Pelin henki

[Nefastos]

Eskapismin (josta esimerkkinä WoW-vuosi), vasemman käden tien ja alaspäisen tien asioissa on kaikissa yksi vahva yhteinen tekijä, eli subjektiivisen maailman korostuminen.

Että tämä subjektiivisen korostuminen olisi itsessään paha asia on silti virheellinen ajatus. Pikemminkin näkisin, että se on taas yksi näitä kohtuun palaamisen muotoja, ja sinänsä neutraali: toki tuo kohtu (esim. WoW-maailma tai mikä tahansa subjektion matriisi) voi tuoda kehkeytymiseen haitallisia elementtejä, mutta paljon enemmän vaikuttaa se millaiset ovat "alkion" omat lähtökohdat. Eli jälleen: mikä on se etiikka, mitä missä tahansa maailmassa seuraa. Sen muodot voivat muuntua niin kuin muodot unessakin muuntuvat, mutta sisäinen idea pysyy samana. Haluanko itselleni - tai omalle rajatulle piirilleni - hyvää muiden kustannuksella, vai etsinkö ratkaisua joka ottaa huomioon kaikkien osapuolten eriävät tarpeet. Joka tapauksessa ihminen tarvitsee välillä sisäänpäinkääntyneitä aikoja, jos aikoo kyetä kasvamaan & uudistumaan; muussa tapauksessa kehitysmuutokset jäävät pinnallisiksi.

Mielestäni nykyaika on leimallisesti kallellaan vasemman käden tien kehityksen suuntaan, vaikka OKT yhä on se virallisesti vallitseva yhteisöllinen rakenne. Vasemman tien olennaisena tekijänä on subjektiivisen valinnanvapauden korostuminen, ja sellaiseen pelien keinotodellisuudet ovat melkeinpä malliesimerkki. En tiedä vieläkö nykyajan lapset käyvät samaa vääntöä vanhempiensa kanssa, mutta ainakin omassa lapsuudessani oli kovaa huolta siitä, miksi joku istuu tietokoneen ääressä eikä mieluummin pelaa jalkapalloa ulkona: pulma oli suorastaan moraalinen. Nykyään asia voi olla jo hieman toisin, kun monet yhteiskunnankin onnistujiksi leimaamista ovat nörttejä.

[Wyrmfang]

Eskapismin (josta esimerkkinä WoW-vuosi), vasemman käden tien ja alaspäisen tien asioissa on kaikissa yksi vahva yhteinen tekijä, eli subjektiivisen maailman korostuminen.

Että tämä subjektiivisen korostuminen olisi itsessään paha asia on silti virheellinen ajatus. Pikemminkin näkisin, että se on taas yksi näitä kohtuun palaamisen muotoja, ja sinänsä neutraali: toki tuo kohtu (esim. WoW-maailma tai mikä tahansa subjektion matriisi) voi tuoda kehkeytymiseen haitallisia elementtejä, mutta paljon enemmän vaikuttaa se millaiset ovat "alkion" omat lähtökohdat. Eli jälleen: mikä on se etiikka, mitä missä tahansa maailmassa seuraa.

Tässä voisi jälleen luontevasti ottaa esille Schellingin käsityksen pahasta, jonka mukaan perinteinen privaatiokäsitys on väärä, sillä rajallinen, partikulaarinen, subjektiivinen jne. itsessään ei ole pahaa (se päinvastoin juuri elävöittää kokonaisuuden, joka olisi pelkkä kuollut kaava ilman vastakkaista sattuman ja kaaoksen elementtiä). Pahaa on se, jos vapaan tahdon omaava ihminen asettaa kokonaisuuden alisteiseksi subjektiiviselle, eikä päinvastoin. Sillä lopulta kaikki subjektiivinenkin puhkeaa kukkaansa vain osana kokonaisuutta, kaaosta ja sattumaa ei ole konkreettisesti olemassa, vaan se toimii ainoastaan perustana olemassaololle. Kukaan ei voi luoda omaa maailmaa, sillä tuo luominenkin tapahtuu ainoan olemassaolevan maailman ehdoilla, ja pyrkimys tähän synnyttää vain muotopuolisuutta.

