Itsetuntemus

[Don Quijote]

Oppiiko todellista itsetuntemusta vain kärsimyksen ja kantapään kautta? Onko jokaiseen koetukseen langettava henkilökohtaisesti, vai menevätkö elämänkokemukset johonkin yhteiseen varastoon? Välillä minusta tuntuu, että vierestä katsomalla saavutettu tieto on vain jotakin painotonta ja abstraktia.

[Insanus]

Mm, paljon pohdiskelua herättänyt kysymys. Mikä ero lopulta on henkilökohtaisella ja yhteisellä; onko oman kokemuksen universalisointi sitä kovin tyypillistä mielisairaan maailmankapinaa, vai onko kaikelle löydettävissä yhteinen ydin, siinäkin on vahva ero.
Vierestä katsomalla saavutettu tieto toki tuntuu painottomalta ja abstraktilta, samoin kuin pyhän tekstin tai taiteen katsominen ilman kykyä lukea sitä: mutta on kehitettävissä (uskon) sellainen empatian taso jolla muiden kokemus on oma kokemus. Ero lienee siinä annetaanko impulssin kristalloitua virheeksi/lankeemukseksi, vai osataanko kohdattu energia ohjata johonkin muuhun, kehittävään. En tahtoisi uskoa siihen että todellista itsetuntemusta oppii vain kärsimyksen ja kantapään kautta, mutta itsestäni vahvasti vaikuttaa siltä että jokainen ihminen joka kykenee todelliseen empatiaan ja voi väittää omaavansa jonkinlaista itsetuntemusta on väistämättä käynyt voimakkaita kriisejä läpi: voi toki olla ettei niiden tarvitse olla fyysisesti konkretiaa, mutta sisäinen läpikäyminen on tietysti yhtä todellista.

Toisin sanoen, jokainen koetus on käytävä henkilökohtaisesti läpi, mutta lankeaminen tuskin on pakollista. En usko että 'muiden puolesta' voi käydä läpi lopulta mitään kokonaan; onhan täällä kaiketi Jeesusta ja Buddhaa käynyt vaikuttamassa, mutta silti emme ole kuin Jeesus tai Buddha, jos tajusin ollenkaan oikein mitä tarkoitit. Mahdollista kuitenkin on kehittää tapoja joilla asiat/koetukset tulevat kenties helpommin käsiteltävässä muodossa eteen.

Mutta kärsimyksen ja kantapään kautta oppiminen -jos pakollista sekin- ei ole ainoa tapa. Itse toteutin turhan pitkään ylpeää mallia, jossa ainoastaan kärsimys ja kantapää olivat hyväksyttävissä opettajina. Tämän mentaliteetin, usein muodossa "ihminen jäisi paikalleen jos ei kärsisi" kuulee, mutta se ei pidä yksinään paikkaansa. Samoin kuin kärsimys voi ajaa eteenpäin ja ilo voi pitää paikallaan on aivan mahdollista toteuttaa päinvastaista, jäädä kiinni 'käsittelemään varjoaan' ja syrjäyttää valoisa puoli itsestään, valheelliseksi, tarpeettomaksi, 'jo valmiiksi' tai vastaavaa. Arvot ja sydän voidaan nyrjäyttää niin että kaikki hyvä tuntuu pahalta ja paha hyvältä; lopulta kaikki on kärsimystä ja kaikki on onnellisuutta. Valmista loputtoman elinvoiman luomisen virtaa.
Kuvittelisin ja uskoisin, että enemmän tai vähemmän jokainen täällä on joskus kokenut, ei niinkään olevansa onnellinen kärsimyksestä huolimatta, vaan olevansa onnellinen kärsimyksensä johdosta.
Yhtä hyvin voidaan siis tavallaan kysyä saavuttaako todellista itsetuntemusta vain ilolla ja yksinkertaisuudella. Kärsimys on rajallinen suhtautumistapa johon universaalin rakkauden tai kuoleman (hee, venus-saturnus comin') pohdiskelu voi tuoda jonkinlaisen vastauksen, koska mitä kärsimystä on sellainen jota rakastaa? Mitä orjuutta on vapaasti valittu orjuus?

Lopulta, mitä enemmän on täysin läsnä, sitä vähemmän on kysyttävää.

[Wyrmfang]

Tämä on taas niitä oleellisia ja ikuisia aiheita (kuten tuo "oikea vs. feikki kärsimys" toisessa topikissa), joista valaisevan teorian kehittämällä saisi varmaan Nobelin palkinnon.

Oppiiko todellista itsetuntemusta vain kärsimyksen ja kantapään kautta? Onko jokaiseen koetukseen langettava henkilökohtaisesti, vai menevätkö elämänkokemukset johonkin yhteiseen varastoon?

