Nihilismi

[Nomad]

...haluaisitko kuvailla jotenkin tuota prosessia?

Lyhyesti, se on okkultismin prosessi in toto.

Saatat arvatakin, että tämä voi antaa vähän ympäripyöreän kuvan. Jos nyt tarkoitat sitä, että tämän prosessin osoittaminen julkisen kommunikaation keinoin ei onnistu, olen ollut asiasta luullakseni koko ajan aivan samaa mieltä.

Voiko mielestäsi moraaliaistia testata tällä tavoin toistokokeella?

Kyllä, vastaavuus on olemassa, ja siitä on AT:n kirjallisuudessa (Discordamelior, alaviitteet) mainittukin. Samalla tapaa kuin saman organismin eri aistit voivat kartoittaa eri puolilta samaa yhteistä todellisuutta tietyin ehdoin, samalla tapaa eri henkiset aistit voivat havaita samoja objektiivisia henkisiä entiteettejä (tässä: arvoja).

Kuulostaa mielenkiintoiselta. Olisiko tuosta vastaavuudesta mahdollista kertoa vähän lisää? En nimittäin omista mainitsemaasi teosta. Entä mikä on tällaisessa toistokokeessa se kriteeri tai vertailukohta, jonka perusteella tarkistetaan että oliko moraalinen aistimus oikeassa vai väärässä?

Mitä nuo aistit kertovat henkilölle, jolla ei ole kuudetta aistia: järkeä, joka operoi niiden yhteisyyden & kategorioiden perustalta? Koko aistimusdata muuntuu kaoottiseksi neuronien myrskyksi, jossa enää ei ole mitään todistusta, ei mitään objektiivista. Eli jälleen meillä on jo etukäteen tilanteeseen tuotu henkinen arvo; tässä tapauksessa arvotus käyttää älyn kokoavaa & metafyysistä kykyä yksipuolisesti. Abstrakti äly on aina jo tehnyt uskonhypyn, vaikka se kuinka sen jälkeen sanoisi seuraavansa nöyrästi vain aistien todistusta.

Aistit eivät toki kerro järjettömälle olennolle mitään. Sanot että tilanteeseen on tuotu arvotus käyttää älyn kokoavaa & metafyysistä kykyä, ja siitä olen tietysti samaa mieltä. On varmaan tarpeetonta sanoa, että tälläinen kyky hahmottaa laajempia kokonaisuuksia saadusta datasta on ihmiselle melkein mistä tahansa näkökulmasta erittäin hyödyllinen ja arvokas, mutta eikai tällainen lajityypillisen ominaisuuden subjektiivinen hyödyllisyys ole sama asia kuin sen objektiivinen arvokkuus? Tiedehän tekee selvästi monia muitakin arvopreferenssejä valitessaan eri metodien väliltä tai noudattaessaan esimerkiksi tieteen kriteerejä, mutta veikkaan vahvasti siitä huolimatta että suuri osa tämän asian tiedostavasta tiedeyhteisöstä toteaisi edustavansa arvosubjektivismia, sen sijaan että toteaisivat tehneensä mainitsemasi uskonhypyn objektiivisiin arvoihin.

[Nefastos]

Kiitos antaumuksellisuudesta, mutta aiheen läpikäyminen kohta kohdalta olisi niiden samojen asioiden läpikäymistä, joihin olen esittänyt vastineeni jo monta kertaa.

Ymmärrän, ettette esitä tätä systemaattista vastustusta mistään vastustuksen periaatteellisuudesta, vaan ajatusmallin johdonmukaisen jatkuvuuden voimasta. Silti, sanon taas, tuo rakenne on noidankehä, joka johtaa itse itseensä ilman mitään tosiasiallista ulkoista tukea. Niinpä minun ei tarvitse esittää lisää perusteita sen hylkäämiseen, koska te ette voi esittää perusteita siinä pysymiseen. Se mitä jokin tiedeyhteisö itsestään haluaa todeta ei ole mielenkiintoinen asia minulle, joka pidän tällaisen yhteisön filosofista perusrakennetta harhautuneena - mistä olen myös esittänyt todisteita. Olen esittänyt, kuinka "tieteellisen ajattelun" käsitys objektiivisuudesta lepää hiekkapohjalla, ja ettei sillä ole ainakaan sen vähempää uskonvaraisuutta takanaan kuin (uus-)platonisella arvo-objektivismilla, joka pitää ideoiden maailmaa todellisena & aistien maailmaa siihen verrattuna varjojen leikkinä vankilan seinillä.