Menee ehkä kauaksi videopeleistä, mutta lopulta ei niinkään. Tämä on nähdäkseni se mekaniikka, johon kaikki paha perustuu, jota AT:n piirissä kutsutaan separatismiksi. Ja omalla tavallaan separatismia on siis myös se, jos syyttää videopelien maailmaa sinänsä ihmisten vieraantumisesta todellisuudesta. Oleellista on ymmärtää, että ero ei ole niinkään "kuvitellun" ja "todellisen" maailman välillä, vaan yksittäisen sekä kokonaisuuden välisen suhteen alisteisuudessa.

[Cancer]

Tuntuu aiheelliselta koittaa herätellä vanhaa threadia, koska suunnilleen tällaista

...kahden kaveruksen yhteinen sopimus siitä, että kummatkin saavat hakata toisiaan pesäpallomailoilla.

tuli kokeiltua vähän aikaa sitten, ihan nyrkeillä tosin. Tilannetta ei olisi ilmaisun arkisessa merkityksessä voinut kutsua "vain leikiksi", mutta väkivallan käyttö oli molempien osapuolten hyväksymää ja pysyi hallinnassa: ketään ei pyritty murskaamaan, vaan tavoitteena oli käsitellä pitkään pinnan alla hautuneita kaunoja ja jännitteitä, jotka olivat kuitenkin niin voimakkaita, ettei puhtaan neuvotteleva suhtautumistapa olisi tuntunut riittävältä. Myöskään esimerkiksi väittelytilanne tms. ei olisi sopinut ilman puhdistajaksi, sillä varsinaisia erimielisyyksiä välillämme ei ollut - kyse oli tunnepohjaisista, kirjaimellisesti älyttömistä ristiriidoista.

Kokemukseni (kuten tietääkseni myös ystäväni kokemus) oli hyvin positiivinen. On tietysti mahdotonta sanoa varmasti, millaisia jälkiä itse kunkin alitajuntaan jäi, mutta toistaiseksi on tuntunut siltä, että varjo kohdattiin ja tiedostamaton tehtiin tietoiseksi hyvin hedelmällisellä tavalla.

OSIN kyseessä oli siis samanlainen "necessary evil" kuin siinä tapauksessa, että potentiaalinen väkivaltarikollinen saa purettua impulssejaan räiskintäpeleihin. MUTTA aistin tilanteessa myös jotain muuta, jotain mitä voisi sanoa itsessään merkitykselliseksi. Siinä missä teinitytöt halailevat bestiksiään, teinipojat tappelevat. Läheisyys ilmenee veljellisenä kilpailuna, joka tosin liukuu helposti suoranaisen väkivallan puolelle, koska jotta pelissä olisi mitään järkeä, on siinä pyrittävä armotta voittamaan, vaikka on tiedossa, että peli on oma tarkoituksensa ja ettei sitä olisi ilman vastustajaa.

"Then why do you want to kill me?"
"I don't want to kill you... You complete me!"
- Batman ja Jokeri elokuvassa The Dark Knight

Kommentteja, ajatuksia ym.?

[Flamen]

Ensinnäkin suuret kiitokset, Cancer, tämän ketjun ylös kaivamisesta! Olen ollut tällaisen keskustelun tarpeessa jo pidemmän aikaa, mutta ketjun nimi ampuu inasen sivuun aiheesta (kamppailuharjoittelu), etten äkännyt keskustelun ulottuvan sillekin alueelle.

Pidempiaikaisena (varmaan ikuisena ) projektina minulla on ollut kamppailuharjoittelun suhde henkiseen kehitykseen, mikä sen paikka, todellinen tarkoitusperä tai paras toteutustapa on, jos mikään. Vastauksia etsin mm. vanhoista traditioista, joissa taistelusysteemi on ollut olennainen osa uskonnon harjoittamista, mielellään niin, että itse uskonto on mahdollisimman väkivallatonta laatua, ja että koko paketti (sekä uskonto että kamppailuharjoittelu) on niin kaukana politiikasta ja ulkoisista valtarakenteista kuin mahdollista.

