Kriittisyyden merkitys

[Wyrmfang]

Otsikko on tarkoituksella kaksimerkityksinen; toisaalta tarkoitus on pohtia, mikä rooli kriittisyydellä on henkisessä maailmankuvassa, toisaalta mitä sana "kriittisyys" tarkoittaa.

Toisesta ketjusta:

Kriittisyys ei ole niinkään ensisijaisesti kriittisyyttä erilaisten vaihtoehtojen välillä, vaan luovaa kykyä jatkuvasti kyseenalaistaa koko tuo itse näkemien vaihtoehtojen kenttä.

Johon:

Heh, hauska ilmaisemismalli. Eli henkilön joka-aikaisena tehtävä tulisi olla oman maailmankatsomuksensa jatkuva kyseenalaistaminen (kärjistetysti)? Siis kriittisyyttä kriittisyyden vuoksi? Vai kriittisyyttä, jonkä pääasiallinen päämäärä olisi päätyä juuri tuohon moraalisesti tyydyttävään lopputulokseen?

Nyt täytyy heti aluksi erottaa kriittisyyden rooli älyllisesti ja antaumuksellisesti toimiville henkilöille. Uskoakseni puhtaasti uskonnollinen ihminen ymmärtää intuitiivisesti sen, mikä filosofisesti on jossain määrin hankala avata, mutta mielestäni taas hyvin tärkeää älylliselle ihmiselle ymmärtää älyllisesti:
1.) On objektiivisia totuuksia ja subjektiivisia totuuksia. Nämä ovat eri asia jopa silloin kun kyseessä on sama väitelause molemmissa luokissa.
2.) Vain subjektiiviset totuudet voivat olla absoluuttisen varmoja. Koko objektiivisen ulkoisen todellisuuden faktojen tutkiminen sen sijaan perustuu sille, että kaikki on periaatteessa kyseenalaistettavissa.

Nyt jos siis pitäydyn tästä eteenpäin nimenomaan älyllistä lähestymistapaa koskevissa kysymyksissä:

Eli henkilön joka-aikaisena tehtävä tulisi olla oman maailmankatsomuksensa jatkuva kyseenalaistaminen (kärjistetysti)?

Kyllä.

Siis kriittisyyttä kriittisyyden vuoksi?

Siinä merkityksessä kyllä, että kriittisyys itsessään on yksi essentiaalinen työkalu, jota ilman mikään ei voi kehittyä. Aito kriittisyys sisältää myös "kriittisyyden kriittisyyttä kohtaan". Ts. ei ole mitään oikeaa kriittisyydä jäädä lukkoon johonkin lukiofilosofiseen luuppiin pohtimaan, onko minun ympärillä todellista maailmaa vai ei. Sen sijaan kriittisyyteen sisältyy luova elementtinsä, joka johtaa pois koko tästä asettelusta kysymällä eri kysymyksiä. Havainnollistava esimerkki lainauksesta minulta viestin alusta: Media tuo usein keskusteluohjelmiin "ilmastoskeptikon" ja valtavirran tieteen edustajan. Nyt tällaisessä tilanteessa kriittistä "teiden yhdistämistä" ei ole pohtia keskitietä näiden henkilöiden näkemysten väliltä, vaan ymmärtää koko konteksti vääräksi; ylipäätään koko väittely pitäisi käydä kahden ei-ilmastoskeptikon välillä.

Vai kriittisyyttä, jonkä pääasiallinen päämäärä olisi päätyä juuri tuohon moraalisesti tyydyttävään lopputulokseen?

Filosofisesti kyllä mutta psykologisesti ei. Kaikella inmillisellä toiminnalla on viime kädessä jokin käytännöllinen päämäärä, ja sen tulisi tietysti olla moraalinen eikä epämoraalinen. Uskon siihen että on olemassa "päämäärien päämäärä", joka on viimekätinen moraalinen tavoite kriittisyyden taustalla. Kuitenkin että ihminen voi vakuuttua tästä filosofisesti, täytyy hänen jossain vaiheessa kyseenalaistaa esim. moraali ylipäätään.