Olen jo todistanut sen, että nykyajalle tyypillinen tieteellinen maailmankuva on uskonvarainen, todennettavissa vain kehäpäätelmän varassa, ja sellaisena yhtä näennäisen haavoittumaton kuin mikä tahansa muu uskonto. Totta kai se voi määritellä älyn kokoavan tekijän "subjektiivisesti hyödylliseksi" tekijäksi, jos se jättää huomiotta tällaiseen ontologiseen rakenteeseen jäävät valtaisat aukot plus sen jo todetusti nurinkurisen rakenteen, johon aistien & mielen, "objektiivisen" ja "subjektiivisen" välinen suhde tällä tavoin asettuu. Teleologinen pulma yhtenä; (nihilismin) eettinen pulma toisena; ja kolmanneksi abstraktin älyn keho-mieli-pulma, jolla kyllä olisi välitön kyky nähdä omien reduktiivisten malliensa läpi, jos siihen olisi halua. Lyhyesti: koko âtma-buddhi-manas-rakenne esittää todistuksensa tätä mekanistista rakennelmaa vastaan, mutta tiedeyhteisö vain kohottaa kätensä, koska se on etukäteen rajannut vain tietylle alueelle ne asiat, joille se hyväksyy kielteisen todistuksen voiman. Vetäytyen perimmäisen selittämisen velvollisuudesta se käytännössä silti toimii kuin sillä olisi perimmäisen selityksen avaimet taskussaan; "ei mene sisään itse eikä anna muidenkaan mennä sisään".

Kun tajunta nyrjähtää ymmärtämään, että sen oma kysymyksenasettelu toimii itse asiassa koko ajan mielen metatasolla eikä missään oletetussa objektiivisessa universumissa tai edes suorassa yhteydessä sellaiseen, koko objektiivisuuden käsite kokee mullistuksen. Tämän jälkeen on turhaa edes yrittää ajatella, kuinka arvo voisi olla puhtaan subjektiivinen, jos tämän vastakohdaksi on jonkinlainen ajatus "faktisesti objektiivisesta" todellisuudesta, joka on samalla puhtaan älyn erheettä sellaiseksi määrittelemä. Substanssi elää eikä ole erossa mielen rakenteista; jos näin olisi, me emme voisi edes inkarnoitua maailmaan, emme havaita mitään. Koko olemassaolo itsessään on todistus magian periaatteen toiminnasta, joka liittyy niin vahvasti tähän kuilun ylittämisen problematiikkaan & on todiste sen oletettua ylittämättömyyttä vastaan. Mutta silmä (mieli) ei näe itseään, sen on pääteltävä itsensä; aivan kuin se itse asiassa päättelee jokaisen näkemänsä kappaleen näkemisen, vaikka ihminen ei tätä tule ajatelleeksi.

"That knowledge is not to be obtained by argument: but when it is taught by another, then, O dearest, it is easy to understand. Thou has obtained it now; thou art truly a man of true resolve. May we have always an inquirer like thee!"
- Katha Upanishad

[Nomad]

Olen jo todistanut sen, että nykyajalle tyypillinen tieteellinen maailmankuva on uskonvarainen, todennettavissa vain kehäpäätelmän varassa, ja sellaisena yhtä näennäisen haavoittumaton kuin mikä tahansa muu uskonto.

