Toiseuden kaipuu

[Hoenir]

-

[Cancer]

Minusta ehdoton kysymys on, viekö idea henkisyydestä etäämälle maailmasta ja toisista ihmisistä johtaen eräänlaiseen misantropiaan (koska kuitenkin pysyy aina ihmisenä), vai toimiiko se voimavarana toimia maailmassa. Kun nimittäin kysytään, miksi henkisyys olisi hyvästä, täytyy mielestäni voida vastata "koska se auttaa olemaan moraalinen". Henkisyys ei tässä redusoidu moraalisuuteen, sillä ilman henkisyyttä moraalisuudella ei olisi mitään suuntaa, mitä kohti toimia. Kaipaus pitäisi siis mielestäni suuntautua kohti aina kokonaisvaltaisempaa ja parempaa ihmisyyttä, ei johonkin oletettuun kokonaan toiseen.

Ehkä henkisyyden pitää olla jonkinlainen intuitio arkiymmärrykselle ilmenevää maailmaa todellisemmasta maailmasta ("kokonaan toisesta") nimenomaan jotta se voi toimia voimavarana "tällä puolella". Se, millaiseksi tuo todellisempi maailma mielletään, tietysti vaihtelee 70:stä neitsyestä abstraktiin ykseysvisioon sen mukaan, kuinka älykäs yms. yksilö on, mutta perusidea on kaikissa varianteissa sama: tarjota ihmiselle tukea ja lohtua brutaalissa ja usein käsittämättömässä maailmassa. Henkisellä yksilöllä olisi siis vakaumus, että vaikka kaikki moraalinen (tai muu) ponnistelu tässä maailmassa tuntuisi valuvan hukkaan tai jopa toimivan itseään vastaan, niin lopulta, vaikkapa kuolemanjälkeisessä elämässä, "ajan lopussa" tai "kokonaan toisella puolella", kaikki jossain mielessä korvattaisiin. Tällainen voisi nähdäkseni olla valtava apu mundaaneimpienkin ongelmien ratkaisemisessa, vaikka olisikin toisaalta suuntautumista pois maailmasta. Oleellinen ero "tämän puolen" kokonaan hylkäävään henkisyyteen olisi ehkä siinä, että tässä versiossa toismaailmallisuus olisi alisteista moraalille, toimien kuitenkin sen tukena yllä luonnehditulla tavalla.

Itse en keksi muuta tapaa, miten henkisyys voisi auttaa olemaan moraalinen. Se ei voi tehdä yksilölle yhtään sen enempää velvollisuudeksi toimia moraalisesti, sillä tähän riittää moraali yksin itseriittoisen luonteensa vuoksi. Tuntuu myös kummalliselta ajatella, että henkisyys voisi olla yksinomaan kaipuuta parempaan ihmisyyteen: pelkkä moraalisuus vaikuttaisi kattavan tämänkin. Henkisyyden rooliksi jäisi siis ainoastaan tukea ihmistä tämän moraalisessa pyrinnössä, ja tämä onnistuisi nimenomaan toisen maailman ajatuksen kautta.

[Wyrmfang]

Ehkä henkisyyden pitää olla jonkinlainen intuitio arkiymmärrykselle ilmenevää maailmaa todellisemmasta maailmasta ("kokonaan toisesta") nimenomaan jotta se voi toimia voimavarana "tällä puolella". Se, millaiseksi tuo todellisempi maailma mielletään, tietysti vaihtelee 70:stä neitsyestä abstraktiin ykseysvisioon sen mukaan, kuinka älykäs yms. yksilö on, mutta perusidea on kaikissa varianteissa sama: tarjota ihmiselle tukea ja lohtua brutaalissa ja usein käsittämättömässä maailmassa. Henkisellä yksilöllä olisi siis vakaumus, että vaikka kaikki moraalinen (tai muu) ponnistelu tässä maailmassa tuntuisi valuvan hukkaan tai jopa toimivan itseään vastaan, niin lopulta, vaikkapa kuolemanjälkeisessä elämässä, "ajan lopussa" tai "kokonaan toisella puolella", kaikki jossain mielessä korvattaisiin. Tällainen voisi nähdäkseni olla valtava apu mundaaneimpienkin ongelmien ratkaisemisessa, vaikka olisikin toisaalta suuntautumista pois maailmasta. Oleellinen ero "tämän puolen" kokonaan hylkäävään henkisyyteen olisi ehkä siinä, että tässä versiossa toismaailmallisuus olisi alisteista moraalille, toimien kuitenkin sen tukena yllä luonnehditulla tavalla.

