Teismi

[Nefastos]

Azazelin Tähti edustaa "teististä satanismia".

Onko teismi (usko Jumalaan tai jumaliin) nykypäivänä ylipäänsä mahdollista käsittää vakavasti? Sanooko kukaan täysijärkinen enää nykymaailmassa olevansa teisti, ilman että silmät kiiluvat outoa hurmahenkisyyttä ja dogmiuskoa?

[Lux]

Viimeksi tänään keskustelin erään nuoren henkilön kanssa näennäisesti hyvin arkisissa olosuhteissa mm. seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta himosta, erityisesti siinä muodossa kuinka se esiintyy nykymaailmassa ja nk. macho-miesten kohdalla (lue=halvat naiset, terveet kädet ja porno myy). Kerroin tuttavalleni hyvin rauhallisesti, että yleensä Eros on kyllä kaiken toiminnan taustalla (tämähän menee jo käytännössä teismistä), mutta riippuu miehistä mikä heitä ajaa eteenpäin eikä kaikkia välttämättä ohjaa yksinomaan seksuaalinen himo, ainakaan sen karkeassa ja itsekkään hedonistisessa muodossaan. Myöhemmin samasta asiasta keskustellessamme sanoin (jälleen täysin luontaisesti ja kiihkottomasti), että seksin voima ja seksuaalisuus on "Jumalan magiaa", jolla Luonto pitää meitä vallassaan, ja se joka kykenee tämän voiman valjastamaan sen orjana olemisen sijaan, kohoaa Jumaliakin suuremmaksi. Koko keskustelu oli siis mielestäni melko lailla "teistinen" sävyltään.

Noin niinkuin yleensä ottaen Jumalasta tai Jumalista puhuminen tavallisten modernien ihmisten keskuudessa merkitsee yleensä sitä, että Baabelin tornissa on kielet pahemman kerran sekaisin ja kukaan ei ymmärrä mistä on kyse. Kyse lienee pitkälti siitä, että ihmiset käsittävät nämä termit helposti täysin materialistisen konkreettisesti ja luulevat puhuttavan joistakin aineellisista, ehkä ihmisenkaltaisista satuolennoista, tai sitten luulevat kyse olevan pelkistä vertauskuvista eikä numeeneista, arkkityyppisistä ja yliaineellisista voimista (kuten itse ainakin Jumalat käsitän); ontologisen täydellisyyden vertauskuvista. Tämän kehityskaaren alku lienee pitkälti kristillisessä "luoja/olento" -dualismissa, päättyen tuohon Nietzscheläiseen "Jumalan kuolemaan" - mitä aikaa edelleen näin sivilisaation kuolemankouristus-/ylimenoajalla elämme, ennen uudenlaisen ymmärryksen ja eetoksen muodostumista.

Ergo: kansan syvät rivit, yksinkertaisuudessaan hyvät ja vilpittömät ihmiset ovat uskoakseni ja ymmärtääkseni edelleen sisässään hyvin "jumaluskoista väkeä", ja vain "kehittyneet ja sivistyneet", maallisen järkensä sumentamat ihmiset - metafyysikkoja, filosofeja, traditionalisteja, okkultisteja yms. lukuunottamatta, jotka ymmärtävät yleensä ottaen mitä termeillä käsitetään - pitävät itseään epäuskonsa vuoksi järkevinä ihmisinä. Tämän lisäksi oman lukunsa luovat tietysti hullut kiilusilmäiset profeetat, näkijät ja saarnamiehet.

"We are grateful to the immortal Gods who made us free. Serene, even in hell, and loving only Thee."

[Flamen]

Mietinkin tässä, missä vaiheessa nämä yksinkertaisuudessaan hyvät ja vilpittömät ihmiset siirtyvät vähemmistöksi ajan hengen takoessa "kehittyneitä ja sivistyneitä" yksilöitä, vai siirtyvätkö koskaan?