Aivan, olet kyllä osoittanut, että aistimaailma ja sen empiirinen tutkimus ovat tietyin varauksin subjektiivisia ja illusorisia ja senkin, että tuo tutkimus tekee uskonvaraisia arvotuksia sen suhteen, mitä kaikkea dataa kootaan ja kerätään todistusaineistoksi. Totesinkin yllä olevani samaa mieltä siitä, että mistä tahansa saadaan epävarmaa, jos objektiivinen tieto määritellään tarpeeksi tiukoin kriteerein. Kuitenkin näkisin siinä kyllä olevan jollain tavalla pienemmän ristiriidan, että subjektiivisia arvotuksia käytetään muodostettaessa käsitys viiden perusaistimuksen muodostaman aistimaailman ilmiöistä (jotka nyt sitten tästä syystä ovat väkisinkin korkeintaan osatotuus tai mahdollisesti illuusiota), kuin siinä että subjektiivisia arvotuksia käytetään rakennuspalikoina kun todistetaan tai johdetaan universaalia arvoa.

Tämän jälkeen on turhaa edes yrittää ajatella, kuinka arvo voisi olla puhtaan subjektiivinen, jos tämän vastakohdaksi on jonkinlainen ajatus "faktisesti objektiivisesta" todellisuudesta, joka on samalla puhtaan älyn erheettä sellaiseksi määrittelemä. Substanssi elää eikä ole erossa mielen rakenteista; jos näin olisi, me emme voisi edes inkarnoitua maailmaan, emme havaita mitään. Koko olemassaolo itsessään on todistus magian periaatteen toiminnasta

Yritän ymmärtää tätä määritelmää, joka tuli aiemminkin esille, että absoluuttisella arvolla tarkoitetaan koko olemassaolon arvoja, joissa kaikki olemme väkisinkin osallisina. Toivottavasti ei mene kovin pahasti metsään. (edit: heh, siis nimittäin ymmärryshapuiluni asian suhteen. Jälkeenpäin luettuna tuli mieleen, että tuon voi ymmärtää parillakin eri tavalla.)

[Nefastos]

Kiitos ymmärtämyksestä! Ei tosiaan ole tarkoitus katkoa kesken hyödyllisiä keskusteluja. Tuossa mitä yllä tiivistit oli pari minimaalisen pientä kohtaa mihin voisin puuttua... mutta kuten todettua, tuntuu siltä että hieno keskustelu on jo vuodattanut (näissä asioissa) olennaisen mehunsa, joten antaa niiden jäädä rauhaan.

Puhun tietty vain tästä nyt käsitellystä fokuksesta, & luonnollisesti yksin omasta puolestani.

[Nomad]

Ehkä tosiaan objektiivisuuden määrittelemisestä ja todistamisesta sinänsä on jauhettu tarpeeksi eikä siitä ole hyvä jatkaa, etenkin jos olet jo mielestäsi sanonut kantasi toistuvasti aiheeseen, kuten muutama aiempi viesti antaa ymmärtää. Ja senkin takia että "karma, moraali, tahto" -keskustelussa, jonka löysin aivan hiljattain AT:n foorumilta, näyttää olevan käyty osittain aivan sama keskustelu!

Mieleeni tuli sattumoisin eräs toinen kysymys, joka liittyy nihilismiin sinänsä, mutta ei aivan samasta näkökulmasta, joka aiemmissa viesteissä oli esillä: Jos nyt annetaan aiemmin käsitellyn subjektivismi-objektivismiakselin olla ja todetaan kaikkien mahdollisten olentojen aivan väkisinkin noudattavan kosmista absoluuttista arvoa ja tästä johtuen - kuten sanoit - "jopa alaspäisen tien kulkija on oikeassa", eikö tämä tarkoita sitä ettei mitään vääriä valintoja edes ole? Jos näin on, niin tämä ei kuulosta käytännössä olevan kovin kaukana siitä, miten joku voisi määritellä nihilisminsä. Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä on mielestänne olennaisin ero.

[Insanus]

Ehkä tosiaan objektiivisuuden määrittelemisestä ja todistamisesta sinänsä on jauhettu tarpeeksi eikä siitä ole hyvä jatkaa, etenkin jos olet jo mielestäsi sanonut kantasi toistuvasti aiheeseen, kuten muutama aiempi viesti antaa ymmärtää. Ja senkin takia että "karma, moraali, tahto" -keskustelussa, jonka löysin aivan hiljattain AT:n foorumilta, näyttää olevan käyty osittain aivan sama keskustelu!