Itse en keksi muuta tapaa, miten henkisyys voisi "auttaa olemaan moraalinen". Se ei voi tehdä yksilölle yhtään sen enempää velvollisuudeksi toimia moraalisesti, sillä tähän riittää moraali yksin itseriittoisen luonteensa vuoksi. Tuntuu myös kummalliselta ajatella, että henkisyys voisi olla yksinomaan kaipuuta parempaan ihmisyyteen: pelkkä moraalisuus vaikuttaisi kattavan tämänkin. Henkisyyden rooliksi jäisi siis ainoastaan tukea ihmistä tämän moraalisessa pyrinnössä, ja tämä onnistuisi nimenomaan toisen maailman ajatuksen kautta.

Itse en kutsuisi vielä idealismia yleisesti toismaailmallisuudeksi (vaikka kyynikko haluaisikin esittää asian tällä tavoin), vaikka voi sen tietysti tavallaan niinkin muotoilla; idea ei ole koskaan reaalisesti olemassa, joten se on tässä mielessä aina jotain "toista". Toisaalta idea paremmasta maailmasta on nimenomaan täysin välittömästi läsnä ideana, riippumatta siitä millainen maailma reaalisesti on. Negatiivisessa mielessä toismaailmallisuus on jotain, mikä on täysin irrotettu tästä kokemuksellisesta todellisuudesta. Jotain sellaista, jossa joudutaan postuloimaan tyhjän käsitteellinen "täysin toinen kuin ihmisen kokemus".

[Cancer]

Itse en kutsuisi vielä idealismia yleisesti toismaailmallisuudeksi (vaikka kyynikko haluaisikin esittää asian tällä tavoin), vaikka voi sen tietysti tavallaan niinkin muotoilla; idea ei ole koskaan reaalisesti olemassa, joten se on tässä mielessä aina jotain "toista". Toisaalta idea paremmasta maailmasta on nimenomaan täysin välittömästi läsnä ideana, riippumatta siitä millainen maailma reaalisesti on. Negatiivisessa mielessä toismaailmallisuus on jotain, mikä on täysin irrotettu tästä kokemuksellisesta todellisuudesta. Jotain sellaista, jossa joudutaan postuloimaan tyhjän käsitteellinen "täysin toinen kuin ihmisen kokemus".

Idealismin ja toismaailmallisuuden erottaminen toisistaan on minustakin kyllä oikein. Sen, mitä hain, voi varmaan paremmin ilmaista niin, että henkiselle ihmiselle ideaalinen maailma on perustavanlaatuisesti todellisempi kuin maailma, joka ilmenee meille tässä ja nyt. Näin voi tietysti olla, vaikkei toinen maailma olisikaan "täysin toinen". Se voi esim. olla filosofisesti ensisijainen (kuten vaikka Nefastokselle ja useimmille muillekin seuralaisille), kestää ikuisesti kuoleman jälkeen (kuten perus palikkauskovaiselle) tai voidaan ajatella, että siihen tullan välttämättä, teleologisesti päätymään (tulevaisuuteen sijoittuvat utopiat). Henkinen ihminen siis omasta näkökulmastaan tietää, ettei mikään voi mennä absoluuttisesti vikaan, kun sitä vastoin ateisti / ei-henkinen ihminen on ikään kuin tyhjän päällä (muuten vastaavan) moraalisen pyrintönsä kanssa: hänelle on aina olemassa vähintään teoreettinen mahdollisuus, ettei ponnistelulla ole mitään merkitystä, vaan maailma menee siitä huolimatta alati huonompaan suuntaan.