Modernin materialismikeskeisen päävirtauksen aiheuttama vastareaktio on myös synnyttänyt erilaisia uuspakanuuden ja uususkonnollisuuden muotoja, joiden edustajat tunnustautunevat teisteiksi omaamatta kumpaakaan mainituista harhoista. "Perinteisempien" kristittyjen uskontokuntien kohdalla kyse tuntuisi olevan enemmän dogmiuskosta ja / tai hurmahenkisyydestä.

Tavallaan kuljetaan oikeaan(?) suuntaan; vaikka uskonnollisuutta rajoitetaan ja ajetaan alas, tämä tapahtuu lähinnä julkisella sektorilla, kouluissa tai kirkkoa kohtaan ajatellen sitä yhteiskunnallisena instituutiona jne. Sen sijaan yksityiselämässä tapahtuvan hengellisen elämän ja nimenomaan erilaisten uskonnollisten näkemysten suvaitseminen on kasvussa.

Vastatakseni vielä itse kysymykseen: tavallisen tiedeuskovaisen silmissä täysjärkisinkin teistiksi tunnustautuva taitaa vaikuttaa hurmoshenkiseltä, etenkin jos on selvää, että hän on tosissaan. Ateistin lienee vaikea tai mahdoton erottaa tiedon ja ymmärryksen liekkiä sokean uskon verhosta muuten kuin intuitiivisesti, joka taas on hänelle riittämätön peruste teismin hyväksymiselle.

Pitää myös muistaa, että suurelle osalle nykyihmisistä tunnustautuminen itse on tärkein välteltävä asia, johtuen pinnallista pähkäilyä syvemmälle pohtimatta jääneen elämänkatsomuksen epävarmuudesta yhdistettynä individualismin ihanteeseen olla kaikkien kategorioiden yläpuolella, vain omaa mieltään (tosiasissa ei mitään mieltä).

[Nefastos]

Mietinkin tässä, missä vaiheessa nämä yksinkertaisuudessaan hyvät ja vilpittömät ihmiset siirtyvät vähemmistöksi ajan hengen takoessa "kehittyneitä ja sivistyneitä" yksilöitä, vai siirtyvätkö koskaan?

Sellainen muutos tulee epäilemättä vaatimaan pitkiä ajanjaksoja. Vaikka tietty sukupolvi saisikin positiivisen mahdollisuuden ratsastaa jonkin uuden idean aallonharjalla ja osaisi kollektiivisesti tarttua sellaiseen älylliseen kehitykseen, tuo sukupolvi kuolee & sen sielullisesti hieman kehittyneet jäsenet palaavat vasta pitkän ajan kuluttua. Uusi sukupolvi antaa taas oman, hieman eri tavoin painottuneen vastustuksensa, sillä heidän sisäistä vastarintaansa ei ole muokattu. Siten kehitys on pääsääntöisesti kuin hitaasti nousevaa spiraaliaallokkoa eikä lineaarista.

Tavallaan kuljetaan oikeaan(?) suuntaan; vaikka uskonnollisuutta rajoitetaan ja ajetaan alas, tämä tapahtuu lähinnä julkisella sektorilla, kouluissa tai kirkkoa kohtaan ajatellen sitä yhteiskunnallisena instituutiona jne. Sen sijaan yksityiselämässä tapahtuvan hengellisen elämän ja nimenomaan erilaisten uskonnollisten näkemysten suvaitseminen on kasvussa.