Mieleeni tuli sattumoisin eräs toinen kysymys, joka liittyy nihilismiin sinänsä, mutta ei aivan samasta näkökulmasta, joka aiemmissa viesteissä oli esillä: Jos nyt annetaan aiemmin käsitellyn subjektivismi-objektivismiakselin olla ja todetaan kaikkien mahdollisten olentojen aivan väkisinkin noudattavan kosmista absoluuttista arvoa ja tästä johtuen - kuten sanoit - "jopa alaspäisen tien kulkija on oikeassa", eikö tämä tarkoita sitä ettei mitään vääriä valintoja edes ole? Jos näin on, niin tämä ei kuulosta käytännössä olevan kovin kaukana siitä, miten joku voisi määritellä nihilisminsä. Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä on mielestänne olennaisin ero.

Mun mielestä idea (IMO isolla) on ettei mitään valintoja ole, vaan yksi tahto joka tapahtuu.
Tuossapa kai on juuri se 'tricksterin kohtalo' josta Nefastos puhui, että toimitaan ehdoin tahdoin päin helvettiä (tai 'ihan miten vaan') keskisormena Jumalalle, koska kaikki on hyvää ja oikein anyhow.

Olennaisin ero on sydämen hyväksynnässä ja itsensä poistamisessa. Käytännössä on valtava ero koetetaanko pakottaa oma tahto jotenkin erilleen Jumalan tahdosta vai 'poistetaanko' oma tahto kokonaan ja antaudutaan ylemmälle, vaikka molemmissa tapauksissa 'Jumalan tahto' tapahtuu juuri niin kuin sen pitää.

Eli valitaanko rakkaus vai ei. "Vapauden määritelmä on rakas orjuus".

Näennäisesti 'valitaan valinnattomuus', mutta se pitää paikkansa vain silloin kun pidetään vahvasti kiinni väärästä omasta vapaatahto-käsityksestään. Jos tässä ei ole oikeaa oivallusta, vaan pelkkä egon yritys 'olla valaistunut ego' päästään ihansamalandiaan tappamaan ja raiskaamaan Jeesuksen rakkaudesta.

Toisin sanoen 'väärä valinta' on mahdollinen silloin kun 'valinta' on mahdollinen, mutta tämä vaatii jo lähtökohtaisesti vääristyneen ja rajatun käsityksen siitä että olisi jotain muuta kuin Jumalan tahto.
Tätä ei voida kiertää älyllisellä 'okei ei siis ole muuta'-yrityksellä, vaan silloin mennään 'liikaa tiedostamiseen'=alaspäiselle tielle, jossa koetetaan sulloa Jumala jonkin egokeskeisen systeemin sisään. Iso ego vakuuttaa olevansa jo valaistunut ja tiedostavansa ongelman.

[Wyrmfang]

Mieleeni tuli sattumoisin eräs toinen kysymys, joka liittyy nihilismiin sinänsä, mutta ei aivan samasta näkökulmasta, joka aiemmissa viesteissä oli esillä: Jos nyt annetaan aiemmin käsitellyn subjektivismi-objektivismiakselin olla ja todetaan kaikkien mahdollisten olentojen aivan väkisinkin noudattavan kosmista absoluuttista arvoa ja tästä johtuen - kuten sanoit - "jopa alaspäisen tien kulkija on oikeassa", eikö tämä tarkoita sitä ettei mitään vääriä valintoja edes ole? Jos näin on, niin tämä ei kuulosta käytännössä olevan kovin kaukana siitä, miten joku voisi määritellä nihilisminsä. Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä on mielestänne olennaisin ero.

Nefastos joutunee ehkä antamaan oman vastineensa, sillä minusta vaikuttaa, että en pysty hyväksymään hänen Leibnizin hengessä muotoilemaa näkemystä vapaasta tahdosta.

Sehän on selvä, että puhuttaessa pahasta, täytyy ajatella jossain mielessä vapaa tahto, joka olisi voinut myös valita oikein. Jos vapaus ajatellaan Kantin hengessä, niin toisaalta ilmiömaailma (ja ihminen osana sitä) voi olla kausaalisesti deterministinen, mutta ihminen on kuitenkin vapaa käsitettäessä osana henkistä todellisuutta. Tällöin näkisin, että nihilisti kiinnittää huomionsa vain teoreettiseen näkökulmaan, josta maailma näyttäytyy deterministisenä ja siis samantekevänä. Tällöin hän kuitenkin jättää kuulematta oman (essentiaalisesti nimenomaan moraalisen) vapaan tahtonsa äänen, joka vaatii toimimaan rakkaudellisesti.