[Kenazis]

Kriittisyys on mielestäni välttämätön työkalu, jos haluaa kehittyä, niin henkisellä kuin muullakin elämän osa-alueella. Kriittisyys merkitsee minulle mm. sitä, että ei usko asioita suoraan, vaan tarkistetaan niiden taustat sekä tutustutaan vaihtoehtoisiin selityksiin. Toisaalta pitää peilata myös omiin kokemuksiin ja tuntoihin. Kriittisyys liittyy myös asioiden tekemiseen hyvin ja perusteellisesti. Kriittisyyden puutteesta seuraa helposti naiivia ajattelua ja toimintaa, joka ei koskaan pääse kunnolliseen selkeyteen ja tarkkuuteen käsiteltävistä/tutkittavista asioista.

[Nefastos]

Tästä tuleekin luontevasti sivuhuomautus ideaan, jota olen jonkin aikaa pyöritellyt mielessä. Kriittisyys ei ole niinkään ensisijaisesti kriittisyyttä erilaisten vaihtoehtojen välillä, vaan luovaa kykyä jatkuvasti kyseenalaistaa koko tuo itse näkemien vaihtoehtojen kenttä.

Tämä on mainio huomio. Kuulostaa ääneen lausuttuna yksinkertaiselta, mutta unohtuu silti liian usein käytännön tilanteissa.

Kritiikin esittäminenkin on "pyhää" työtä siinä missä suoraan rakentavakin luovuus. Mistä seuraa myös sen velvoittavuus, mikä taas etenkin nuoremmilta ihmisiltä helposti unohtuu. Eli ei ole välttämättä aina ilmiselvää se, että rakentaminen on niin paljon hitaampi & työläämpi prosessi kuin hajottaminen, että jälkimmäisen tekeminen ilman suurta pieteettiä voi hyvinkin vertautua lapsen haluun potkia rikki toisen hiekkakakut.

Kuten toisessa keskustelussa juuri hiljattain totesin, näissä kuvioissa (vasemman käden tie) on sääntö eikä poikkeus, että toisen kaikki mielipiteet koko ajan kyseenalaistetaan, & jokainen auktoriteetti on avoin kritiikille. Sellaisessa kontekstissa kriittisyyden gloria on kuitenkin paljon vähäisempi kuin uskallus kyseenalaistaa jonkin aidosti pitkään kalkkeutuneen rakenteen ongelmia, jälkimmäisen tapahtuessa useinkin kriitikon oman aseman kustannuksella.

[Wyrmfang]

Kritiikin esittäminenkin on "pyhää" työtä siinä missä suoraan rakentavakin luovuus. Mistä seuraa myös sen velvoittavuus, mikä taas etenkin nuoremmilta ihmisiltä helposti unohtuu. Eli ei ole välttämättä aina ilmiselvää se, että rakentaminen on niin paljon hitaampi & työläämpi prosessi kuin hajottaminen, että jälkimmäisen tekeminen ilman suurta pieteettiä voi hyvinkin vertautua lapsen haluun potkia rikki toisen hiekkakakut.

Totta, tosin onpa sille lapsen riemullekin paikkansa kun puhutaan esimerkiksi uskonnollisuuden fundamentalistisista muodoista, joissa itse kohde ei takuulla muuta näkemyksiään vähääkään, mutta ulkopuolisille voi olla suurta hyötyä.

Kuten toisessa keskustelussa juuri hiljattain totesin, näissä kuvioissa (vasemman käden tie) on sääntö eikä poikkeus, että toisen kaikki mielipiteet koko ajan kyseenalaistetaan, & jokainen auktoriteetti on avoin kritiikille.

Olen tästä omien kokemusteni perusteella aika lailla eri mieltä. Tai no, kriittisyys oikean käden tietä kohtaan on lähtökohta ylipäätään, mutta sellainen jatkuvasti kehittyvä omia lähtökohtia kyseenalaistava kriittisyys ei vaikuta minusta kovin säännönmukaiselta. Esimerkiksi erilaiset salaliittoteoriat ovat aika suosittuja, vaikka kuka tahansa ns. tavis voi nähdä niiden onttouden. Tavallaan vaikkapa salaliittoteorian omaksumisessa on tietysti kyse "kriittisyydestä" vallitsevaa näkemystä kohtaan, mutta juuri tavalla, jossa kriittisyys on vain spekulointia kahden vaihtoehdon väliltä, eikä niiden lasien kyseenalaistamista, joiden läpi asiaa katselee.