Näin ajateltuna henkisyys olisi edelleen sellainen inhimillinen tuki moraalisuden vaatimuksille, jollaisena luonnehdin sitä edellisessä viestissä. En kuitenkaan ole yhtään varma, näenkö henkisyyden itse todella tällaisena; tämä on lähinnä ajatuskoe, ja olisi kiinnostavaa kuulla, millä muilla tavoin henkisyyden voitaisiin mieltää tukevan moraalisuutta.

[Nefastos]

Henkinen ihminen siis omasta näkökulmastaan tietää, ettei mikään voi mennä absoluuttisesti vikaan, kun sitä vastoin ateisti / ei-henkinen ihminen on ikään kuin tyhjän päällä (muuten vastaavan) moraalisen pyrintönsä kanssa

Ei välttämättä, jos & kun puhutaan nyt ihmisen näkökulmasta. Voihan henkinen ihminen hyvin kokea että hengen maailma on niin perustavanlaatuisesti erilainen kuin meille inhimillisesti, kulttuurisesti, fyysisesti, psykologisesti läsnäoleva aineen maailma, että päin vastoin hengen näkökulmasta kaiken mennessä ehdottoman oikein & hyvin merkitsee se tälle inhimilliselle osalle jotain aivan sietämätöntä. Tämä voi jopa ylittää ateistisen nihilismin kosmisella nihilismillä, jonka mahdollisuudet satuttamiseen ovat paljon suuremmat. Voidaan esimerkiksi esittää hypoteesi universumista jossa tietoisuuden jälleensyntyminen on totta, mutta ilman käsitettävyyden & vapahduksen tosiasiallista mahdollisuutta, tai predeterministisesti (predestinoidusti) ainoastaan harvoille määräytyneenä. Okkulttisen metafysiikan kautta tällainen ateismia paljon lohduttomampi ajatusmalli mahdollistuu.

[Hoenir]

olisi kiinnostavaa kuulla, millä muilla tavoin henkisyyden voitaisiin mieltää tukevan moraalisuutta.

Ajattelen niin että uskonnon sisäisillä muotoseikoilla on tässä aika oleellinen rooli. Omien Jumalien kautta kulkeva pyrkimys saavuttaa ykseys antaa mun mielestä sille kaikista selkeimmän ja helpoiten ymmärrettävän muodon, suhde Jumaliin ja niiden eri puoliin on siis luomassa uskonnollisen ihmisen moraalista selkärankaa mutta ei ole se itsessään. Satanismin kohdalla se tulee aika selkeästi itellä siinä, että kaikkea materiaa tuhoavaa/uudelleenjärjestelevää voimaa lähestyessä oppii säälimään senhetkisen muodon omaksunutta tuntevaa ja kärsivää oliota. Eli moraalisen toiminnan suunta muotoutuu suhteessa sinänsä triviaaleihin muotoseikkoihin, Jeesusta seuraava näkisi sen eri tavalla kuin Satanisti. Lopultahan kaikkien uskontojen moraalisäännöt ovat hyvin samankaltaisia, mutta yksilön moraalille antama merkitys muodostuu elävässä suhteessa siihen että millä tavalla se oma Jumala tähän nyt vaikuttaa.

Näin ajateltuna henkisyys olisi edelleen sellainen inhimillinen tuki moraalisuden vaatimuksille, jollaisena luonnehdin sitä edellisessä viestissä.

Jos kässäsin oikein sen että mitä hait takaa siellä, niin mä miellän jotkut henkisyyden muodot just sen takia aika viheliäisiksi että ne tavallaan ei pakota "sahaamaan oksaa itsensä alta". Saattaa kuulostaa aika vammaiselta, mutta tämä on mulle se juttu että "miksi Saatana". Kun seisoo tyhjän päällä niin joutuu katsomaan kaikkea paljaana, se pakottaa liikkeelle & omaksumaan elämän "virtaavana". Lepiä tulee otettua muutenkin ihan tarpeeksi koska ainakin itse olen luonnostani melkoisen veltto otus. Tuntuisi jotenkin oudolta jos sen kautta pitäisi ottaa tukea moraalisuuden vaatimuksen kohtaamista varten. Pikemminkin sen tulisi olla väylä jonka kautta kohdata asia sellaisena kuin se on. Mutta joo, tämä on niitä juttuja missä mennään kukin tavallaan.

