Onko älyllisyys pelkkää pätemistä?

[Nefastos]

Kun aikanaan törmäsin ihmisiin jotka pitivät älyllistä lähestymistapaa vain henkselienpaukutteluna, oletin että kyseessä ovat henkilöt, joille äly ei ole luontainen lähestymistapa, joissa se ei ole kehittynyt erityisen intensiivisesti, & jotka siten eivät osaa sitä arvostaa.

Nyt viime vuosina olen kuitenkin huomannut - erilaisissa yhteyksissä, niin yksityiselämässä kuin yhteisöllisissä kuvioissa - että aivan samalla tavoin älyyn suhtautuvat myös älykkäät ihmiset. Eli että kun puhutaan asioista juurta jaksaen, pohdiskellen & analyyttisesti tai abstraktisti, kyseessä on jonkinlainen harrastuksenomainen iltapuhde & samalla hyvä mahdollisuus päteä muiden silmissä, tai ainakin omissaan. Joskus tämä jopa pienellä itseironisella myhäilyllä tunnustetaankin, ainakin puoliksi.

Näyttää olevan hyvin yleistä, että älykäs ihminen keskittyy hyvinkin tarkkapiirteiseen älylliseen erittelyyn erityiskysymyksissä jotka eivät liity hänen omaan jokahetkiseen elävään elämäänsä, mutta viimeksi mainituissa tapauksissa turvaudutaan sittenkin aina tunteeseen & vain tunteeseen: ei haittaa että oma elämä sujuu täysin emotionaalisesti, koska älyä ylipäänsä ei pidetä muuna kuin riikinkukon pyrstökoristeena.

Oletteko tehneet samanlaisia havaintoja? Onko tämä edes ongelma? Ehkä ihminen ei olekaan ensisijassa ajatteleva vaan tunteva olento, & äly tuleekin jättää kamaripalvelijan osaan? Miten itse käytätte älyä?

[Wyrmfang]

Kun aikanaan törmäsin ihmisiin jotka pitivät älyllistä lähestymistapaa vain henkselienpaukutteluna, oletin että kyseessä ovat henkilöt, joille äly ei ole luontainen lähestymistapa, joissa se ei ole kehittynyt erityisen intensiivisesti, & jotka siten eivät osaa sitä arvostaa.

Nyt viime vuosina olen kuitenkin huomannut - erilaisissa yhteyksissä, niin yksityiselämässä kuin yhteisöllisissä kuvioissa - että aivan samalla tavoin älyyn suhtautuvat myös älykkäät ihmiset. Eli että kun puhutaan asioista juurta jaksaen, pohdiskellen & analyyttisesti tai abstraktisti, kyseessä on jonkinlainen harrastuksenomainen iltapuhde & samalla hyvä mahdollisuus päteä muiden silmissä, tai ainakin omissaan. Joskus tämä jopa pienellä itseironisella myhäilyllä tunnustetaankin, ainakin puoliksi.

Varmasti ihan korrekti havainto. Joskin sellainen pinnan alla katkera älyllisyyden halveksiminen on kyllä kokonaisuutta katsoen paljon yleisempää, ja tällöin on kyllä kyse joko tuon "harrastuksenomaisen" älyn puutteesta ja siitä nousevasta kateudesta tai siitä, että se harrastuksenomaisuus on muuttumassa joksikin vakavammaksi, mikä pukkaa eksistentiaalista kriisiä, jota ei haluta kohdata. Nimittäin (alleviivaan olennaisen kohdan):

Näyttää olevan hyvin yleistä, että älykäs ihminen keskittyy hyvinkin tarkkapiirteiseen älylliseen erittelyyn erityiskysymyksissä jotka eivät liity hänen omaan jokahetkiseen elävään elämäänsä, mutta viimeksi mainituissa tapauksissa turvaudutaan sittenkin aina tunteeseen & vain tunteeseen: ei haittaa että oma elämä sujuu täysin emotionaalisesti, koska älyä ylipäänsä ei pidetä muuna kuin riikinkukon pyrstökoristeena.