[Hoenir]

Kritiikin esittäminenkin on "pyhää" työtä siinä missä suoraan rakentavakin luovuus. Mistä seuraa myös sen velvoittavuus, mikä taas etenkin nuoremmilta ihmisiltä helposti unohtuu. Eli ei ole välttämättä aina ilmiselvää se, että rakentaminen on niin paljon hitaampi & työläämpi prosessi kuin hajottaminen, että jälkimmäisen tekeminen ilman suurta pieteettiä voi hyvinkin vertautua lapsen haluun potkia rikki toisen hiekkakakut.

Havahduin taas eilen siihen että kuinka tulee välillä satutettua ihmisiä kun tulee annettua välillä liian kovaa kritiikkiä. Keskustelin eilen melko herkän naispuolisen henkilön kanssa itsemurhasta, ja siitä että onko se pohjimmiltaan itsekäs teko. Tämän kyseisen henkilön kanssa on oltava aina hyvin hellä, sillä jos hänen sanansa kyseenalaistaa voimakkaasti niin hän tulkitsee sen lyttäämiseksi ja huonoksi käytökseksi, vaikka kyseessä on pikemminkin oikeasti hyväntahtoinen vastauksien etsiminen. Esitin siis ihan nätisti kritiikkiä hänen näkemystään kohtaan, ja kritiikkini näytti jättävän hänet vähän tyhjän päälle muutaman muun keskustelua sivusta seuranneen silmissä, ja hän tuntui vähän hätääntyvän ja suuttui syyttäen siitä että olen aina lyttäämässä muiden sanoman, ja että minun on aina "voitettava". No suutuinhan minä itsekkin kun hän implikoi että ainut syyni keskustella oli "kilpailla älykkyydestä" ja vain haluta olla oikeassa, vaikka ainakaan tässä tapauksessa ei kyllä kiinnostanut hittoakaan olla se joka on oikeassa vaan ihan vaihtaa vilpittömästi ajatuksia.

Tuhahdinkin, että kuinka hän voi edes ajatella mitään jos ei pysty koettelemaan omia ajatuksiaan tulessa. Sanoin että kritiikki on aivan ensiarvoisen tärkeää jotta voitaisiin koskaan löytää kuonan alta jotain arvokasta, ei se ole mitään lyttäämistä tai vittuilua vaan pikemminkin jotain josta sietää olla kiitollinen. Keskustelu loppui hänen tuhahdukseen "no ehkä sun mielestä". Vaikka keskustelusta ei lopulta tullut yhtään mitään ja vaikka se loppui ennen kuin kerkesi edes kunnolla alkaakkaan, niin siitä sai silti opetuksen. Kun keskustelee muiden kanssa niin se on yllättävän vaikeaa tietää (edes tutuista ihmisistä) että millon tulee annettua niin julmaa kritiikkiä että sen positiivinen vaikutus kääntyy itseään vastaan. Tässä tapauksessa en sanonut oikeasti edes mitenkään pahasti, mutta hänelle se oli liikaa kun olisi joutunut myöntämään ihan suoraan että nyt kyllä erehdyin. Minä vielä tiesin että hän saattaa nyt kilahtaa, mutta sanoin silti koska tuntui jotenkin väärältä jättää hänet kannattamaan kestämätöntä ajatusta.

Wyrmfang sanoi hyvin, kritiikin pitää kohdistua aivan kaikkeen, jopa kritiikkiin itseensäkkin, tai tulee juuri tuollainen Johanneksen mainitsema hiekkakakkujen potkiminen. Pitäisikin opetella havaitsemaan aina se raja, mikä erottaa vielä kokonaisuutta eniten hyödyttävän ja haitallisen kritiikin.

[Wyrmfang]

Pitäisikin opetella havaitsemaan aina se raja, mikä erottaa vielä kokonaisuutta eniten hyödyttävän ja haitallisen kritiikin.

Olennaista asiaa, mutta on myös hyvin eri tilanne kritisoida face to face tilanteessa kritiikkin tottumattoman ihmisen ajatuksia kuin toimia vaikkapa vertaisarvioijana akateemisessa journalissa. Ensin mainitussa tilanteessa kritiikki on ehkä sanana ylipäätään hieman mahtipontinen.

[Wyrmfang]

Jaa tuolle minun kuvailemalle väärälle kriittisyydelle on näköjään ihan establisoitunut termikin, denialismi: http://fi.wikipedia.org/wiki/Denialismi.

