Toiseuden kaipuu

[Hoenir]

Tämä seikka yhdistänee monia esoteerisen polun tallaajia. Minua kiinnostaisi tietää että miten olette aiemmin kokeneet otsikossa mainitun asian, sekä tietenkin että kuinka suhtautumiset ovat muuttuneet iän ja kokemuksen karttuessa? Mikä sen merkitys on, miksi me janoamme sitä? Onko tiedostettu nälkä transsendenssia kohtaan ollut vaikuttamassa henkiselle polulle astumiseen, vai onko se ollut pikemminkin tiedostamaton eteenpäin ajava voima? Vai koetteko kenties että sillä ei ole ollut merkitystä?

Ihmisenä oleminen (tai jatkuva sellaiseksi tuleminen) on jatkuvaa uudistumista subjektin ytimestä käsin. Subjekti ikäänkuin poistuu itsestään, transendoituu ulkomaailman objekteja kohti. Tämän prosessin tuloksena syntyy ihmisen itseys, suhteena subjektin ja objektin välillä. Muuta meillä ei ole kuin tuo suhde, tai pikemminkin valtavan moninaisten suhteiden muodostama "hopealanka". "Toisen puolen" muodostuminen on yhteydessä tämänpuoleisen luomiseen. Mielenkiintoista tästä tekee se, että transsendentiksi jäävä on jotain mitä emme voi mieltää edes varsinaisesti olemassaolevaksi: sehän on vain negaatio kaikelle sille mitä kokemamme konkreettinen maailma on. Mikä siinä siis houkuttelee?

Jonkinlainen transsendenssin käsittely lienee keskeinen osa kenenkä tahansa ihmisen henkisyyttä. Oli se sitten kaipuuta pois tai sitten sen turhaksi toteamisen kautta saavutettu välittömän läsnäolon tila, niin sen rooli on tärkeä. Mielestäni tämä on sellainen henkisyyden kahtaalle jakava tekijä. Joskus toiseus voi olla suloinen pimeys, ihana pakomatka tämän mundaanin maailman kurjuuksista. Toisaalta se taas edustaa kylmyyttä ja pelottavaa arvoitusta, jotain mitä nimenomaan ei halua kohdata. Sen merkitys elää oman sisäisen elämämme mukana, kaikki meistä kokee sen eri tavoin elämän aikana. Vaikka nämä ovat vain saman ongelman (vai siunauksen?) kaksi eri puolta, niin tällä kertaa minua kiinnostaa nimenomaan kaipuu. Voiko toiseuden kaipuulla olla joku varsinainen päämäärä, vai onko se vain oman elämänpelkomme laadun mukaan vaihteleva eskapismin muoto?

[Insanus]

"Toisen puolen" muodostuminen on yhteydessä tämänpuoleisen luomiseen. Mielenkiintoista tästä tekee se, että transsendentiksi jäävä on jotain mitä emme voi mieltää edes varsinaisesti olemassaolevaksi: sehän on vain negaatio kaikelle sille mitä kokemamme konkreettinen maailma on.

BABALON on jotain mikä voidaan (jos ikinä voidaan!) saavuttaa vain puhtaalla reseptiivisyydellä -> se on täysin Toinen, se on kategorisoimaton moneus, se on kaaos, se on Saatana käsitettynä ehdottomimmaksi absoluutin ilmentymäksi. Ei mitään, vaan enemmän kuin mitään. Jollei minulla olisi henkilökohtaista subjektiivista vakuutustani siitä, että tällaisesta Jostain Ihan Muusta voi ylipäänsä edes teoriassa saada suoran kokemuksellisen välähdyksen, en olisi uskonnollinen ihminen millään mittapuulla.

Kaipuun ohessa pidän puutteen ja mielipahan kokemuksia kaikkein "henkisimpinä" tunteina mitä persoonallisena voi kokea, johtui se sitten menneen kristinuskon traumoista tai ei. Mitä muuta on "harmoniaa hakeva tahto" kuin sielullisen disharmonian discordamelioristinen särö, joka ilmenee näkynä siitä että jonkin olisi oltava paremmin. Ei eettinen vakaumuksellisuus itsessään, vaan se sielullisen tyhjiön negatiivinen paine joka sen vakaumuksen aiheuttaa on Jumalattaresta lähtöisin.