Äly on varmaan monimerkityksellisimpiä sanoja mitä löytyy; psykologinen tutkimus tuntee viitisenkymmentä eri alalajia älykkyydelle, joilla ei aina ole näennäisesti juuri mitään tekemistä keskenään. Jos yritetään hahmottaa jotenkin perustavimmalla tavalla yleistä älyä näiden eri merkitysten takana, niin käy ilmi, että äly on vastaavalla tavalla spontaani (ikään kuin tyhjästä nouseva) voima kuin tunnekin, oli sitten kyse älyn kriittisestä tai konstruktiivisesta käytöstä.

Retoriikkaa on monenlaista, mutta jos todella ajattelee älyn olevan ainoastaan tunteen käyttöväline, niin tämä itsessään tarkoittaa jossain mielessä reduktionistista maailmankuvaa (joka on aina, ironista kyllä, älyllisen pohdinnan tulos).

Älyn ja tunteen on mahdotonta toimia täysin irrallaan toisistaan, ja mielestäni teosofinen näkemys jossa äly ja tunne ovat tahdon (usein turvallisempi kääntää ihan raa'asti "merkitykseksi") käyttövälineitä, jota ilman äly jää mainituksi harrasteluksi ja tunne viime kädessä aivokemiaan redusoituvaksi klepajamiseksi, on ainakin psykologisesti erinomainen malli. Jos ei tunne teosofiaa, voisi tämän esittää siten, että syvällinen äly ja tunne sisältävät eksistentialistisen, ihmisen koko olemista koskevan elementin. Älyssä pelkkänä "harrasteluna" tai tunteessa "fiiliksenä" ei ole todellakaan mitään vikaa, mutta irrallaan tuosta eksistentiaalisesta taustasta niiden välille tapaa muodostua riitaisa suhde jo yhden pään sisälläkin mutta varsinkin sosiaalisesti.

[Nefastos]

Äly on varmaan monimerkityksellisimpiä sanoja mitä löytyy...

Tuli tosiaan tätä aihetta eilen aloitellessani mieleen foorumiemme aiemmat keskustelut siitä, mitä äly itse asiassa on. (Esim. täällä.)

Retoriikkaa on monenlaista, mutta jos todella ajattelee älyn olevan ainoastaan tunteen käyttöväline, niin tämä itsessään tarkoittaa jossain mielessä reduktionistista maailmankuvaa (joka on aina, ironista kyllä, älyllisen pohdinnan tulos).

Heh! Niinpä älylle tosiaan jää se Vastustajan osa mitä kulttuurimme juuret juutalaiskristillisyydessä ovat sille olleet luomassa, vaikka oma maailmankuva olisi ateistinen.

Älyn ja tunteen on mahdotonta toimia täysin irrallaan toisistaan, ja mielestäni teosofinen näkemys jossa äly ja tunne ovat tahdon (usein turvallisempi kääntää ihan raa'asti "merkitykseksi") käyttövälineitä, jota ilman äly jää mainituksi harrasteluksi ja tunne viime kädessä aivokemiaan redusoituvaksi klepajamiseksi, on ainakin psykologisesti erinomainen malli. Jos ei tunne teosofiaa, voisi tämän esittää siten, että syvällinen äly ja tunne sisältävät eksistentialistisen, ihmisen koko olemista koskevan elementin. Älyssä pelkkänä "harrasteluna" tai tunteessa "fiiliksenä" ei ole todellakaan mitään vikaa, mutta irrallaan tuosta eksistentiaalisesta taustasta niiden välille tapaa muodostua riitaisa suhde jo yhden pään sisälläkin mutta varsinkin sosiaalisesti.

Joka sana täyttä asiaa!

[Don Quijote]

Ei.

[obnoxion]

Ei.

Ei niin.

[Don Quijote]

Kun itselläni äly kävi ylikierroksilla, Nefastoksen sähköpostineuvo kuului suurinpiirtein näin: "Älyn on omaksuttava valtaistuimensa, eikä yritettävä itse juosta kaikilla asioilla". Tuossa hetkessä se oli paras neuvo, mutta lopulta asia kääntyi päälaelleen, kun aloin kyseenalaistaa koko älyn tarpeellisuuden. Unohdin, että neuvossa puhuttiin kuitenkin "valtaistuimesta". Kamaripalvelijan sijaan puhuisinkin älyn tapauksessa mieluummin "oman kamarinsa herrasta".