Sinänsä tietokonepelit ja mielensisäisten maailmojen väkivaltaharjoittelu liittyy aiheeseen paljonkin etsittäessä kamppailuharjoittelulle ylipäätään filosofis-eettistä pohjaa, jos tuntuu että jossain vaiheessa on tarvetta, kamppailulajikeskustelun voisi erottaa omaksi threadikseen.

Kommenttia hyvään tekstiisi:

..mutta väkivallan käyttö oli molempien osapuolten hyväksymää ja pysyi hallinnassa: ketään ei pyritty murskaamaan, vaan tavoitteena oli käsitellä pitkään pinnan alla hautuneita kaunoja ja jännitteitä, jotka olivat kuitenkin niin voimakkaita, ettei puhtaan neuvotteleva suhtautumistapa olisi tuntunut riittävältä.

- vaikka en tiedä kuvaamasi tilanteen yksityiskohtia, uskoisin tuon metodin olleen onnistunut tapa viedä asioita eteenpäin. Veljellinen kilpailu on nimenomaan myös punaisen aspektin yhteydessä käytetty termi kuvaamaan oman päänsisäisen maailman maadoittamista reaalitasolle sparrin avulla (toimii myös sanallisesti, mutta erityisesti kamppailuharrastajan on vaikea olla sortumatta mielensisäisiin kuvitelmarakenteisiin omien taitojen merkityksen ja käytön suhteen).

- väkivallasta (joka, kuten tässä ketjussa on useasti todettu, on aina väärin) erottaisin kuvailemasi metodin sillä, että toista ei pyritty murskaamaan (ja oletan tämä pätevän kaikilla tasoilla, ei vain fyysisellä). Jos kannetuista kaunoista huolimatta aito intentio oli "ilman puhdistaminen" oman egon korottamisen ja toisen alistamisen / pakottamisen sijaan, on mahdollista onnistua tässä ilman negatiivisia seurauksia. Esittämäsi tilanne on mielenkiintoinen, koska se ei edusta ”neutraalia” kamppailuharjoittelua (toisaalta voidaan kysyä, onko sellaista olemassakaan ja jos, niin millä edellytyksillä?).

OSIN kyseessä oli siis samanlainen "necessary evil" kuin siinä tapauksessa, että potentiaalinen väkivaltarikollinen saa purettua impulssejaan räiskintäpeleihin. MUTTA aistin tilanteessa myös jotain muuta, jotain mitä voisi sanoa itsessään merkitykselliseksi. Siinä missä teinitytöt halailevat bestiksiään, teinipojat tappelevat. Läheisyys ilmenee veljellisenä kilpailuna, joka tosin liukuu helposti suoranaisen väkivallan puolelle, koska jotta pelissä olisi mitään järkeä, on siinä pyrittävä armotta voittamaan, vaikka on tiedossa, että peli on oma tarkoituksensa ja ettei sitä olisi ilman vastustajaa.

- hyvä pointti on se, että tänä fyysisen koskemattomuuden aikana tilanteet, joissa sanallista yhteisymmärrystä ei saavuteta, aiheuttavat helposti turhan suuria ongelmia. Kirjoittamaton sosiaalinen sääntö tuntuu olevan, että tuntemattoman ihmisen koskettaminen viestii joko väkivaltaisesta tai seksuaalisesta impulssista, sukupuolesta ja suuntautumisesta riippuen. Toisen oman tilan ja koskemattomuuden loukkaaminen ja pakottaminen on tietysti väkivaltaa tietyllä tavalla tehtynä sekin, mutta väkivallan pelon (joka tuntuu olevan itse asiassa aika monen kamppailuharjoitteluunkin liittyvän ongelman takana) johdosta ollaan hukattu taito selvitellä asioita fyysisellä tasolla siinä vaiheessa, kun sanallinen ei enää riitä. Tämän ei tietenkään tarvitse tarkoittaa tappelemista, asioita voi hoitaa monilla muillakin peleillä. Mutta mitä suurempia patoja, sitä suurempi juntta tarvitaan niiden murtamiseen. Siksi keskustelu siitä, että kyräilyn ja turhautuneen *ttuilun sijaan lyödään hanskat käteen tai otetaan painimatsi, on minusta ehdottoman tarpeellista.

