Vanadís wrote:Olen aina tykännyt ihan hirveästi elämästä. Minusta tämä on tärkeä pelikenttä, jossa vihkimyspolulla asteleva maagikko voi kokeilla erilaisia asioita käytännössä. Omassa elämässään voi toteuttaa lähes kaiken mitä Tahtoo ja itseä muokata loputtomiin. Olen niin kiinnostunut kaikesta, että yksi elämä ei tunnu edes riittävän kaiken kokeilemiseen. Tästä voinee päätellä, etten ole koskaan ollut itsetuhoinen tai pyrkinyt pois tästä kehosta ja elämästä. Tämä on tätä nyt, toiseutta sitten toisella kerralla, kun sen aika on
Kuulostaa todella ideaaliselta mielentilalta. Luulen, että etenkin tällä foorumilla on tarpeen tuoda esiin tällaisia näkökulmia, kun ainakin minun käsitykseni oli pari vuotta sitten rekisteröityessäni suunnilleen, että (satanistinen, ellei kaikki) henkisyys = angst.
Noiden vinkkeleiden samuus ja eroavaisuus on toisaalta hankalakin kysymys. Pyrkimys "pois" on kuitenkin pyrkimystä syvemmälle tämän maailman merkitykseen (kursivoimalla joko sanan "tämän" tai "merkitykseen" saa siitäkin jo ainakin kolme eri asennetta) & itsetuhoisuuden voi jättää siitäkin syystä, että se kiinnittää huomion liian voimakkaasti fyysiseen kehoon.
Jumalan synnit ovat kourallinen hiekkaa ihmisen valtameressä
Cancer wrote:Henkinen ihminen siis omasta näkökulmastaan tietää, ettei mikään voi mennä absoluuttisesti vikaan, kun sitä vastoin ateisti / ei-henkinen ihminen on ikään kuin tyhjän päällä (muuten vastaavan) moraalisen pyrintönsä kanssa
Ei välttämättä, jos & kun puhutaan nyt ihmisen näkökulmasta. Voihan henkinen ihminen hyvin kokea että hengen maailma on niin perustavanlaatuisesti erilainen kuin meille inhimillisesti, kulttuurisesti, fyysisesti, psykologisesti läsnäoleva aineen maailma, että päin vastoin hengen näkökulmasta kaiken mennessä ehdottoman oikein & hyvin merkitsee se tälle inhimilliselle osalle jotain aivan sietämätöntä. Tämä voi jopa ylittää ateistisen nihilismin kosmisella nihilismillä, jonka mahdollisuudet satuttamiseen ovat paljon suuremmat. Voidaan esimerkiksi esittää hypoteesi universumista jossa tietoisuuden jälleensyntyminen on totta, mutta ilman käsitettävyyden & vapahduksen tosiasiallista mahdollisuutta, tai predeterministisesti (predestinoidusti) ainoastaan harvoille määräytyneenä. Okkulttisen metafysiikan kautta tällainen ateismia paljon lohduttomampi ajatusmalli mahdollistuu.
En tiedä onko mahdollista puhua mistään universaalista näkökulmasta siitä mikä kenellekin on lohdutonta, mutta yksi olennainen perspektiivi tähän olisi Nietzschen usein teroittama ajatus siitä, että oikeastaan kärsimys (ymmärrettynä mahdollisimman laajasti) ei itsessään ole varsinaisesti lohdutonta, vaan kärsimys ilman merkitystä. Ainakin tietty temperamentti voi mennä vaikka helvetin läpi, fyysisesti tai psyykkisesti, kunhan voi uskoa, että sillä on jokin suuri merkitys. Nietzschen yli-ihmisideaalihan ei tarkoittanut mitään sen ihmeellisempää kuin ajatusta, että joku voisi hyväksyä merkityksettömän kärsimyksen, siis olennaisesti sen että ei ole mitään universaaleja ja ikuisia arvoja. Tunnetusti ajatus ei ollut Nietzschellekään mikään trivialiteetti johon päästään hylkäämällä kristilliset opit (toisin kuin usein väärintulkitaan), mutta tiettyjä hyvin perustavia moraalipsykologisia pohdintoja se ainakin minussa herättää.