[Vanadís]

Minulla ei ole toiseuden kaipuuta. Jos ajattelen, mitä toiseus minulle merkitsee, se on enemmistö ns. tavallisista ihmisistä ja valtakulttuuri, eli tunnen itseni ulkopuoliseksi muiden kuin tiettyjen maagikkojen joukossa. Tämän elämänpiirin rajojen ulkopuolella olevat asiat tai henkimaailma eivät niinkään ole toiseutta vaan osa tätä laajaa maailmojen ja todellisuuksien kudosta - mutta en koe kaipuuta siihenkään suuntaan.

Olen aina tykännyt ihan hirveästi elämästä. Minusta tämä on tärkeä pelikenttä, jossa vihkimyspolulla asteleva maagikko voi kokeilla erilaisia asioita käytännössä. Omassa elämässään voi toteuttaa lähes kaiken mitä Tahtoo ja itseä muokata loputtomiin. Olen niin kiinnostunut kaikesta, että yksi elämä ei tunnu edes riittävän kaiken kokeilemiseen. Tästä voinee päätellä, etten ole koskaan ollut itsetuhoinen tai pyrkinyt pois tästä kehosta ja elämästä. Tämä on tätä nyt, toiseutta sitten toisella kerralla, kun sen aika on

Suhtautuminen voisi olla eri, jos en olisi pitkään tehnyt shamanistista ja maagista työtä myös astraalissa / eri maailmoja koluten. Ehkä silloin olisi tarve nähdä ja tietää enemmän. Nyt kun tuota on tahkonnut vuosia, on oikeastaan mitta tullut täyteen muissa sfääreissä pyörimistä ja maaginen työ näyttäytyy tämänmaailmallisena ja tähän todellisuuteen vaikuttamisena.

[Cancer]

Henkinen ihminen siis omasta näkökulmastaan tietää, ettei mikään voi mennä absoluuttisesti vikaan, kun sitä vastoin ateisti / ei-henkinen ihminen on ikään kuin tyhjän päällä (muuten vastaavan) moraalisen pyrintönsä kanssa

Ei välttämättä, jos & kun puhutaan nyt ihmisen näkökulmasta. Voihan henkinen ihminen hyvin kokea että hengen maailma on niin perustavanlaatuisesti erilainen kuin meille inhimillisesti, kulttuurisesti, fyysisesti, psykologisesti läsnäoleva aineen maailma, että päin vastoin hengen näkökulmasta kaiken mennessä ehdottoman oikein & hyvin merkitsee se tälle inhimilliselle osalle jotain aivan sietämätöntä. Tämä voi jopa ylittää ateistisen nihilismin kosmisella nihilismillä, jonka mahdollisuudet satuttamiseen ovat paljon suuremmat. Voidaan esimerkiksi esittää hypoteesi universumista jossa tietoisuuden jälleensyntyminen on totta, mutta ilman käsitettävyyden & vapahduksen tosiasiallista mahdollisuutta, tai predeterministisesti (predestinoidusti) ainoastaan harvoille määräytyneenä. Okkulttisen metafysiikan kautta tällainen ateismia paljon lohduttomampi ajatusmalli mahdollistuu.