Tämä on tosiaan hyvin virkistävä ajatus. Valitettavasti se vaikuttaa myös niin, että ne ihmiset joilla on tarve edustaa intelligentsiaa pyrkivät yleisemmin samaistumaan julkisen sektorin muutoksiin, joita he pitävät todellisempina kuin yksilötason virtauksia. Tällaisella liikkeellä puolestaan on tendenssi leventää eikä kaventaa älyn & hengen välistä kuilua, jossa toisella puolella sitten järkevät ihmiset ovat agnostikkoja tai ateisteja, ja toisella puolella vain "pyhille yksinkertaisille" jää jotain puhtaan uskon kaltaista. Se ei ole hyvä. Nimenomaan älykkäät ihmiset pitäisi saada näkemään, että usko ei ole uskottelua vaan hunnun taakse näkemistä; että ei "belief" vaan "faith" on todellista, ja todellisempaa kuin mitä naturalismi tai empirismi voi kyetä esittämään. Toisin sanoen, jälleen buddhi-manaksen (henkisen & abstraktin älyn) ja kâma-manaksen (materialistisen älyn) erilleen hahmottamisen olennainen ero.

Pitää myös muistaa, että suurelle osalle nykyihmisistä tunnustautuminen itse on tärkein välteltävä asia, johtuen pinnallista pähkäilyä syvemmälle pohtimatta jääneen elämänkatsomuksen epävarmuudesta yhdistettynä individualismin ihanteeseen olla kaikkien kategorioiden yläpuolella, vain omaa mieltään (tosiasissa ei mitään mieltä).

Hyvä pointti. Ja tämän peiliheijastuksena sitten tuo vanhan maailman paikka paikoin vielä sinnittelevä henki, johon atavistisesti tarttuvat ihmiset nimenomaan kaipaavat "johonkin kuulumisen tunnetta" ja saavuttavat sen järjettömästä uskonnollisuudesta.

Eros on kyllä kaiken toiminnan taustalla (tämähän menee jo käytännössä teismistä), mutta riippuu miehistä mikä heitä ajaa eteenpäin eikä kaikkia välttämättä ohjaa yksinomaan seksuaalinen himo, ainakaan sen karkeassa ja itsekkään hedonistisessa muodossaan.

Seksuaalisuus ja sakraalisuus on todellakin syvällinen, tärkeä, paljon pyörittelyä vaativa aihe. Erehdyksiä on ehditty tehdä niin paljon puoleen ja toiseen, ja jopa ihmisen psykofyysinen rakenne on todellisuudessa muuttunut & muuttumassa tavalla, joka vaatii "tradition" uudistamista.

Jos ajatellaan nykyaikaisen uskonnollisuuden (lähinnä juutalais-kristillisyys ja islam) juuria tässä suhteessa, niin ymmärtääkseni aikoinaan - jo kauan sitten - kävi seuraavaan tapaan:

Sukupuolisuus ymmärrettiin maagiseksi ja sakraaliseksi, mutta johtuen siitä että tätä maagista voimaa oltiin päädytty käyttämään aivan holtittomalla tavalla aiemmassa, nyt unohdetussa kulttuurissa, alettiin vaivihkaa luoda "verhoa" esoteerisen ja eksoteerisen välille. Eroottisuus, jolla on mitä väkevin yhteys pyhyyteen & magiaan & elämän merkitysintensiteettiin ylipäätään, piti ikään kuin mystifioida massojen silmille, jotta hitaasti kehittyvät ihmisryhmät oppisivat näkemään tämän voiman korkeampia mahdollisuuksia aistillisuuden korottamisen ja alimmanlaatuisen itsekkään magian ohi. Luotiin "häpeän" ja "perisynnin" tapaisia allegorioita. Kului pitkä aika, ja tämä hyväntahtoinen aivopesu oli tehnyt tehtävänsä, johtaen sitten toiseen äärimmäisyyteen: nykyään teismissä (ja jopa OKT -okkultismissakin) melkeinpä aina nähdään sukupuolisuus vastustajana, niin, itse Vastustajana, silloin kun se ylipäätään ottaa mitään osaa uskonnolliseen kuvastoon.