- armotta voittaminen jotta pelissä olisi mitään järkeä on myös hyvä pointti. Peilaten aiempaan keskusteluun siitä, voiko suljetussa ympäristössä toteutettuja toimintamalleja olla toteuttamatta sen ulkopuolella, mitä hyötyä armottomuuden harjoittelusta voi olla niille, jotka pyrkivät elämään armollisesti?.
Empatian ja ymmärryksen kautta ykseyden aistimista ja toisen asemaan asettumista (vihollisensa rakastamista) seuraava omatun voiman tietoisesti käyttämättä jättäminen on armollisuutta. Se vaatii mahdollisuuden valita, ja fyysisessä kamppailutilanteessa kyseinen voima (taito) pitää ensin hankkia (loppupeleissä uskon koko tämän voiman olevan päänsisäinen juttu, mutta sinne ei voida hypätä suoraan käyttämättä fyysistä harjoittelua portaina). Kun tavoite on poistaa väkivallan pelko (kuolemanpelko) harjoittelulla, jotta todellinen valinnanmahdollisuus mahdollistaa armon, harjoitteluvaiheessa puolivillaiset metodit (tai liian aikaisin sovelletut sisäiset/henkiset metodit) saavat aikaan aiemmin mainittujen mielensisäisten kuviteltujen skenaarioiden muodostumisen, mikä taas hidastaa kehitystä lopullista maalia kohti.

Toivottavasti en puhunut täysin aiheesi vierestä ja näistä näkemyksistä olisi hyötyä. Niin laajoista ja monisyisistä asioista on kyse, hankala tähän kiteyttää. Mikä jo perusteleekin tämän aiheen tarpeellisuuden foorumilla mielestäni.

[Cancer]

Pidempiaikaisena (varmaan ikuisena ) projektina minulla on ollut kamppailuharjoittelun suhde henkiseen kehitykseen, mikä sen paikka, todellinen tarkoitusperä tai paras toteutustapa on, jos mikään.

Jos kamppailuharjoittelu käsitetään hyvin laajasti, samoin. Kilpailullinen suhtautuminen mihin tahansa toimii omalla kohdallani, koska liian usein olen joutunut toteamaan "pasifistisen" tai "sovittelevan" lähestymistapani johtuvan idealismin sijaan silkasta pelkuruudesta. Jo pelkkä konkreettisten, tarkasti määriteltyjen tavoitteiden asettaminen itselle (kilpailu itsensä kanssa) on joskus tuntunut ylivoimaiselta, koska ne vievät mahdollisuuden sofistiseen lässyttämiseen, tyyliin "onnistuin kuitenkin siinä mielessä, että..."

Voittaa jos on voittaakseen, hävitä jos on hävitäkseen, ottaa vastaan riskit ja mahdollisuudet sen sijaan, että jäisi roikkumaan välitilaan.

- väkivallasta (joka, kuten tässä ketjussa on useasti todettu, on aina väärin) erottaisin kuvailemasi metodin sillä, että toista ei pyritty murskaamaan (ja oletan tämä pätevän kaikilla tasoilla, ei vain fyysisellä). Jos kannetuista kaunoista huolimatta aito intentio oli "ilman puhdistaminen" oman egon korottamisen ja toisen alistamisen / pakottamisen sijaan, on mahdollista onnistua tässä ilman negatiivisia seurauksia. Esittämäsi tilanne on mielenkiintoinen, koska se ei edusta ”neutraalia” kamppailuharjoittelua (toisaalta voidaan kysyä, onko sellaista olemassakaan ja jos, niin millä edellytyksillä?).