Totta; itsekin hahmottelin tällaista ajatusta ohimennen "Mitä henkisyys on?"-ketjussa (joka alkaa muuten olla aiheeltaan lähempänä näitä viestejäni kuin käsillä oleva ketju). Yrittämääni henkisyyden määritelmää pitäisi siis laajentaa edelleen siten, että erotukseksi ateistista / ei-henkisestä ihmisestä, henkisen ihmisen mielestä yksinkertaisesti olisi olemassa jonkinlainen "todellisin todellisuus", mikä voisi kuitenkin olla ihmisyyden kannalta niin hyvä kuin huonokin asia. Se perusajatus, että kaikesta konkretiasta riisuttu, täysin pelkistetty henkisyys olisi tiukasti ajateltuna moraalista erillinen asia, säilyisi: moraalinen pyrintö näyttäytyisi henkistä maailmankuvaa vasten joko välttämättä voitokkaana tai välttämättä toivottomana, mutta se ei varsinaisesti kuuluisi henkiseen maailmankuvaan vaan olisi kaikkien ihmisten jakama. Ei-henkinen ihminen olisi pysyvästi "moraalinen agnostikko": hän mieltäisi mahdottomaksi tietää, mihin suuntaan maailma kokonaisuutena on menossa, riittääkö mikään moraalinen ponnistus lopulta tekemään siitä parempaa, jne. Moraali perustelisi itse itsensä sekä henkiselle että ei-henkiselle ihmiselle, mutta vain ensin mainitulla olisi ylipäätään jokin mielipide siitä, kannattaako vaivautua.

Tällaiset mallit menevät tietysti sen verran abstrakteiksi, että niitä noudattamalla moni ihminen tulee sijoitetuksi sellaisen maailmankuvan piiriin, mihin ei itse mieltäisi kuuluvansa. Esimerkiksi uskonnottomana itseään pitävä ihminen, joka kuitenkin uskoo lujasti vaikkapa ihmisten perimmäiseen hyvyyteen ja sitä kautta maailman "pelastumiseen", olisi tämän mukaan henkinen ihminen. Ei-henkisenä hän ei voisi antaa itselleen lupaa mihinkään vastaavanlaisiin "perimmäisyys"-väitteisiin, vaan hänen täytyisi toimia ainoastaan käytännöllisen järjen pohjalta (älähtäkää, jos käytän käsitettä väärin). Sekin on sitten asia erikseen, onko tällainen ajattelun rajoittaminen edes inhimillisesti mahdollista, vai ovatko tämän mallin mukaan kaikki ihmiset välttämättä jotenkin henkisiä ts. onko heillä kaikilla välttämättä käsitys "todellisimmasta todellisuudesta" (ja edelleen jos on, niin joutaako koko malli liian jyrkkänä roskikseen). Pohdin näitä lähinnä englanninkielisellä puolella pyörittelemäni Camus'n (ja jossain määrin Kierkegaardin) eksistentialismin pohjalta: C. pyrkii Sisyfoksen myytissään kehittämään todellisen ateismin filosofian, mikä on välttämättä hyödyllistä myös henkisyyden määrittelyn kannalta.

Ajattelen niin että uskonnon sisäisillä muotoseikoilla on tässä aika oleellinen rooli. Omien Jumalien kautta kulkeva pyrkimys saavuttaa ykseys antaa mun mielestä sille kaikista selkeimmän ja helpoiten ymmärrettävän muodon, suhde Jumaliin ja niiden eri puoliin on siis luomassa uskonnollisen ihmisen moraalista selkärankaa mutta ei ole se itsessään. Satanismin kohdalla se tulee aika selkeästi itellä siinä, että kaikkea materiaa tuhoavaa/uudelleenjärjestelevää voimaa lähestyessä oppii säälimään senhetkisen muodon omaksunutta tuntevaa ja kärsivää oliota. Eli moraalisen toiminnan suunta muotoutuu suhteessa sinänsä triviaaleihin muotoseikkoihin, Jeesusta seuraava näkisi sen eri tavalla kuin Satanisti. Lopultahan kaikkien uskontojen moraalisäännöt ovat hyvin samankaltaisia, mutta yksilön moraalille antama merkitys muodostuu elävässä suhteessa siihen että millä tavalla se oma Jumala tähän nyt vaikuttaa.