[Hoenir]

"Toisen puolen" muodostuminen on yhteydessä tämänpuoleisen luomiseen. Mielenkiintoista tästä tekee se, että transsendentiksi jäävä on jotain mitä emme voi mieltää edes varsinaisesti olemassaolevaksi: sehän on vain negaatio kaikelle sille mitä kokemamme konkreettinen maailma on.

BABALON on jotain mikä voidaan (jos ikinä voidaan!) saavuttaa vain puhtaalla reseptiivisyydellä -> se on täysin Toinen, se on kategorisoimaton moneus, se on kaaos, se on Saatana käsitettynä ehdottomimmaksi absoluutin ilmentymäksi. Ei mitään, vaan enemmän kuin mitään.

Olen itse viehtynyt ajattelemaan niin, että kaaosta, toiseutta eikä edes Saatanaa ole varsinaisesti olemassakaan muualla kuin jatkuvasti elävänä (elämän tekevänä) rajana immanenssin ja transsendenssin välillä. Rajan olemus on erottaa käsitettävä käsittämättömästä, "toisella puolen" oleva transsendenssi on tavallaan vapauden olemus. Tai jos ei olemus, niin ainakin kuroittamisen mahdollisuuden luova välttämätön ehto, tähti joka on aina jotain muuta kuin tämä.

Tuon kautta olen miettinyt toiseudenkaipuun merkitystä, ehkä se on jonkinlainen henkisyyden korkeimman päämäärän saavuttamiseksi suotu välttämätön vastus. Rajan yli ei pääse, näen vain yhden ratkaisun: ylittää oma kaipuu pois ja lunastaa inhimillinen vapaus ottamalla vastuun risti "tästä puolesta" kannettavaksi.

[Hoenir]

Mitä muuta on "harmoniaa hakeva tahto" kuin sielullisen disharmonian discordamelioristinen särö, joka ilmenee näkynä siitä että jonkin olisi oltava paremmin. Ei eettinen vakaumuksellisuus itsessään, vaan se sielullisen tyhjiön negatiivinen paine joka sen vakaumuksen aiheuttaa on Jumalattaresta lähtöisin.

Tämä käyttämäsi Insanuskieli on välillä sen verran mutkikasta että lyö tyhjää kun koitan lukea sitä Mutta äsken tämän uudestaan lukiessani aloin kelaamaan että tarkoitatko tällä samaa kuin mitä itse selitän tossa äskeisen viestin loppupäässä? Että tämä särö on just toi raja joka jakaa itsen ja toisen, ja "negatiivinen paine" se mystinen voima joka kumpuaa sisältäpäin ja saa subjektin avautumaan ulos objektiivista kohti, luoden itseytensä juuri tuon kahtiajaon kautta?

[Nefastos]

"Toiseus" tässä kysymyksessä minulle pulmallinen ilmaisutapa. Henkilökohtaisesti koen tämänpuolisuuden "toiseutena": Maailma rajoitettuna ajalla & muodoilla on keinotekoinen, perustavanlaatuisesti sirpaloitunut & sanan varsinaisessa merkityksessä illusorinen, se on jotain mihin voi samaistua vain hyvin vähäisessä määrin, & silloinkin syy on pragmaattinen. (Meidän on leikittävä tätä nukketeatteria erinäisistä syistä.)

Tällaisella lähestymistavalla "transsendenssin" idea tietyllä tapaa kääntyy. Koska varsinainen oma kokemispiste on tilassa joka muulle ympäristölle tuntuu parhaimmillaankin hypoteettiselta & useammin patologiselta – määrittäen koko maailman rakentumisen jonkinlaiseksi dissosiatiiviseksi häiriöksi – tietyssä mielessä transsendenssi & immanenssi sanoina joita ihmisten kanssa on käytettävä vaihtavat paikkaa.

