Tämähän on pitkälti kuvaus siitä, mitä Heidegger kutsuu onto-teologiaksi, johon siis lukeutuu mitä suurimassa määrin paitsi Platonista alkanut metafyysinen perinne myös juuri mekanistinen ajattelu huipentumanaan looginen positivismi.Nefastos wrote:Ongelma syntynee paljolti siitäkin, että nykykulttuuri haluaa nähdä maailman mieluummin neutraalina mekaniikkana. Kuitenkin mekanismikin vaatii alkuliikuttajansa. Siitä syntyy sitten tilanne, missä länsimainen metafysiikka joutuu joko hyväksymään "Jumalan" (merkityksellistäjän & superälyn kosmisessa mittakaavassa) tai jää hakkaamaan päätään seinään, koska elämme jatkuvassa eksistenssin paradoksissa.
En jaksa ruotia täsmälleen missä kohdin kehäpäätelmä tulee, mutta ainoa asia mikä on selvää on, että tuohon kysymykseen ei voi saada lopullista vastausta paitsi henkilökohtaisessa vakaumuksessa. Ja sitä paitsi se juuri tekisi elämästä latteaa ja merkityksestöntä, jos se lopullinen vastaus olisikin olemassa; mikä merkitys on uskolla jos se on tietoa?
Se on selvää, että kokemus edellyttää ykseyttä. Mutta todellisuuden perimmäinen rakenne voi olla myös kaoottinen, tarkoitukseton moneus, josta järjestys nousee emergenttinä. Liike sinänsä perustavimpana alkutilana (sillä täytyyhän kysyä myös mistä ensimmäinen liikuttaja on tullut). Alain Badiou on havainnoinut tämänkaltaista näkemystä joukko-opin kautta: kaikkien joukkojen joukkoa ei ole, minkäänlaista koherenttia ykseyttä ei muodostu. Tai jos ajatellaan tähtitaivasta, siellä voidaan havaita uskomattoman hienoja järjestelmiä, mutta järjestelmä voikin olla osa laajempaa kuviota, jossa ei ole systemaattisuutta.
Eksistenssin paradoksi kuulostaa hyvältä. Niin kauan kuin on elämää, siis ylipäätään mitään, on paradoksi. Onko se ahdistavaa vai suurenmoista, on kai psykologiasta kiinni.