas on oma kausaliteettinsa, nimittän jonkinlainen vapauden kausaliteetti. Siksi ihmisellä on tavallaan kaksi luonnetta, toinen ilmiöiden mukainen ja toinen sitten järjen mukainen.

Kant käsittääkseni siis olettaa tuon järjen mukaisen luonteen olevan kykeneväinen tekemään vapaita päätöksiä, se itseasiassa mahdollistaa koko moraalisen käsityksen olemassaolon, sillä sehän edellytti järjen rinnalla myös autonomiaa, eli vapautta valita itse. Wyrmfang mainitsi minulle joskus että noita ei pidä katsoa kahtena maailmana, vaan pikemminkin saman asian kahtena eri aspektina. Ilmiömaailma omine syineen on siis yhteydessä tuohon puhtaan järjen maailmaan, vapaus ja välttämättömyys on sekasotkussa. ELI, eikö tuon näkökulmasta katsottuna ole mahdollista ajatella niinkuin alussa mainitsin? Että järjen kautta saatavat moraalisäännöt olisivat itsessään täydellisiä, mutta silti ajoittain mahdottomia soveltaa elämään, mikä nyt vaan välillä ajaa ihmisen sellaisiin tilanteisiin missä apriorisesti määräytyneet moraaliset lainmukaisuudet hajoavat käsiin?

[Wyrmfang]

Tässä pari huomiota jotka saattavat auttaa jäsentämään ajatuksia:

Voisiko sanoa niin, että kategorinen imperatiivi on kaikessa ehdottomuudessaan täydellisen järkeenkäypä, mutta sitä sovellettaessa joudutaan väkisinkin ristiriitoihin, koska todellisuus ei ole täydelisen järjellinen?

Jotain tähän suuntaan kai; edustan itse Neimanin ja Rossin tulkintaa, jonka mukaan radikaalissa pahassa - ihmisen vapaasti valitussa taipumuksessa alistaa kategorisen imperatiivin mukaisia toimintaohjeita subjektiivisiin haluihin pohjaaville toimintaohjeille - ei ole kysymys puhtaasti etiikan alaan kuuluvasta ideasta, vaan radikaali paha tekee maailmasta ylipäätään ihmisen näkökulmasta jollain perustavalla tavalla ristiriitaisen (toisaalta ihminen hahmottaa Kantin mukaan väistämättä maailman teleologisena, mutta samalla hän valitsee itse toimia tuota hahmottamaansa teleologiaa vastaan).

Mikäli käsitin vähän aikaa sitten lukemastani tekstistä mitään oikein, niin kyseinen antinomia on ratkaistavissa seuraavalla tavalla: koska kokemamme maailma on ulkoisista representaatioista saatujen vaikuttimien ja päämme sisäisten kategorioiden luoma eriskummallinen kombo, niin ihmisellä on siis tavallaan yhteys "kahteen maailmaan", fenomenaalinen ja noumenaalinen. Edellisessä kaikki toimii tarkasti luonnon omien kausaalisten lakien mukaan, jälkimmäisessä taas on oma kausaliteettinsa, nimittän jonkinlainen vapauden kausaliteetti. Siksi ihmisellä on tavallaan kaksi luonnetta, toinen ilmiöiden mukainen ja toinen sitten järjen mukainen.

Kyllä, jos puhutaan järjestä käytännöllisenä järkenä. Täytyy kuitenkin huomata, että jo "maailma" ylipäätään on teoreettisen järjen regulatiivinen idea, ei havainto. Ilman teoreettista järkeä ei siis ole kokemusta järjestäytyneestä kausaalisesta maailmastakaan. Käytännöllinen järki taas jakaantuu puhtaaseen käytännölliseen järkeen ja vain käytännölliseen järkeen, joka pitää siis sisällään kaiken tahdon määräämisen, ei pelkästään moraalisen sellaisen.

Kant käsittääkseni siis olettaa tuon järjen mukaisen luonteen olevan kykeneväinen tekemään vapaita päätöksiä, se itseasiassa mahdollistaa koko moraalisen käsityksen olemassaolon, sillä sehän edellytti järjen rinnalla myös autonomiaa, eli vapautta valita itse. Wyrmfang mainitsi minulle joskus että noita ei pidä katsoa kahtena maailmana, vaan pikemminkin saman asian kahtena eri aspektina. Ilmiömaailma omine syineen on siis yhteydessä tuohon puhtaan järjen maailmaan, vapaus ja välttämättömyys on sekasotkussa. ELI, eikö tuon näkökulmasta katsottuna ole mahdollista ajatella niinkuin alussa mainitsin? Että järjen kautta saatavat moraalisäännöt olisivat itsessään täydellisiä, mutta silti ajoittain mahdottomia soveltaa elämään, mikä nyt vaan välillä ajaa ihmisen sellaisiin tilanteisiin missä apriorisesti määräytyneet moraaliset lainmukaisuudet hajoavat käsiin?