Onko tiedostettu nälkä transsendenssia kohtaan ollut vaikuttamassa henkiselle polulle astumiseen, vai onko se ollut pikemminkin tiedostamaton eteenpäin ajava voima?

En usko, että näiden välillä lopulta on eroa. Voiko henkiselle polulle astua mistään muusta syystä, tai voiko tuo henkinen polku olla mitään muuta? Ja eikö transsendenssin nälkä ole nimenomaan yhtä lailla tiedostettua & tiedostamatonta, koska kaipuun kohde kerran on transsendentti, ts. pakosta tietoisuudelle jäsentymätön & vain intuitiivisesti koettavissa? ...Vaikkakin se suuren kalansaaliin tapaan voidaan ajastaan hiukan tavoitettuna raahata vähä vähältä veneenlaidan tälle puolelle. (Kunnes vene saaliin painosta lopulta armollisesti keikkaa & pääsemme pois transsendenssi-immanenssi-jaottelun piinasta.)

[Cancer]

Siitähän on vätelty foorumilla ennenkin, kuuluuko kaipuu jonnekin täysin muualle olennaisesti henkisyyteen vai ei. Minusta kuuluu: loputon janoaminen, pyrkiminen mahdottomaan, jopa tahto jossain mielessä "lopettaa" olemassaolo (tämä luettava vertauskuvallisesti!) ovat mielestäni juuri niitä piirteitä, jotka yhdistävät kaikkia henkisyyden muotoja, niin 'hyviä' kuin 'pahoja' (esim. AT:n edustamaan henkisyyteen kuuluu lisäksi olennaisesti moraalisuus ja niin tuleekin kuulua, mutta se ei ole pelkän henkisyyden välttämätön ehto). On kuitenkin painotettava, että tällainen puhdas kaipuu muualle EI ole kaipuuta mihinkään konkreettiseen tuonpuoleiseen (uskontojen helvetteihin tai paratiiseihin) sillä mikä tahansa konkreettinen tai sellaiseksi mielletty on edelleen osa tätä maailmaa. Sen sijaan kyse on uskosta todella hienovaraisessa mielessä, sellaisesta kaikkea tekemistä ja olemista taustoittavasta "sävelestä", joka suuntaa ne kohti ajattomuutta.

Hmm… Nyt kirjoittaessa tuli tosin mieleen, että henkisyyden määritteleminen tuolla tavalla, kuin juuri äsken tein, on aika ongelmallista. Tarkemmin sanottuna olen kyllä sitä mieltä, että "toismaailmallisuus" on henkisyyttä, mutta en silti haluaisi sanoa näin kenellekään, joka tulisi tietämättömänä kyselemään minulta asiasta. Sen sijaan puhuisin juuri moraalista ja konkreettisesta hyvän tekemisestä tässä maailmassa, siis jos tilanne olisi tyyliin se, että olisi vastuullani neuvoa kyselijälle, "miten olla henkisempi". Ja kuitenkin on myös niin, etteivät moraali ja konkreettinen hyvän tekeminen ole henkisiksi itsensä mieltävien ihmisten yksinoikeus, vaan voivat yhtä hyvin olla minkä tahansa "ei-henkisen" aatteen ytimessä. Olen siis ilmeisesti sekoittanut asioita keskenään, tai sitten olen hakoteillä mitä tulee henkisyyden luonteeseen.

Voisikohan olla niin, että tuo ensimmäisen kappaleen lopussa mainitsemani olemisen "suuntaaminen kohti ajattomuutta" olisi ikään kuin henkisen ihmisen moraalin testi? Siis siinä mielessä, että henkisen ihmisen olisi muotoutettava moraalikäsityksensä "kestämään ikuisuus", pätemään missä tahansa olosuhteissa, ja että hänen olisi siten käytännössä pakko olla aina valmis muuttamaan niitä, kun (buddhinen) intuitio on ristiriidassa niiden kanssa. Tämä kyllä pätee kenen tahansa itselleen rehellisen ihmisen moraaliin, joten vaikuttaa siltä, että tämäkin ajatus johtaa henkisyyden ja moraalin samastamiseen toisiinsa. Enkä kuitenkaan haluaisi luopua mahdollisuudesta sisällyttää käsityksiini myös 'paha' henkisyys esim. sellaisena vääryyden idealismina, jota Kierkegaard luonnehtii Kuolemansairaudessa… Tuollaisessa hypoteettisessa tilanteessa, jossa joku tulisi kyselemään henkisyydestä, minun pitäisi siis ehkä vastata, ettei tärkeää ole niinkään juuri henkisyys, vaan pyrkimys toimia oikein. Vai kuulostaako tämä jo liian ristiriitaiselta?