Mitä tarkoitat "neutraalilla" kamppailuharjoittelulla? Valvottua, kirjallisten sääntöjen mukaista tilannetta? Sitä tuo ei tosiaan ollut. Hallinnassa pysyminen oli myös suhteellista, kuten se mielestäni on välttämättä tällaisissa tilanteissa. Tätä hain myös armottomuus-pointilla: on saavutettava luottamus vastustajan kykyyn panna hanttiin, ja annettava mennä. Vaara siitä, että peli muuttuu oikeastikin väkivaltaiseksi, on AINA läsnä, vaikka vain teoreettisesti, ja tästä leikin ja todellisuuden välillä tasapainottelusta itse asiassa syntyy suuri osa pelien viehätyksestä. Pyrkimys puhdistaa ilmaa ja pyrkimys vetää turpaan ovat yhtä lailla läsnä, mahdollistaen toisensa.

Ajauduin tapauksen yhteydessä lueskelemaan vanhoja kaksintaistelusäännöstöjä, ja minua jäi kiehtomaan ajatus yhteenotosta, jossa molemmat osapuolet olisivat valmiita tappamaan toisen eivät itsekkään voitonhalun vuoksi vaan siksi, että kunnioittavat tämän valmiutta kuolla. Kummankin ylpeys on niin suuri, ettei se salli toisenkaan ylpeyden vetämistä lokaan, eikä ystävyyttä ja vihollisuutta erota toisistaan enää mikään. Samantapainen asetelma, aivan eri mittaluokassa vain.

- hyvä pointti on se, että tänä fyysisen koskemattomuuden aikana tilanteet, joissa sanallista yhteisymmärrystä ei saavuteta, aiheuttavat helposti turhan suuria ongelmia. Kirjoittamaton sosiaalinen sääntö tuntuu olevan, että tuntemattoman ihmisen koskettaminen viestii joko väkivaltaisesta tai seksuaalisesta impulssista, sukupuolesta ja suuntautumisesta riippuen. Toisen oman tilan ja koskemattomuuden loukkaaminen ja pakottaminen on tietysti väkivaltaa tietyllä tavalla tehtynä sekin, mutta väkivallan pelon (joka tuntuu olevan itse asiassa aika monen kamppailuharjoitteluunkin liittyvän ongelman takana) johdosta ollaan hukattu taito selvitellä asioita fyysisellä tasolla siinä vaiheessa, kun sanallinen ei enää riitä.

Olen kuullut aika moniaalta, että mitä pidemmälle kamppailulajien harjoittelussa etenee, sitä vähemmän löytyy intoa tapella. Väkivalta siis menettää viehätystään sitä mukaa, kun siitä opitaan enemmän ja sitä lakataan pelkäämästä. Nyky-yhteiskunta pursuilee seksiä ja kuolemaa koska kummastakaan ei yleisesti ottaen tajuta mitään, mikä synnyttää pelkoa ja siten sairaalloista, fetisististä kiinnostusta; tämä näkyy osoittamasi yhteyden kautta myös kosketuskammossa ja neuroottisuudessa oman tilan suhteen, joista molemmat ovat tuottaneet minulle ongelmia. Halu erakoitua on tietysti tervettä, jos syyt ovat oikeat, mutta jos pimeään nurkkaan vetäydytään siksi, että nähdyksi / kosketuski tuleminen pelottaa, se ei johda mihinkään vaan pitkittää tuota yllä mainittua välitilassa roikkumista. Mitään ei tapahdu, valintoja ei ole tehty, potentiaalia ei ole realisoitu - mikä vaatii osan rajaamista pois. Jos punaisessa aspektissa päänsisäinen maailma tuodaan konkretiaan, niin eikö tässä olla aika lähellä sen ideaa?

[Insanus]

Tämän "veljellisen kilpailun henkisen harjoitteen" toisena osapuolena olleena ja mustaa silmää parannellessa voisin ehkä vihansa luterilaisella ylimielisyydellä padonneena tulisieluna ja crowley-fasistina sanoa vähän kärkevämmin tuon "ketään ei pyritty murskaamaan".