Meidän ei tarvitse ajatella sitä, kuinka sukupuolisymbolit toistuvat uskontojen kuvastoissa; riittää kun a) näemme kuinka magia ja eros aivan väistämättä kietoutuvat yhteen käärmetulessa ja b) kuinka yhteytemme numeeniin väistämättä etsii ja löytää ilmaisunsa niissä psyyken perustavanlaatuisissa kerroksissa, jotka saavat meidät käyttämään ilmaisuja "pyhä Isä" (demiurgi) tai "pyhä Äiti" (magna mater). Tämä ei ole mikään ihmisen psykologisen heikkouden luoma harha - tulkinta, johon Freudiin pohjaava psykologia hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti viittilöi - vaan ihmismielen kokoonpanorakenteen mahdollistama, sinällään aivan oikea joskin tietylle assosiaatiokielelle muokkaama käsitys. Kyse on vain siitä, että olemme erehtyneet heijastamaan "isän" ja "äidin" puutteita siihen numeeniin, jossa ei ole mitään puutteita.

Kyse lienee pitkälti siitä, että ihmiset käsittävät nämä termit helposti täysin materialistisen konkreettisesti ja luulevat puhuttavan joistakin aineellisista, ehkä ihmisenkaltaisista satuolennoista, tai sitten luulevat kyse olevan pelkistä vertauskuvista...

Nämä nimenomaan ovat kaksi toisiaan ruokkivaa väärää assosiaatiota, joita ei ole aivan helppoa murtaa yleisellä tasolla. Ei helppoa, mutta ajan kanssa kuitenkin mahdollista.

[Lux]

Tämä on tosiaan hyvin virkistävä ajatus. Valitettavasti se vaikuttaa myös niin, että ne ihmiset joilla on tarve edustaa intelligentsiaa pyrkivät yleisemmin samaistumaan julkisen sektorin muutoksiin, joita he pitävät todellisempina kuin yksilötason virtauksia. Tällaisella liikkeellä puolestaan on tendenssi leventää eikä kaventaa älyn & hengen välistä kuilua, jossa toisella puolella sitten järkevät ihmiset ovat agnostikkoja tai ateisteja, ja toisella puolella vain "pyhille yksinkertaisille" jää jotain puhtaan uskon kaltaista. Se ei ole hyvä. Nimenomaan älykkäät ihmiset pitäisi saada näkemään, että usko ei ole uskottelua vaan hunnun taakse näkemistä; että ei "belief" vaan "faith" on todellista, ja todellisempaa kuin mitä naturalismi tai empirismi voi kyetä esittämään. Toisin sanoen, jälleen buddhi-manaksen (henkisen & abstraktin älyn) ja kâma-manaksen (materialistisen älyn) erilleen hahmottamisen olennainen ero.

In tune with GH: http://www.gornahoor.net/?p=1085

[Lux]

...Siten kehitys on pääsääntöisesti kuin hitaasti nousevaa spiraaliaallokkoa eikä lineaarista.

Tuli tästä aiheesta mieleen yleisemminkin: Kts. liitetiedostot käänteisessä järjestyksessä (pahoittelut kämäisistä ja isoista kuvista).

WillofHeaven3.jpg (621.93 KiB) Viewed 1652 times

[Nefastos]

Sukupuolisuuden ja uskon yhteydet eivät olleet mielessäni aloitusviestiä kirjoittaessani, mutta koska ne tulivat vahvasti esiin heti fra Nagahelin ensivastauksessa & samaa asiaa on pohdittu nyt julkisuudessa, mikä ettei jatkettaisi pohdintaa tältäkin pohjalta.

"Jo noin 15 000 ihmistä on eronnut kirkosta Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkeen." - HS

Eihän tämä tietysti teismiin (jumaluskoon) liity, mutta sitäkin enemmän uskonnollisuuteen ja uskonnollisuuden suhteeseen noihin ihmisen psykologialle kovin oleellisiin sukupuolikysymyksiin.

Tällaiset kohut nostavat yhä enemmän valokeilaan sitä tosiasiaa, että kirkossa on kovin vähän kysymys jumalallisen pohdinnasta & kokemisesta, ja enemmän ulkoisista käytännöistä, muodollisista rituaaleista, psykologisista rakenteista jotka sitten joko auttavat tai estävät ihmisiä saamaan mielenrauhaa. Niin uskontojen puolustajat kuin vastustajatkin tuntuvat usein sekoittavan toisiinsa nämä kaksi, henkilökohtaisen kokemuksen numeenista ja uskonnon teologis-käytännölliset rakenteet.