*

Nämä käsitepyörittelyt jättääkseni haluan vielä mainita, että aihe ja erityisesti Insanuksen viesti toivat mieleeni tietynlaiset hyvin synkät kaudet, joita olen käynyt läpi ja jotka olen kokenut myös hyvin henkisinä, jos näin voi sanoa. Minun on tällaisia kokemuksia koskien pitänyt aloittaa ketju "kuiluun katsomisesta" - toivoakseni sanavalinta tekee suunnilleen selväksi, millaisesta asiasta on kyse. Olen pyrkinyt ikään kuin koettelemaan itseäni jotain täysin toiseksi mieltämääni vasten - en mitään tiettyä käsitystäni tai taipumustani, vaan itseäni niin kokonaisena kuin olen kyennyt ajattelemaan. "Täysin toinen" on tietysti käytännössä aina ollut jotain pahaa ja kauheaa, jonka olen yrittänyt nähdä toivottavana tai neutraalina, usein niin kovasti että psyyke on alkanut hajota. Ehkä voisi puhua jonkinlaisesta pyrkimyksestä itsensä laajentamiseen. Olen aika skeptinen sen suhteen, onko tässä ollut viime kädessä mitään järkeä, mutta en sulje poiskaan mahdollisuutta, että minulle olisi jäänyt jotain käteen. Missä määrin osaatte samaistua kokemukseen?

[Hoenir]

"Toiseus" tässä kysymyksessä minulle pulmallinen ilmaisutapa. Henkilökohtaisesti koen tämänpuolisuuden "toiseutena": Maailma rajoitettuna ajalla & muodoilla on keinotekoinen, perustavanlaatuisesti sirpaloitunut & sanan varsinaisessa merkityksessä illusorinen, se on jotain mihin voi samaistua vain hyvin vähäisessä määrin, & silloinkin syy on pragmaattinen.

Taidan tajuta että mitä tarkoitat, kuulostaa älyttömän kiehtovalta. Pystyn tavallaan käsittämään tämän teoreettisesti, käytännöllisesti taas jää mysteeriksi että miten joku toinen voikaan kokea niin erilailla! Omasta verkosta on tullut vasta pari mitätöntä kiiskeä, veneen keikahtaminen on vielä kaukana tulevaisuudessa.

En usko, että näiden välillä lopulta on eroa. Voiko henkiselle polulle astua mistään muusta syystä, tai voiko tuo henkinen polku olla mitään muuta? Ja eikö transsendenssin nälkä ole nimenomaan yhtä lailla tiedostettua & tiedostamatonta, koska kaipuun kohde kerran on transsendentti, ts. pakosta tietoisuudelle jäsentymätön & vain intuitiivisesti koettavissa? ...

Ensimmäinen liikkeelle laittava impulssi on kai se että aletaan kokemaan oma subjektiivinen todellisuus ahtaaksi. Luonnollisesti tämä jakaa kaiken kahtaalle, maalliseen ja henkiseen. Pyrkimys toisaalle on kaikki kaikessa, ero on siinä että ilmeneekö se tietoisena pyrkimisenä (kaikenlaiset henkisen kehityksen hallitut muodot) vai hallitsemattomana vihana tätä puolta kohtaan, lihallisuuden ylenkatseena ja kaikenlaisena "muodon" halveksumisena muodottoman kustannuksella. Näitä mä tarkotin tietoisella ja tiedostamattomalla, ilmaisin asiani kai vähän huonosti. Tietty nämä ovat saman jutun kaksi eri puolta, mutta ne on silti kouriintuntuvia ja erilaisia haasteita jotka vaativat omanlaisiaan käsittelykeinoja. Mua kiinnostaa se että miten tämä on jäsentynyt teidän tiellänne? Osaatteko sanoa jotain tietty ikää tai muuta kehityksen vaihetta missä hommaan alkoi tulla tolkkua? Tämä kiinnostaa koska omat kaipuun, inhon, pakenemisen ja aktiivisen pyrkimyksen välillä tapahtuvat tuuliviirimäiset muutokset tuntuvat repivän jatkuvasti eri suuntiin.