Väittäisin, että radikaali älyn vastustaminen voi sekin sisältää jonkinlaista ylpeyttä. Sanoisin jopa, että tämä on jotakin suomalaisille tyypillistä, hiljaista besserwisseriyttä. Kuitenkin tämä näennäinen viisaus saattaa joissakin tapauksissa olla vain ulkoisesti omaksuttua asennetta, jota ei ole kirkastettu tulessa. Ei sillä, että tämä olisi pelkästään huono asia: Väinämöisen parta on pitkä ja vitaalinen, ja sen psyykkisessä kasvihuoneessa on Joukahaisten ja Kullervoiden hyvä rauhoittua.

Zen-tyyppinen lähestymistapa kohtelee älyä välillä turhan ylimielisesti, niin kuin se olisi kaiken kurjuuden lähde. Itse kuitenkin koen saavani ajattelusta ihan aitoa iloakin. Sanotaan, että älyllistäminen vie pois läsnäolosta. Eikö intensiivinen älyllistäminen kuitenkin parhaimmillaan ole samanlaista tantraa kuin aistihavaintoihin uppoutuminen?

[Kenazis]

Zen-tyyppinen lähestymistapa kohtelee älyä välillä turhan ylimielisesti, niin kuin se olisi kaiken kurjuuden lähde. Itse kuitenkin koen saavani ajattelusta ihan aitoa iloakin. Sanotaan, että älyllistäminen vie pois läsnäolosta.

Itse saan ainakin suuremmat ilot älyllisistä oivalluksista kuin aistinautinnoista. Aistien kautta saatava ilo on (ainakin itsellä) nopemmin haihtuvaa ja jotenkin myös pysyvämmin poistuvaa eli se ei toimi niin vahvasti kokonaisuuden hyväksi.

Tuosta Zen-huomiostasi tuli mieleen eräs seikka joka aina särähtää omiin korviini, kun "Zen- ja muut vastaavat valaistuneet" selvittävät aina läsnäolosta ja älyn harhasta. Kuitenkin jokainen näistä on päässyt älynsä avulla tuohon oivallukseen (vaikka tikapuut onkin heitetty pois niiden käytön jälkeen). Hyvänä esimerkkinä Krishnamurti.

Eikö intensiivinen älyllistäminen kuitenkin parhaimmillaan ole samanlaista tantraa kuin aistihavaintoihin uppoutuminen?

Sanon tähän että kyllä. Ja henkilökohtaisesti pidän jopa parempana, kunhan äly ei suistu hybriksen ja ykispuolisuuden ulottuvuuksiin.

[Spirare]

Zen-koulukuntien asenne älyllistämistä kohtaan johtunee pääasiassa siitä, että valtaosalle ihmisistä älyllinen ajattelu on synonyymi asioiden käsitteellistämiselle ja sanoiksi pukemiselle. Tämä puolestaan ilmenee sisäisenä puheena, jonka hiljentäminen lienee zen-harjoitteiden eräs keskeisiä tavoitteita. Ja kyllähän se kielellinen ajattelu jotenkin etäännyttää suorasta kokemuksesta. Johanneksen avausviestissä mainitsema itseironia taitaa puolestaan edelleen mahdollistaa etäisyyden ottamisen älyllistämiseen, mikä voi itse asiassa toimia tasapainottavana työkaluna.

Mitä tulee ajatteluun kurjuuden lähteenä, monen ihmisen kohdalla se voi hyvinkin pitää paikkansa, varsinkin jos puuttuu rakentava viitekehys johon kohdistaa vaelteleva mieli. Eckhart Tolle varsin osuvasti toteaa että ajattelusta voi tulla haitallinen addiktio:
http://www.youtube.com/watch?v=dTFDfR47dl4

Suurin osa ihmisistä siis ajattelee pääasiassa kielellisesti (itsekin kuulun tähän porukkaan), mutta joillain ihmisillä visuaalinen ajattelu dominoi. Temple Grandin, amerikkalainen autistinen kotieläintieteen professori, lienee tunnetuin tapaus. Visuaalinen ajattelu voi ilmeisesti tarjota melko maagisia kykyjä kielelliseen verrattuna:

My imagination works like the computer graphics programs that created the lifelike dinosaurs in Jurassic Park. When I do an equipment simulation in my imagination or work on an engineering problem, it is like seeing it on a videotape in my mind. I can view it from any angle, placing myself above or below the equipment and rotating it at the same time. I don't need a fancy graphics program that can produce three-dimensional design simulations. I can do it better and faster in my head.