Nähtävästi ihminen kuitenkin on sellaisessa henkisen kehityksen tilassa, että kyky käsitellä ensinmainittua yksilötasolla on tavattoman vahvasti jälkimmäiseen takertunutta. (Ja kun tästä kuljetaan poispäin, kirkkouskonnon edustajat alkavat helposti saarnata "markettiuskonnollisuudesta" ja sekularisoitumisesta, vaikka kyse on paluusta terveempään jumalyhteyden pyrkimykseen elävällä yksilötasolla.)

Moni ymmärtää jo, että kirkko on ajat sitten muuttunut pelkäksi elottomaksi kuoreksi, jolla ei ole tarjota henkistä merkitystä vaan vain sen korvikkeita.

[Flamen]

Moni ymmärtää jo, että kirkko on ajat sitten muuttunut pelkäksi elottomaksi kuoreksi, jolla ei ole tarjota henkistä merkitystä vaan vain sen korvikkeita.

Erittäin totta, tosin epäilen suurelle osalle tuon ymmärryksen olevan enemmän alitajuista kuin tiedostettua. Kertooko eroamisruuhka enemmän kirkkoon kuulumisen merkityksettömyydestä ihmisen elämässä kuin selkeästä henkisestä kehitysaskeleesta, vaikka periaatteessa viekin oikeaan suuntaan?

Tilanne on sama kuin monesti aiemminkin, esim. naispappeuskysymyksen yhteydessä: kirkko ei voi voittaa mitenkään. Jos se pitää tulkinnastaan kiinni, se lietsoo ihmisvihaa, jos se muuttuu yhteiskunnan mukana, se hapertuu sisäisesti ja monet pitävät sitä selkärangattomana takinkääntäjänä. Molemmissa tapauksissa jäseniä eroaa. Tämän voisi nähdä Vesimiehen ajan uskonpuhdistuksena.

Aihe liittyy aiempaan keskusteluun kirkosta eroamisen ollessa useille myös eroamista itse uskonnollisuudesta. Mitä kirkosta eronneet haluavat henkisen merkityksen korvikkeiden tilalle ne hylättyään? Toivottavasti tietenkin aitoa henkistä merkitystä, mutta pelottavan hyvin tuohon kuvaan istuu Gornahoorin esittelemä tiedemies, joka nostaa tieteen uskonnon paikalle julistaen sen transsendentiksi tiedoksi vastaamaan kysymyksiin, joihin tiede ei kykene vastaamaan.

Vaikka kirkosta eroava saattaa tässä tapauksessa toimia eettisesti oikein, tuntuu että aiemmin mainittu älyn ja hengen välinen kuilu ei tästä huolimatta kavennu. Huomio uskonnon kannattajien ja vastustajien ulkoisiin rakenteisiin takertumisesta pitää kyllä täysin paikkansa, tämä näkyy myös kirkon sisällä erilaisten salaliittoteoriaepäilyjen muodossa.

[obnoxion]

Tilanne on sama kuin monesti aiemminkin, esim. naispappeuskysymyksen yhteydessä: kirkko ei voi voittaa mitenkään. Jos se pitää tulkinnastaan kiinni, se lietsoo ihmisvihaa, jos se muuttuu yhteiskunnan mukana, se hapertuu sisäisesti ja monet pitävät sitä selkärangattomana takinkääntäjänä. Molemmissa tapauksissa jäseniä eroaa. Tämän voisi nähdä Vesimiehen ajan uskonpuhdistuksena.