Lankeaminen ei varmastikaan ole välttämätöntä, ehkä ei kärsimyskään aina. Esimerkiksi Leibniz oli käsittääkseni henkilö, joka ei ikinä kokenut mainittavaa kärsimystä tai melankoliaa (jopa kuolinvuoteellaan hän oli vain täysillä suunnittelemassa uusia projekteja), mutta oli varmasti oivaltanut melko syvältä monia asioita. Jossain määrin sama ilmeisesti Kantin kohdalla. Päinvastaisesta on kuitenkin varmasti paljon enemmän esimerkkejä.

Näin satanistien kohdalla ainakin Goreartin mainitsema kärsimykseen lukkiutuminen on myös todella huomionarvoinen seikka. Ensinnäkin liika kärsimys (mitä se sitten kenenkin kohdalla onkin) ainoastaan tuhoaa eksponentiaalisesti, eikä kehitä. Tietyntyyppiseen kärsimykseen tottuneelle myös se "kehittävä kärsimys" olisikin lakata pitämästä kiinni tietystä minäkuvasta, mikä muutos aktuaalisesti toteutettuna ei niinkään edes aiheuttaisi kärsimystä, mutta sen pelko tuntuu pahemmalta kuin itse aktuaalinen kärsimys. Psykoanalyyttisen teorian mukaan ilmeisesti masennus on juuri tuota muuttumisen pelkoa.

Sanoisin myös, että jokin tuollainen "yhteinen varasto" on olemassa. Käymällä itse läpi todella kantapään kautta jonkin asian voi tehdä samasta lankeemuksesta & siitä nousemisesta paljon helpompaa ja nopeampaa monille lähipiiriin kuuluville ihmisille. En osaa perustella tätä kuin subjektiivisella kokemuksella. Olettaisin, että Jeesuksen ristinkuoleman esoteerinen merkitys on juuri tässä (& jos niin haluaa uskoa, myös siinä, että tietty historiallinen henkilö tällä tavoin kykeni auttamaan jopa koko ihmiskuntaa).

Välillä minusta tuntuu, että vierestä katsomalla saavutettu tieto on vain jotakin painotonta ja abstraktia.

Näinhän se usein on, mutta toisaalta painoton ja abstrakti ymmärryskään ei ole mitätöntä (sikäli kuin se on kuitenkin todella ymmärrystä jossain mielessä), ja voi jossain tapauksessa ole parempaakin kuin vahvasti omakohtaisuuden värittämä.

Itse olen esimerkiksi henkilö jolla on todella vähän "elämänkokemusta" ja sen sijaan olen ajatellut melko paljon asioita. Siinä on omat sudenkuoppansa, joita tuskin voi liikaa korostaa, mutta sanoisin että aivan kokonaisvaltaistakin ymmärrystä voi saavuttaa ilman kokemusta. Vetoan siihen, että olen itsekin saanut kuulla useasta asiasta etten voi ymmärtää sitä kun en ole kokenut, mutta myöhemmin sitten itse koettuani asia onkin ollut juuri niin kuin olin ennakoinut.

[obnoxion]

On ongelmallista erotella toisen ja itsen välillä. Asia voidaan katsoa jo sellaisen esimerkin kautta että hyvin läheisen ihmisen lankeemus ja kärsimys on jotain mihin osallistumme hyvin vahvasti, jopa täysipainoisesti. Voi olla että toisen ihmisen kärsimys voi koitua meille vielä suuremmaksi kasvun paikasi kuin hänelle itselleen. Tällainen tilanne voi kohdata vaikkapa vanhempaa, joka kulkee päihderiippuvaisen lapsensa rinnalla, saattaen hänet lopulta aikaiseen hautaan.

Tätä itsen ja toisen teemaa voi sitten jatkaa niin abstrakteille tasoille kuin jaksaa. Tietenkin painotus ja kokemus merkitsevät paljon.

Ainakin itse tarkastelen asiaa siittä paikasta, missä saavutukset ja lankeemukset ovat yhteisiä. En lähtisi julistamaan että näin on, mutta se on osoittautunut hyväksi lähtökohdaksi työn tekemiselle.

[Wyrmfang]

On ongelmallista erotella toisen ja itsen välillä. Asia voidaan katsoa jo sellaisen esimerkin kautta että hyvin läheisen ihmisen lankeemus ja kärsimys on jotain mihin osallistumme hyvin vahvasti, jopa täysipainoisesti. Voi olla että toisen ihmisen kärsimys voi koitua meille vielä suuremmaksi kasvun paikasi kuin hänelle itselleen. Tällainen tilanne voi kohdata vaikkapa vanhempaa, joka kulkee päihderiippuvaisen lapsensa rinnalla, saattaen hänet lopulta aikaiseen hautaan.

Tätä itsen ja toisen teemaa voi sitten jatkaa niin abstrakteille tasoille kuin jaksaa. Tietenkin painotus ja kokemus merkitsevät paljon.