Olen käsittänyt, että alaspäinen tie tarkoittaa psykologisesti pyrkimystä "tehdä pahaa yksinomaan pahan takia". Koska vapaa tahtomme on kuitenkin olemukseltaan moraalista velvollisuutta vaativa, sen ei ole kertakaikkiaan mahdollista toimia omaa lainalaisuuttaan vastaan eli ottaa velvollisuuden vastustaminen itsessään vaikuttimeksi tahdolle. Alaspäisen tien kulkija vieläpä tiedostaa tämän (että koska kaikki se millä päätämme yrittää toimia "kaikkea vastaan" on kuitenkin tuon kaiken luoma ja siten siihen sidottu), mutta ei kuuntele tahtonsa/järkensä/rakkautensa ääntä, vaan päättää valita täysin järjettömästi.

[Nefastos]

Olen käsittänyt, että alaspäinen tie tarkoittaa psykologisesti pyrkimystä "tehdä pahaa yksinomaan pahan takia".

Lopulta, kyllä. Etenkin jos puhutaan alaspäisestä vasemmasta tiestä; voidaanhan käydä myös oikean käden tietä alaspäin, jolloin se ei ole oman yhä tietoisemmin supistetun itsekkyyden äärimmäisyys joka vie radikaalisti väärään suuntaan, vaan päinvastainen pulma siitä, että tietäen tai tietämättä sanoudutaan irti Egon vastuusta. Eli vikaan mennyt yritys toteuttaa äärimmilleen se, mistä Goreart yllä puhui. Mennään "elämän puolelle", mutta ne voimat joille antaudutaan eivät olekaan enää henkisesti nostavia.

On alaspäistä ja on alaspäistä. Todelliset "alaspäiset vihkimykset" otetaan tietäen, että nyt tehdään Väärin. Mutta tätä ennen ihminen voi tehdä väärin & jopa tajuta sitä jossain määrin; kuitenkaan fanaattista väärän valinnan palvontaa ei sinetöidä. Mikä vaatiikin, tietenkin, erittäin järkkyneen - syvimmän tason kautta disharmonisoituneen - psyykeen.

Eli kuten Wyrmfang sanoi:

Alaspäisen tien kulkija vieläpä tiedostaa tämän (että koska kaikki se millä päätämme yrittää toimia "kaikkea vastaan" on kuitenkin tuon kaiken luoma ja siten siihen sidottu), mutta ei kuuntele tahtonsa/järkensä/rakkautensa ääntä, vaan päättää valita täysin järjettömästi.

- vaikka "tiedostaa tämän" on pakosta hieman paradoksaalisesti sanottu tässä. Tuo tiedostus on mekaanista, skemaattista; ei todellista oivallusta, sillä se hajottaisi disharmonian harhan & "vapauttaisi tahdon" sen regressiivisistä, alaspäisistä spiraaleista.

Kirjoitin tästä Discordameliorissa (kohdan alaviitteet alempana):

Hän on täydellisen hillitty, mutta on kuin hän huutaisi avaruuteen loputtomasti: ”Katso, tällaista sinä sallit! Oletko siis hyvä jumala? Pitäisikö minun kumartaa tällaisen tuskan luojaa? Ei, vaan minä kiroan sinut, koska olet pakottanut minut olemassaoloon!” – Ja hän tietää työnsä olevan turha, tietää että juuri niin on: Jumala loi hänet vastustajaksi vastustamaan, kiroamaan ja tuhoamaan, jotta tuhosta syntyisi uusia muotoja ja uutta elämää.* Sitä enemmän hän vihaa, sitä enemmän hän kärsii. Hän uskoo vapauteen eikä kuitenkaan usko, ja hänen kohtalonuskonsa tulee hänen kohtalokseen; hän tuomitsee, ja hänet tuomitaan. Mutta maailman ulkopuolelle hän ei pääse, ja kun ”Ole meidän kanssamme” -päivä tulee ja pimeyden ensimmäinen muoto uudelleensyntyy puhtaassa tilassaan, saa hän levon.**