Uskonnolliset muotoseikat olisivat siis ikään kuin kuvitusta, jonka kautta moraaliset velvoitteet ymmärretään, vai? Tai tulokulmia moraalisuuteen, sellaisia vaikkapa VKT - OKT - vastakkainasettelua muistuttavia kontrasteja, että moraali voidaan oppia ensisijaisesti eri asioiden kautta: siinä missä toinen oppii moraalisen velvoitteen älyllistä rehellisyyttä noudattamalla, toinen oppii sen myötätunnosta jne. Minusta tämä todellakin pitää paikkansa kun kyse on juuri muotoseikoista, mutta ajatus näyttää johtavan siihen, että varsinainen henkisyys, viesti eri uskontojen kielten taustalla, olisi juuri moraalisuus. Tarkemmin sanottuna se olisi jokin moraalinen kanta, vaikka sitten itsekkyyden ja väkivallan hyväksyminen, jos kyseessä olisi "pahuuden uskonto". Tämä taas olisi mielestäni outoa, koska tarkoittaisi, että henkisyyden varsinainen sisältö on moraalisuus. Ei sillä, että ajatus olisi välttämättä väärä (se tuntuu minustakin uskottavalta) mutta se vaikuttaisi olevan ristiriidassa sen olettamuksen kanssa, että moraali ja henkisyys ovat kaksi eri asiaa.

Jos kässäsin oikein sen että mitä hait takaa siellä, niin mä miellän jotkut henkisyyden muodot just sen takia aika viheliäisiksi että ne tavallaan ei pakota "sahaamaan oksaa itsensä alta". Saattaa kuulostaa aika vammaiselta, mutta tämä on mulle se juttu että "miksi Saatana". Kun seisoo tyhjän päällä niin joutuu katsomaan kaikkea paljaana, se pakottaa liikkeelle & omaksumaan elämän "virtaavana". Lepiä tulee otettua muutenkin ihan tarpeeksi koska ainakin itse olen luonnostani melkoisen veltto otus. Tuntuisi jotenkin oudolta jos sen kautta pitäisi ottaa tukea moraalisuuden vaatimuksen kohtaamista varten. Pikemminkin sen tulisi olla väylä jonka kautta kohdata asia sellaisena kuin se on. Mutta joo, tämä on niitä juttuja missä mennään kukin tavallaan.

Niin kuin jo tulikin esille, oli tuo aiempi luonnehdintani henkisyydestä liian rajoittunut. Henkisyys pelkästään lohtuna olisi todella lattea käsitys asiasta, mutta ajatus sinänsä ei minusta ansaitse sitä pilkkaa, jonka monesti saa osakseen kiihkoilevilta satanisteilta ja "atomeja tyhjyydessä"-ateisteilta. Itse ainakin uskon, että on olemassa sellaisia angstin syvyyksiä, että niissä voi ainoastaan "turvautua Jumalaan" - vaikka tietysti vain väliaikaisesti - ja sekin on hyvä muistaa, että jos kohta maailmankuvan lohdullisuus ei tee siitä totta, niin ei se tee siitä myöskään epätotta. Tämä nyt ihan vaan yleisenä huomautuksena, jota ei ole suunnattu sinun tai kenenkään ajattelua vastaan.

[Hoenir]

Uskonnolliset muotoseikat olisivat siis ikään kuin kuvitusta, jonka kautta moraaliset velvoitteet ymmärretään, vai? Tai tulokulmia moraalisuuteen, sellaisia vaikkapa VKT - OKT - vastakkainasettelua muistuttavia kontrasteja, että moraali voidaan oppia ensisijaisesti eri asioiden kautta: siinä missä toinen oppii moraalisen velvoitteen älyllistä rehellisyyttä noudattamalla, toinen oppii sen myötätunnosta jne