[Nefastos]

Jaa tuolle minun kuvailemalle väärälle kriittisyydelle on näköjään ihan establisoitunut termikin, denialismi: http://fi.wikipedia.org/wiki/Denialismi.

On liian rankka väite, että tieteen vallitsevan paradigman tällä tavoin kieltävä taho on "denialisti", ottaen huomioon tämän sanan rankat konnotaatiot. (Living in denial...)

Denialismiksi on kutsuttu tilannetta, jossa väitteen mukaan henkilö kieltää asian, jonka tiedeyhteisö kykenee todistamaan mm. toistettavin ja tilastollisesti merkitsevin mittaustuloksin. Käsitteen käyttäjien mukaan denialisti kieltää tosiasiat välttääkseen epämiellyttävän totuuden. Denialismissa retorisia väitteitä käyttämällä annetaan vaikutelma kiistasta asiassa, jossa ristiriitaa todellisuudessa ei ole. Päämääränä on naamioitua osaksi kriittistä tiedekeskustelua.

Alleviivaukset minun. En ehdi nyt kommentoimaan enempää, mutta pulmallisuuden pitäisi olla selvä.

En tällä tarkoita etteikö tuollaistakin kritisoitavaa, todisteita tarkoituksella huomiotta jättävää retoriikkaakin olisi. Mutta ei se mitenkään automaattisesti tiedettä vastaan käy! Kovin samalta kuin kristillisen ajattelun kentävaltaus aikanaan (skolastiikka) näyttää tämä nykykulttuurin empiirisen tieteen itsevaltius, suokaa anteeksi. Tietynlainen tapa (!) tulkita & arvottaa aistittavuutta vain on ottanut Raamatun paikan lopullisena auktoriteettina.

[Wyrmfang]

Kannattaa muistaa, että todistaminen tieteessä ei tarkoita absoluuttista todistamista. Kaikki paradigmat ovat kyllä alttiita kriitiikille, mutta etenkin kovin mullistavissa väitteissä (joita esim. salaliittoteoriat ovat) näytön pitää olla myös mullistavaa. Denialistin logiikassa taas on tieteen tehtävä selittää joka ikinen asia, tai muuten denialisti on oikeassa. Denialisti jättää siis huomiotta kunnolla sen näytön, joka paradigman establisoitumiseen on johtanut. Tällaista tapaa VKT piireissä todella paljon.

Kovin samalta kuin kristillisen ajattelun kentävaltaus aikanaan (skolastiikka) näyttää tämä nykykulttuurin empiirisen tieteen itsevaltius, suokaa anteeksi. Tietynlainen tapa (!) tulkita & arvottaa aistittavuutta vain on ottanut Raamatun paikan lopullisena auktoriteettina.

Eiköhän empiirisesti tutkittavien asioiden tutkiminen empiirisesti Raamatun sijaan ole ihan objektiivinen käänne parempaan päin. Se on sitten toinen asia, mitä tämän mukana on myös tullut, eli melko laajalle levinnyt ajatus, että empiirisesti voidaan myös vastata asioihin, jotka ovat empiirisen tutkimuksen ulkopuolella, kuten "elämän tarkoitus".

[Wyrmfang]

Ehkä syytä tarkentaa, että tarkoitin denialismia huomattavasti yleisemmin kuin vain tieteen suhteen (tiede on vain sikäli hyvä esimerkki, että siinä paradigman saavuttaneiden teorioiden kohdalla on kyse kaikkein perustelluimmin establisoidusta yleisestä näkemyksestä). Siis VKT ajattelussa aika tyypillistä on sellainen egoismi, jossa ajatellaan omassa pienessä päässä pyöriteltyjen korkealentoisten ajatusten olevan lähtökohtaisesti yhtä ellei enemmän perusteltuja kuin monessa tulessa pitkällä ajalla koeteltu yleinen, usein sitä kautta "lattean" tuntuinen näkemys. Se energia kun kohdistettaisiin oikealla tavalla sellaisiin kysymyksiin, jotka todella ovat ainoastaan henkilökohtaisesti (jos sitenkään) ratkaistavissa, eikä esim. sofistisiin argumentteihin siitä, että holokaustia ei ole tapahtunut tms.