Sanotaan, että vaikka ensisijainen intentio ei ollut murskata ketään, "pelissä ei ole mieltä kuin armottomana", eli murskaamisen mahdollisuus oli kuitenkin läsnä, oli miten pieni tahansa. Tosi ystävyyttä siinä kohtaa olisi hakkaamisen jälkeen olla ensimmäisenä hoitamassa hävinneen haavoja, ilman sääliä, rakkaudella ja kunnioituksella, eikä "lopettaa ajoissa". IMHO. Se, mitä "ajoissa lopettaminen" tarkoittaa on tilanteesta ja ihmisistä kiinni ja vaatii paljon herkkyyttä ja empatiakykyä ymmärtää. Toista ei saa tönäistä ja toinen pettyy liikaan lempeyteen.

Juuri tämä ongelma siitä "mitä väkivalta oikeastaan on" on tullut aiemminkin esiin jossain toisessa keskustelussa ja ainakin omasta mielestäni yksinkertainen vastaus siihen on "se, mikä aiheuttaa tarpeetonta (tai tarpeellista!) kärsimystä ilman empaattista ymmärrystä sekä itseään että muita kohtaan". Kärsimyksen ja kivun välistä eroa on joskus tullut yritettyä vetää, muttei siitä kunnolla mitään tule. Rakas kipu ei ole kärsimystä ja kitkattomuus liekkiä sytyttäessä ON.
Henk.koht olin melko pettynyt ettei verta näkynyt loppujen lopuksi missään, vaikka oli tuosta tapauksesta toki omat hyötynsä vähemmälläkin. Ehkä parempi näin.

Tietty "totaalinen turpaan saaminen" on ollut omassa päässä fantastinen visio hyvin kauan (satanismi-itsetuho-kunnia jne.), mutta pelkkä vahvemmaltaan nyrkin naamaan saaminen tuskin kirvoittaisi muuta kuin lisää ylimielistä tuhahtelua ja katkeroitumista, minkä varmasti jokainen Jumalalle tai yhteiskunnalle tai yhtään millekään keskisormea näyttänyt voi helposti ymmärtää.
Ei niinkään johtuvana oman heikkoutensa näkemisestä, vaan synergian ja yhteyden puutteesta, eli kenties juuri siitä mikä erottaa "veljellisesti rakastavan kamppailun" turhasta väkivallasta. Tuntemattoman koskemisen seksi-väkivalta jaon voisi kenties esittää laajemminkin niin että kenen tahansa koskeminen on aina rakastavaa tai vihamielistä? Maybe.

Kahden kaveruksen yhteinen sopimus hakata toisiaan pesareilla on aika vaikea esimerkki, koska fight club-henkinen tappelemisesta kicksien hakeminen ja viidakkoapinaeskapismi on jo vähän eri asia. Se on pienestä kiinni kumpi johtaa kumpaan. Kaipa riittää jos kokee sisäistävänsä ettei väkivalta ole missään tilanteessa se tavoiteltava vaihtoehto, pesäpallomailaa tai ei. Veitsenterällä ja niin päin pois.

Anyhow, riippumatta siitä kuinka paljon ja miten kovaa, intentio todella pohjimmiltaan oli "ilman puhdistaminen" ja pitkällisen kaunan/kitkan purkaminen, vaikka pinnalta motiivi värittyi tiettyjen tapahtumien kautta. Ehkä siinä tapahtui jonkinlainen käytännön siirtymä abstraktista ajatusrakennelmien ja filosofioiden kylmästä pimeydestä olemaan läsnä siellä missä ihminen elää ja toimimaan tilanteensa & etiikkansa pohjalta nyt parhaan kykynsä mukaan.

EDIT: Cancer: Laitoit sitten suunnilleen saman viestin samaan aikaan, heh.