Joo tähän tapaan ajattelin. Se ei mielestäni ole silti ristiriidassa sen kanssa etteikö henkisyys ja moraalisuus olisi kaksi eri asiaa, se tarkoittaa vaan että hengellisyyden on suljettava moraalisuus sisälleen jotta se voi toimia positiivisena vaikuttimena ihmisen elämässä. Mikään henkisyys ei voi olla ottamatta jonkinlaista suhdetta moraalisuuteen, nähdäkseni edes "pahuuden uskonnossa" sitä ei voi vaan ohittaa vaan siitä on tehtävä aktiivisen repimisen kohde. Tämä johtuu siitä että oikean hengellisyyden on oltava välttämättä kokonaisvaltaista. Ja koska sen pyrkimys useimmiten on juurikin saavuttaa paratiisi, niin pyrinnön on pakko käyttää moraalisuutta ikäänkuin välineellisenä keinona "kuilujen silloittamiseen". En vaan keksi että mitä muuta hengellisyys voisi ytimessään olla kuin rakkautta. Moraalisuus on yksi sen muodoista ja siten myös välttämätön ehto jotta yksilö voi saavuttaa produktiivisen suhteen elämään ja tulla sen kautta eläväksi osaksi maailmaa. Vai olenko kässänyt jotain oleellisesti väärin, sanokaa vaan heti jos näette tässä jotain häikkää.

Ja pakko sanoa vielä että olet oikeassa tuossa mitä sanot lohdun tarpeesta. En yleensä vaan osaa arvostaa sitä sellaisena, sellainen tuntuu minulle vähän vieraalta. Uusateismin liekit kerkes korventamaan mun sielua murrosikäisenä niin paljon että olen kuollut joillekkin henkisyyden tarjoamille puolille

[Cancer]

Joo tähän tapaan ajattelin. Se ei mielestäni ole silti ristiriidassa sen kanssa etteikö henkisyys ja moraalisuus olisi kaksi eri asiaa, se tarkoittaa vaan että hengellisyyden on suljettava moraalisuus sisälleen jotta se voi toimia positiivisena vaikuttimena ihmisen elämässä. Mikään henkisyys ei voi olla ottamatta jonkinlaista suhdetta moraalisuuteen, nähdäkseni edes "pahuuden uskonnossa" sitä ei voi vaan ohittaa vaan siitä on tehtävä aktiivisen repimisen kohde.

Minunkin pointtini oli nimenomaan, ettei mikään henkisyyden muoto voi olla ottamatta moraalista kantaa: kuten sanot, myös antimoraali on moraalia ja siten myös "pahuuden uskonnolla" on moraalinen sisältö. Olen tässä lähinnä yrittänyt etsiä sitä olennaista asiaa, jonka henkisyys lisää moraalisuuteen (moraalisuuden ollessa oletettavasti sama myös ei-henkiselle tai sellaiseksi itsensä mieltävälle ihmiselle): onko se moraalisten opetusten "pukeminen" mytologiaan, arkista maailmaamme todellisemman maailman olettaminen, vai jotain aivan muuta? On kuitenkin varmaan parasta, että jatkan pohdintojani jossain muualla, tämä kun alkaa mennä jo aika kauas ketjun varsinaisesta aiheesta. Sitä paitsi saattaa olla niin, että koko yritys määrietllä henkisyys on toivoton, koska

oikean hengellisyyden on oltava välttämättä kokonaisvaltaista,

ja siten henkisyydessä saattaa olla kyse pikemmin jonkun oikeasti elävän ihmisen käsitysten ja elämäntapojen kokonaisuudesta kuin jostain filosofisesta abstraktiosta, joka näistä voidaan eristää.

Olen aina tykännyt ihan hirveästi elämästä. Minusta tämä on tärkeä pelikenttä, jossa vihkimyspolulla asteleva maagikko voi kokeilla erilaisia asioita käytännössä. Omassa elämässään voi toteuttaa lähes kaiken mitä Tahtoo ja itseä muokata loputtomiin. Olen niin kiinnostunut kaikesta, että yksi elämä ei tunnu edes riittävän kaiken kokeilemiseen. Tästä voinee päätellä, etten ole koskaan ollut itsetuhoinen tai pyrkinyt pois tästä kehosta ja elämästä. Tämä on tätä nyt, toiseutta sitten toisella kerralla, kun sen aika on

Kuulostaa todella ideaaliselta mielentilalta. Luulen, että etenkin tällä foorumilla on tarpeen tuoda esiin tällaisia näkökulmia, kun ainakin minun käsitykseni oli pari vuotta sitten rekisteröityessäni suunnilleen, että (satanistinen, ellei kaikki) henkisyys = angst.