Ajatus Vesimiehen ajan uskonpuhdistuksesta on mielestäni hyvä. Oikeastaan vain yksi tällainen vedenjakaja-skenaario tulee mieleen, jossa kirkolla voisi olla paljonkin voitettavaa. Ja se on kirkon ja valtion eroaminen. On yhä vaikeampi nähdä tällaisen liiton hyötyä varsinaiselle uskonnollisuudelle, joskin se varmasti tuo maallista hyvinvointia, sekä tunnetta turvallisuudesta ja pysyvyydestä.

Aihe liittyy aiempaan keskusteluun kirkosta eroamisen ollessa useille myös eroamista itse uskonnollisuudesta. Mitä kirkosta eronneet haluavat henkisen merkityksen korvikkeiden tilalle ne hylättyään?

Ei ole epätodennäköistä että suurelle osalle eronneista tämä on vihdoin se siteiden katkaiseminen taikauskoiseksi, vanhentuneeksi ja ahdistavaksi koetusta kirkosta. Ja tällöin taustalla on usein vaikutin, että kirkon opetus on ainoa mahdollisuus mistään henkisestä totuudesta, jolloin kyse todellakin on "eroamisesta itse uskonnollisuudesta".

Entä mitä henkisten merkitysten korvikkeiksi? Aluksi se voisi ehkä olla jotain samalla tavalla kiihottavaa, kuin laajasti eri tyyppisissä medioissa esillä pidetty kirkostaeroamis-buumi.

EDIT: typos

[Nefastos]

Tilanne on sama kuin monesti aiemminkin, esim. naispappeuskysymyksen yhteydessä: kirkko ei voi voittaa mitenkään.

Riippuu tietysti siitä, millä tasolla "voitot" mitataan. Jos ulkoisella tasolla esim. kirkkoverojen muodossa, niin todellakaan se ei voi voittaa, vaan eloonjäämistaistelu jatkuu vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä köyhemmin eväin.

Mutta kirkko voisi voittaa keskittymällä olemaan KIRKKO sen sijaan, että se yrittää - kuten nykyisin - olla myös humaani projektitoimisto, virasto, &c. Ongelma on pohjimmiltaan siinä, että edes kirkon jäsenillä ei ole todellista vakaumusta, vaan sen sijaan jotakin laimeaa. "Sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos." Kun uskonnon piiriin tuodaan sellaista asennetta että kyse on ikään kuin vain sovittavissa olevista asioista tai mielipiteistä puoleen ja toiseen, tulee vaikutelma että pyhä on muuttunut pelkäksi sanaksi jolla on tietty markkina-arvo eikä muuta. Kirkko ja valtio olisi todellakin ehdottomasti erotettava.

Erittäin totta, tosin epäilen suurelle osalle tuon ymmärryksen olevan enemmän alitajuista kuin tiedostettua. Kertooko eroamisruuhka enemmän kirkkoon kuulumisen merkityksettömyydestä ihmisen elämässä kuin selkeästä henkisestä kehitysaskeleesta, vaikka periaatteessa viekin oikeaan suuntaan?

Viitaten edelliseen: kirkko itse on tehnyt itsestään jotain ei-uskonnollista. Siten tällaiset "ruuhkat" kertovat tosiaan lähinnä profaaneista (psykologisista, sosiologisista) vaikutuksista profaanilla (yhteiskunnallisella) tasolla. Mitä tulee kirkkoihin, Jumala on todellakin kuollut jo ajat sitten. Mutta tuon oikeaan suuntaan johtavan askeleen merkitystä ei voi kokonaan jättää huomiotta, sillä se on kuitenkin osa yhteisön sielullista kehitysprosessia, niin monta askelta kuin onkin vielä ottamatta ennen kuin olemme lähellä henkisesti tervettä tilaa.

("Henkisesti terve tila": Ihmisillä on mahdollisuus löytää henkisiä merkityksiä uskonnollisuudesta, joka toimii sekä tunteellisesti että älyllisesti pätevällä JA kehittävällä tasolla, & samalla on yksilöllisesti käytäntöön sovellettavissa.)