[Flamen]

Hyvää kommentointia molemmilta, vastailen sikin sokin:

Mitä tarkoitat "neutraalilla" kamppailuharjoittelulla? Valvottua, kirjallisten sääntöjen mukaista tilannetta? Sitä tuo ei tosiaan ollut. Hallinnassa pysyminen oli myös suhteellista, kuten se mielestäni on välttämättä tällaisissa tilanteissa. Tätä hain myös armottomuus-pointilla: on saavutettava luottamus vastustajan kykyyn panna hanttiin, ja annettava mennä. Vaara siitä, että peli muuttuu oikeastikin väkivaltaiseksi, on AINA läsnä, vaikka vain teoreettisesti, ja tästä leikin ja todellisuuden välillä tasapainottelusta itse asiassa syntyy suuri osa pelien viehätyksestä. Pyrkimys puhdistaa ilmaa ja pyrkimys vetää turpaan ovat yhtä lailla läsnä, mahdollistaen toisensa.

Peräänkuulutin kiireessä huonosti valitulla termillä vastustajaan kohdistuvista (negatiivisista) tunnesidoksista vapaata kamppailua, mihin omasta mielestäni harjoittelussa pyritään. Tämä lienee yksi niistä ideaaleista, joita ei reaalimaailmassa täysin saa toteutumaan, mutta asian tiedostaminen ja sitä (eli itseään) vastaan taistelu on se todellinen kamppailijan haaste. Sovitut säännöt itsessään eivät ole relevantteja, intentio on (jos intentio on puhdas, sääntöjen noudattamista ei välttämättä tarvitse valvoa), ja kuten fra Insanuskin totesi, tässä tapauksessa ilman puhdistaminen onnistui vain, kun oli todellinen mahdollisuus hävitä (ja mitä enemmän häviäminen kirpaisee, sitä suuremmat panokset ja näin myös suurempi vaikutus pelillä on).

Ajauduin tapauksen yhteydessä lueskelemaan vanhoja kaksintaistelusäännöstöjä, ja minua jäi kiehtomaan ajatus yhteenotosta, jossa molemmat osapuolet olisivat valmiita tappamaan toisen eivät itsekkään voitonhalun vuoksi vaan siksi, että kunnioittavat tämän valmiutta kuolla. Kummankin ylpeys on niin suuri, ettei se salli toisenkaan ylpeyden vetämistä lokaan, eikä ystävyyttä ja vihollisuutta erota toisistaan enää mikään. Samantapainen asetelma, aivan eri mittaluokassa vain.

Hiukan tällaista mindsettiä hain takaa, vaikka esimerkissä menneen ajan sosiaalinen koodisto tekee eettisyyden tarkastelusta hankalampaa (olla surmaamatta toista tuollaisessa taistelussa olisi varmasti ajan hengen mukaan suurempaa väkivaltaa ja kidutusta kuin surmatyö, ts. yhteiskunnallinen rakenne tässä tapauksessa pakottaa lisäämään kärsimystä). Olettaen, että kaksintaistelu on molempien vapaa valinta, tämä lienee sivuseikka. Tästä voisi vetää vielä nopean yhteyden tämän päivän vapaaotteluun, joka kamppailu-urheilun piirissä lienee ulkoisesti lähinnä tuollaista tilannetta.

Kamppailun (joka puhtaallakin intentiolla on jollain tasolla pakottamista eli väkivaltaa) harjoittelun (tai kuten teidän tapauksessanne, käyttämisen selviytymiskeinona) perusteleminen eettisesti on vaikeaa, mutta tuosta kaksintaistelutilanteesta voidaan päästä alkuun.

Taisteluun ryhtyminen -ja näkisin että tätä kautta myös sen harjoittelu- vaatii todellisen sisäisen hyväksynnän paitsi sille, että on valmis luopumaan hengestään myös sille, että kantaa karman, joka toisen hengen viemisestä väistämättä lankeaa. On hyvä tuoda esille taistelutilanteen motiiveina kunnioitus ja voitonhalu erillisinä asioina, ettei ylpeyttä tässä yhteydessä käsitetä jälkimmäiseen liittyvänä egoistisena tappohalukkuutena.