Sittenhän on vielä erikseen synesteetikot, joilla kognitiiviset prosessit saattavat ilmentyä usean erityyppisen aistikokemuksen yhdistelminä. Mitenkäs muut, tunnistatteko itsessänne ei-kielellistä ajattelua?

[Insanus]

Jos tähtää aivan puhtaan neutraaliin ilmaisuun merkityksessä ei-tunteen-sotkema ilmaisu, niin joutuu herkästi sellaiselle alueelle jossa yhteistä kieltä ei-kielellisiä ideoita/kokemuksia/ydinasioita kohti osoittamaan ei ole enää ollenkaan kenenkään kanssa, paitsi sellaisen jonka sivistystausta & mielipiteetkin liippaavat valmiiksi niin läheltä omia, että keskustelu ei voi olla hedelmällistäkään.
Jos näin on, niin ei jääkään kuin kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on tyhjän päteminen joka ei toisia liikuta, tai sitten jo-selvän asian toistaminen uusilla sanoilla ts.kielellinen näppäryys tai parhaassa tapauksessa merkityksen tulkkaamisen kyky toisen kokemusmaailmaan.

Jos taas ei lähtökohtaisesti samaisteta älyllisyyttä sanalliseen ilmaisukykyyn, vaan koetaan se ennemmin hahmotus- ja oivalluskykyisyytenä, niin pätemisellä/puhumisella ei ole enää juuri mitään tekemistä oikean älyllisyyden kanssa. Niitä kahta, oivalluskykyä ja kykyä kommunikoida oivallus kontekstiinsa muotosidonnaisesti & sanoin voinee pitää korkeampana ja alempana manaksena, jossa tuo tulkin kyky kahden maailman välillä on se, joka erottaa tyhjän pätemisen hyvästä älyllisyydestä.

[Don Quijote]

Mitä tulee ajatteluun kurjuuden lähteenä, monen ihmisen kohdalla se voi hyvinkin pitää paikkansa, varsinkin jos puuttuu rakentava viitekehys johon kohdistaa vaelteleva mieli.

Ymmärrän ajattelun kurjuuden lähteenä siinä vaiheessa, kun sisäinen "omituinen höpöttäjä" on herrana koko talossa. Mutta kun sisäinen puhe on saatu tyydyttävään kuriin, sen jälkeen ainakin minun kokemuksen mukaan käsitteellinen ajattelu on ajoittain ikäänkuin potkittava hereille, jos haluaa toimia sujuvasti ihmisten parissa. Tarve potkaista tikapuut sitoo filosofin juuri noihin tikapuihin, ja kertoo loppujen lopuksi piilotetusta kiintymyksestä, haha.

Ja kyllähän se kielellinen ajattelu jotenkin etäännyttää suorasta kokemuksesta. Johanneksen avausviestissä mainitsema itseironia taitaa puolestaan edelleen mahdollistaa etäisyyden ottamisen älyllistämiseen, mikä voi itse asiassa toimia tasapainottavana työkaluna.

Tällä hetkellä koen tarpeelliseksi puolustaa juuri kielellistä ja käsitteellistä ajattelua. Jos hyväksytäänkin se, että tällainen ajattelu merkitsee etäisyyttä fyysisestä nykyhetkestä ja toiselta puolen myös puhtaasta tietoisuuden tilasta, niin eivätkö nämä pienet kielelliset olennot kaikessa mitättömyydessään ole nekin maailmassa ilmeneviä elämänmuotoja, ja sitä kautta kiinni nykyhetkessä?

Huumorin yhteys älyyn on mielenkiintoinen. Se on jonkinlainen tarkkailija kama manaksen ja manaksen välillä, ja tarvitsee nauraakseen molempia.