Ainakin itse tarkastelen asiaa siittä paikasta, missä saavutukset ja lankeemukset ovat yhteisiä. En lähtisi julistamaan että näin on, mutta se on osoittautunut hyväksi lähtökohdaksi työn tekemiselle.

En ymmärrä kunnolla mitä haet takaa. Esimerkkisi kertoo sen melko selvän asian, että elämme kaikki samassa maailmassa, ei kuitenkaan sitä ettei itsen ja muiden erottelu olisi usein hyödyllistä. Aikaisemmin mainitsemasi käytännöllinen ohje ajatella kaikkea kärsimystä yhteisenä on varmasti hyvä, mutta... Jos ei yleisemmin tehdä eroa itsen ja muiden välille, miten mikään teoria on mahdollinen? Kaikessa yleisen tason tarkastelussa on kaksi näkökulmaa: teoreettis-objektiivinen (se mitä konkreettisesti tapahtuu maailmassa) ja käytännöllis-subjektiivinen (vapaa tahto, mitä pitää tehdä jne.). Vaikka ei edes pohtisi eettisiä kysymyksiä teoreettisesti, ei itseen voi suhtautua samoin kuin muihin. Monia asioita esimerkiksi voi ja pitää vaatia ehdottomasti ainoastaan itseltä.

[obnoxion]

Ilmaisin asiani epäselvästi. Tarkoitukseni oli kyseenalaistaa sellainen ajatus, että voiko ihminen useinkaan olla vain sivusta seuraajana toisen lankeemukselle, vai onko näkeminen jo selkeästi osallistumista. Ongelmallista on siis jyrkkä jako itsen ja ei-itsen välille, etenkin jos kysymyksessä on jo tällainen katsekontakti jota sivusta seuraaminen edellyttää.

Olen jatkuvasti hyvin tietoinen itsen ja ei-itsen rajasta, ja luulen että tämä pätee useimpiin ihmisiin joita kohtaan. Kuitenkin edes hetken muisto ykseyden kokemuksesta voi johtaa syvempään osallistumiseen elämän kaikilla tasoilla. Siispä, ja jälleen korostaen että muotoilen tässä hyvin konstailematonta työhypoteesia käytännön toiminnan lähtökohdaksi, ehkä yksi merkittävä henkinen saavutus voi jo johtaa siihen ettei muita tarvitse kokea pelkän kantapään kautta, vaan tietoisen työhön voi osallistua laajempi valikoima vertauskuvallisia ruumiinosia.

[Don Quijote]

Kiitos vastauksista. Huomaan, että pelkästään tämän kysymyksen esittäminen ja vastausten saaminen toisilta "ruumiinosilta" auttaa valaisemaan sitä pimeyttä, mistä kysymys on lähtöisin. Tämän aiheen kohdalla avain ei ehkä olekaan jaettujen ajatusten sisällössä, vaan jakamisessa itsessään.

[Nefastos]

Tämän aiheen kohdalla avain ei ehkä olekaan jaettujen ajatusten sisällössä, vaan jakamisessa itsessään.

Ja sama varmaan pätee avoimeen kommunikointiin yleensäkin. Luulen, että valtaosa ideoiden/tuntemusten jakamisesta keskustelussa ei tapahdu suorastaan sanojen eksaktiudessa, vaan sanojen välissä, rivien välissä. Niistä aina loistaa jonkinlainen toiseuden kokemus, joka voi avartaa odottamattomilla tavoilla. Ei sitä ehkä useinkaan tietoisesti huomaa, mutta alitajunnassa tällainen kehityksen & avautumisen prosessi toimii 24/7.

...Mistä tullaan siihen, että teoriassa ei kantapään kautta tarvitsisi asioita oppia. Mutta käytännössä on varmasti aika yleistä, että ihminen ei osaa olla niin avoin, että osaisi aina oppia muulla tavoin. Ellei empaattinen aisti ole kehittynyt herkäksi & nyanssirikkaaksi, voi joutua kulkemaan kivikot omin paljain jaloin. Ja etenkin nykyaikana on epäilemättä sata yhtä vastaan, että myötätunnon kehittyminen joka tapauksessa lunastetaan omilla virheillä (aiemmilla tai nykyisillä) & niistä seuraavilla kärsimyksillä.

Jonain muuna maailmanaikana olisi varmasti toisin; luonteva & yleinen tapa olisi tuolloin oppia asiat kuten ne koulussa opitaan, vähittäin ja teoriasta käytäntöön siirtyen. Mutta this is sparta, ts. Kali Yuga. Nykyaikana valitettavan harva tanssii ruusuilla elämänsä läpi, paitsi jos se tapahtuu muiden kustannuksella.

Uutta kulta-aikaa odotellessa.