Kun vielä lisätään koko ajattelun pohjalle toistaiseksi ainoa keksimäni kamppailuharjoittelun eettiseksi toiminnaksi ”pyhittävä” intentio, ettei koskaan käyttäisi harjoittelemiaan taitoja, paketti alkaa olla kasassa. Aiemmin käsitellyt kamppailutilanteeseen ja sen seurauksien hyväksymiseen liittyvät asiat on oltava sisäistetty (ja tämän harjoittelussa rajukin väkivallan simulointi voi olla tarpeellista, vrt. vaikkapa veitsipohjaiset systeemit), jotta pohjateesi väkivallan käyttämättä jättämisestä pystytään toteuttamaan mahdollisimman pitkälle. Kuten sanoit, mitä enemmän ja kovempaa on treenattu, sitä pahemmassa tilanteessa pystytään väkivalta jättämään käyttämättä. Tämän kautta ymmärretään myös se, että väkivaltaan turvauduttaessa (joskus se on todellakin pienempi paha ja käyttämättä jättäminen lisäisi kärsimystä) on jo epäonnistuttu jollain tasolla ja hävitty taistelu itseä vastaan. Näin voidaan nähdä ideaalitilanteena aiemmin harrastukset -ketjussa esittämäni esimerkki sillalla toisensa kohtaavista samuraista, jotka tuijotuskilpailun jälkeen poistuivat omiin suuntiinsa voittajina.

Väkivalta siis menettää viehätystään sitä mukaa, kun siitä opitaan enemmän ja sitä lakataan pelkäämästä.

Tämä on totta. Täsmennettäköön vielä, ettei väkivallan pelon poistaminen saa nojata viime kädessä pelkkään harjoiteltuun kykyyn tehdä sitä itse, kuten valitettavan monet ilman minkäänlaista eettistä pohjaa toimivat, luonnollisiin (lue: eläimellisiin) reaktioihin ja boostattuun aggressioon perustuvat kamppailusysteemit tekevät. Väliaikaisena harjoitusvaiheena toki, mutta lopullisena maalina ei. Kuten okkultismissa muutenkaan, kamppailuharjoittelun tarkoituksena ei ole alentaa ihmistä eläimen tasolle vaan päinvastoin, nostaa kohti Jumalaa.

Halu erakoitua on tietysti tervettä, jos syyt ovat oikeat, mutta jos pimeään nurkkaan vetäydytään siksi, että nähdyksi / kosketuski tuleminen pelottaa, se ei johda mihinkään vaan pitkittää tuota yllä mainittua välitilassa roikkumista. Mitään ei tapahdu, valintoja ei ole tehty, potentiaalia ei ole realisoitu - mikä vaatii osan rajaamista pois. Jos punaisessa aspektissa päänsisäinen maailma tuodaan konkretiaan, niin eikö tässä olla aika lähellä sen ideaa?

ja

Tosi ystävyyttä siinä kohtaa olisi hakkaamisen jälkeen olla ensimmäisenä hoitamassa hävinneen haavoja, ilman sääliä, rakkaudella ja kunnioituksella, eikä "lopettaa ajoissa". IMHO. Se, mitä "ajoissa lopettaminen" tarkoittaa on tilanteesta ja ihmisistä kiinni ja vaatii paljon herkkyyttä ja empatiakykyä ymmärtää.
Juuri tämä ongelma siitä "mitä väkivalta oikeastaan on" on tullut aiemminkin esiin jossain toisessa keskustelussa ja ainakin omasta mielestäni yksinkertainen vastaus siihen on "se, mikä aiheuttaa tarpeetonta (tai tarpeellista!) kärsimystä ilman empaattista ymmärrystä sekä itseään että muita kohtaan". Kärsimyksen ja kivun välistä eroa on joskus tullut yritettyä vetää, muttei siitä kunnolla mitään tule. Rakas kipu ei ole kärsimystä ja kitkattomuus liekkiä sytyttäessä ON.

Näissä kommenteissa tulikin hyvin kiteytettynä perustelut sille, miksi itse koen kamppailutreenin mahdollisena punaisen aspektin harjoitusmuotona. Mainiota keskustelua!