Minun on tällaisia kokemuksia koskien pitänyt aloittaa ketju "kuiluun katsomisesta" - toivoakseni sanavalinta tekee suunnilleen selväksi, millaisesta asiasta on kyse. Olen pyrkinyt ikään kuin koettelemaan itseäni jotain täysin toiseksi mieltämääni vasten - en mitään tiettyä käsitystäni tai taipumustani, vaan itseäni niin kokonaisena kuin olen kyennyt ajattelemaan. "Täysin toinen" on tietysti käytännössä aina ollut jotain pahaa ja kauheaa, jonka olen yrittänyt nähdä toivottavana tai neutraalina, usein niin kovasti että psyyke on alkanut hajota. Ehkä voisi puhua jonkinlaisesta pyrkimyksestä itsensä laajentamiseen. Olen aika skeptinen sen suhteen, onko tässä ollut viime kädessä mitään järkeä, mutta en sulje poiskaan mahdollisuutta, että minulle olisi jäänyt jotain käteen. Missä määrin osaatte samaistua kokemukseen?

Tämä on varmaan aika normaali nuoren satanistin käyttämä keino itsensä tutkiskeluun. Itselläni se on ollut välillä aika pakonomaista, jatkuvaa itsensä peilaamista täydellisen toista vasten. Pahimmillaan se ajaa pelottavaan ylpeyden ja häpeän vuoristorataan, parhaimmillaan se on avannut tavallaan aika väkivaltaisesti joitakin lukkoja. Ihan tehokas keino, mutta vaarallinen. Tuo aiheuttaa mulla välillä sellaisia pelkoreaktioita, tulee sellanen fiilis että nyt ei kannata mennä pidemmälle tai voi tapahtua jotain kurjaa.

[Insanus]

Rajan yli ei pääse, näen vain yhden ratkaisun: ylittää oma kaipuu pois ja lunastaa inhimillinen vapaus ottamalla vastuun risti "tästä puolesta" kannettavaksi.

Et näe ratkaisuna alistaa kaikkea omalle "kaipuulle pois", "hylätä kaikki pyhät velvollisuudet ja etsiä turvaa vain Hänestä"?

[Hoenir]

Rajan yli ei pääse, näen vain yhden ratkaisun: ylittää oma kaipuu pois ja lunastaa inhimillinen vapaus ottamalla vastuun risti "tästä puolesta" kannettavaksi.

Et näe ratkaisuna alistaa kaikkea omalle "kaipuulle pois", "hylätä kaikki pyhät velvollisuudet ja etsiä turvaa vain Hänestä"?

Täytyy korjata sen verran että tuo on ainut vaihtoehto nimenomaan minulle, enhän minä muiden polusta voi tietää. Mutta ei, en minä näe muuta vaihtoehtoa itselleni. Koska koen "Jumalan" olevan samalla hetkellä läsnä kaikessa ja samalla myös minun kauttani "transsendentti itselleen", niin tämän puolen hylkääminen tuntuisi siltä että hylkäisin myös osan siitä.

[Wyrmfang]

Toisessa aloittamassani aiheessa puhuttiin henkisyyden käsitteen perheyhtäläisyydestä. Se tulee tässä esille erinomaisesti, kaipuun voi toisaalta käsittää ytimelliseksi henkisyydelle, jos ajatellaan, että henkisyys on olennaisesti kasvamista (silloin tietenkin jossain mielessä kaipaa sitä, mitä kohti kasvaa). Toisaalta ainakin ns. new age piireissä henkisyys tunnutaan ymmärtävän usein päinvastoin tämänhetkisen olotilan täydellisenä riittävyytenä, niin että nimenomaan ei kaipaa mihinkään muualle.