Nyt en pysy oikein mukana, mutta mainittakoon nyt ainakin että autonomia (=vapaus sen tietyltä olemuspuoleltaan) on Kantin mukaan täsmälleen sama asian kuin puhdas käytännöllinen järki eli järki joka ei koskaan antaisi aistillisuudelle korkeampaa asemaa kuin se ansaitsee. Loppupäätelmä ei ole mielestäni sama mitä alussa sanot, ja se on selkeästi virheellinen kantilaisesta näkökulmasta. On nimittäin ainakin selvyys, että Kantin ehdoton lähtökohta on, että ihminen voi aina toimia moraalisesti oikein, maailma ei tee tätä milloinkaan mahdottomaksi.

On parempi lukea alkuun vaikka se Henry Allisonin Kant´s Theory of Freedom (lisää löytyy suosituksia jokunen kymmenen tarvittaessa...) kuin puida täällä kovin täsmällisesti

[Hoenir]

Kant käsittääkseni siis olettaa tuon järjen mukaisen luonteen olevan kykeneväinen tekemään vapaita päätöksiä, se itseasiassa mahdollistaa koko moraalisen käsityksen olemassaolon, sillä sehän edellytti järjen rinnalla myös autonomiaa, eli vapautta valita itse. Wyrmfang mainitsi minulle joskus että noita ei pidä katsoa kahtena maailmana, vaan pikemminkin saman asian kahtena eri aspektina. Ilmiömaailma omine syineen on siis yhteydessä tuohon puhtaan järjen maailmaan, vapaus ja välttämättömyys on sekasotkussa. ELI, eikö tuon näkökulmasta katsottuna ole mahdollista ajatella niinkuin alussa mainitsin? Että järjen kautta saatavat moraalisäännöt olisivat itsessään täydellisiä, mutta silti ajoittain mahdottomia soveltaa elämään, mikä nyt vaan välillä ajaa ihmisen sellaisiin tilanteisiin missä apriorisesti määräytyneet moraaliset lainmukaisuudet hajoavat käsiin?

Nyt en pysy oikein mukana, mutta mainittakoon nyt ainakin että autonomia (=vapaus sen tietyltä olemuspuoleltaan) on Kantin mukaan täsmälleen sama asian kuin puhdas käytännöllinen järki eli järki joka ei koskaan antaisi aistillisuudelle korkeampaa asemaa kuin se ansaitsee. Loppupäätelmä ei ole mielestäni sama mitä alussa sanot, ja se on selkeästi virheellinen kantilaisesta näkökulmasta. On nimittäin ainakin selvyys, että Kantin ehdoton lähtökohta on, että ihminen voi aina toimia moraalisesti oikein, maailma ei tee tätä milloinkaan mahdottomaksi.

Kiitos selvennyksistä! Näissä tuli monta juttua mitä en tiennyt vielä ollenkaan. Hain tuolla kuitenkin sitä, että koska Kantilla on olemassa joitakin aina vääriä asioita (valehteluhan oli sellainen), niin eikö ole kuviteltavissa tilanne, missä on yksinkertaisesti pakko muodostaa toinen maksiimi jolla ylitetään toinen mikä olisi yhtä lailla velvoittava? Tämä saattaa kuulostaa vähän dorkalta Kantin systeemistä puhuttaessa, mutta "jos nyt vaan unohdetaan Kant" , niin eikö tuo ajatus tunnu itsessään aika toimivalta? Tämä Kantin moraalifilosofia tuntuu olevan kasattu niin taitavasti transsendentaalisen idealismin päälle, että minua houkuttelee kamalasti lähteä pohtimaan tästä omatoimisesti eteenpäin. Alkupäätelmä on mielestäni sama, siis pointti oli se että itse moraalilaki tuntuu loogiselta koska se on johdettu toimivan oloisesti apriorisista lähtökohdistaan, mutta luonnon heittämät syyt voivat pakottaan tilanteeseen missä jotkut maksiimit menee väkisinkin ristiin?

[Wyrmfang]

Hain tuolla kuitenkin sitä, että koska Kantilla on olemassa joitakin aina vääriä asioita (valehteluhan oli sellainen), niin eikö ole kuviteltavissa tilanne, missä on yksinkertaisesti pakko muodostaa toinen maksiimi jolla ylitetään toinen mikä olisi yhtä lailla velvoittava? Tämä saattaa kuulostaa vähän dorkalta Kantin systeemistä puhuttaessa, mutta "jos nyt vaan unohdetaan Kant" , niin eikö tuo ajatus tunnu itsessään aika toimivalta?

Jos tämä tulkinta Kantista hyväksytään, niin epäilemättä hän on silloin väärässä tässä.

Tämä Kantin moraalifilosofia tuntuu olevan kasattu niin taitavasti transsendentaalisen idealismin päälle, että minua houkuttelee kamalasti lähteä pohtimaan tästä omatoimisesti eteenpäin. Alkupäätelmä on mielestäni sama, siis pointti oli se että itse moraalilaki tuntuu loogiselta koska se on johdettu toimivan oloisesti apriorisista lähtökohdistaan, mutta luonnon heittämät syyt voivat pakottaan tilanteeseen missä jotkut maksiimit menee väkisinkin ristiin?

Nyt täytyy vaan sanoa, että ei mene näin. Jutellaan privana tästä joskus lisää. Lyhyesti: luonto ei asetakaan ihmistä moraalilakia vastaan vaan ihminen itse.