Itse samaistun enemmän ensimmäiseen ideaan, mutta on suuria eroja siinä miten sen ymmärtää, tai pikemminkin miten sitä toteuttaa. Malliesimerkki väärinymmäretystä käsityksestä henkisyydestä on tietenkin nämä 70 neitsyen taivaat ym. Minusta toismaailmallisuuden sisältö ei kuitenkaan ole tässä olennainen asia; älyllisesti yksinkertainen ihminen hahmottaa taivaansa naiivisti, kun taas älykkäämpi ihminen luo itselleen subliimimman vision, joka voi kuitenkin olla aivan yhtä vinoutunut. Luonnollisesti filosofisesti naiivi ihminen voi taas kuitenkin olla aidosti henkinen, ja tietyssä mielessä onkin ehkä helpommin sitä. Jokaisella on stereotyyppi "hyvästä uskovaisesta".

Minusta ehdoton kysymys on, viekö idea henkisyydestä etäämälle maailmasta ja toisista ihmisistä johtaen eräänlaiseen misantropiaan (koska kuitenkin pysyy aina ihmisenä), vai toimiiko se voimavarana toimia maailmassa. Kun nimittäin kysytään, miksi henkisyys olisi hyvästä, täytyy mielestäni voida vastata "koska se auttaa olemaan moraalinen". Henkisyys ei tässä redusoidu moraalisuuteen, sillä ilman henkisyyttä moraalisuudella ei olisi mitään suuntaa, mitä kohti toimia. Kaipaus pitäisi siis mielestäni suuntautua kohti aina kokonaisvaltaisempaa ja parempaa ihmisyyttä, ei johonkin oletettuun kokonaan toiseen.

Enkä kuitenkaan haluaisi luopua mahdollisuudesta sisällyttää käsityksiini myös 'paha' henkisyys esim. sellaisena vääryyden idealismina, jota Kierkegaard luonnehtii Kuolemansairaudessa… Tuollaisessa hypoteettisessa tilanteessa, jossa joku tulisi kyselemään henkisyydestä, minun pitäisi siis ehkä vastata, ettei tärkeää ole niinkään juuri henkisyys, vaan pyrkimys toimia oikein. Vai kuulostaako tämä jo liian ristiriitaiselta?

Yllä esittämäni pohjalta tässä ei mielestäni ole mitään paradoksaalista, ainakaan ilmiristiriidan mielessä. Täytyy vain ymmärtää henkisyys kahdessa eri merkityksessä: potentiaalina oikeaan valintaan ja aktuaalisena valintana. Schelling (johon Kierkegaard nojaa paljon) käy "vapaustutkielmassaan" seikkaperäisesti läpi länsimaisen metafysiikan taipumusta absolutisoida väärällä tavalla käsitteitä, josta seuraa seuraa perustavia dualismeja ilman minkäälaista selitystä, miksi ko. dualismi on välttämätön tai mikä perustaa sen. Dualistinen paradoksi on kylläkin väistämätön kun jotain asiaa pyritään käsitteellisesti systematisoimaan mahdollisimman pitkälle johdonmukaisesti, mutta voidaan kysyä, mitä ontologisia ehtoja tälle on. Schellingin mukaan kaikki predikaatio edellyttää esipredikatiivista "puhdasta olemista", joka siis on siis tavallaan sama kuin ei-olemassaolo. Henkisyys vastaa ihmisessä tätä "indifferenssiä". Esimerkiksi kyky hyvään edellyttää mahdollisuutta pahaan, hyvä ja paha eivät voi olla absoluuttisesti irrallaan toisistaan. Toisaalta, vastakohtien olemassaolo edellyttää jonkinlaista alisteisuussuhdetta niiden välillä, jolloin henkisyys tarkoittaa väistämättä myös valintaa.

Nyt tuli oikeastaan selitettyä vähän kummallista kautta tuota, mutta toivottavasti saa jotain tolkkua.