* Tämän erinomaisen monisyisen problematiikan pohjan muodostaa hyvin pitkälti juuri Absoluutin varomaton samaistaminen logosiseen âtma-buddhi-manakseen, joita kumpaakin sana ”Jumala” voi (yrittää) kuvata. Mutta ihminen ei kykene tajuamaan Absoluutin mysteeriä kokonaisuutena ennen kuin se on kyetty tavoittamaan toisissa ilmentyneissä olennoissa.

** Särö on yhtä kaikki luotu, eikä mikään itseuhraus eikä taikuus voi tehdä tyhjäksi aikaansaatua karmallista latausta; ja niinpä ”kuupolun” sielu syntyy uudelleen korjaamaan erehdystään. Hänen veljensä ovat kaikki saavuttaneet korkeamman tiedon, korkeamman rakkauden ja korkeamman voiman ja edenneet kosmoksen korkeampaan jälleensyntymään puhtaina emanaatioina, mutta hänen on sovitettava: palattava käymään läpi aiemmin hylkäämänsä ykseyden sisäistämisen prosessi.

Anteeksi pitkä lainaus keskustelun ulkopuolelta. Uskoakseni se kuitenkin palvelee tarkoitusta tässä.

Eli valitaanko rakkaus vai ei. "Vapauden määritelmä on rakas orjuus".

Tavallaan juuri näin. Ihminen ei voi elää itselleen, mutta ihmisellä on tekojensa kautta eskaloituvan polun kautta vapaus valita minkä voimien "orja" hän on: rakkauden vaiko antirakkauden; empatian vai periaatteellisen vastustuksen. Kuitenkin, koska juuri rakkaus itse on yleisliuotin joka mahdollistaa "vapaan" valinnan, ei ole todellista vapautta ennen kuin on rakkautta. (Tämä taitaa olla se kohta, missä fra Wyrmfang sanoi näkemystemme poikkeavan.) Toki tähänkin on takaportti: sillä vaikka buddhi, ykseysaisti, ei tule ilmi kaikessa, niin teoriassa se kuitenkin on kaikessa emootiossa faktisesti olemassa. Siten ihminen on periaatteessa koko ajan vapaa, jos hän vain löytää oman kulloisenkin dynamiikkansa buddhisen keskipisteen. Se on kyllä siellä joka hetki, eli kukaan ei voi vedota determinismiin tehdessään vääriä tekoja. "Syyntakeettomuus" on vain osittaista, vaikka sekin toki on totta & ehdottomasti huomioonotettava asia.

...Itse asiassa, vertaus "kapeasta portista & kaidasta tiestä" tulee tässä etsimättä mieleen: kyse tässä kahden magneettisen vetäymyksen välillä valitsemisessa on juuri siitä. Kyllä ihmisellä olisi aina eräänlainen oikeutus tehdä väärin; samoin on aina periaatteessa mahdollista jättää vahingoittava teko tekemättä. Joskus se on melko helppoa, joskus se on mielettömän vaikeaa & vaatii pitkän ajan keskeytyksetöntä ponnistelua. Todellinen sankari kulkee koeteltuna tuosta "kapeasta portista".

"jopa alaspäisen tien kulkija on oikeassa", eikö tämä tarkoita sitä ettei mitään vääriä valintoja edes ole? Jos näin on, niin tämä ei kuulosta käytännössä olevan kovin kaukana siitä, miten joku voisi määritellä nihilisminsä. Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä on mielestänne olennaisin ero.

Toivoakseni vastaus välittyi lainauksesta. Nihilisti voi olla tilassa, jossa ongelma ei ole omakohtaisesti kipeytynyt. Alaspäisen tien kulkija on "kipeytyneessä" tilanteessa, ja antaa siihen (~reaktiivisen) vastauksen. Tuo vastaus on ymmärrettävä, mutta se on absoluuttisen väärä. Voidaan ehkä sanoa että siinä Jumala ruoskii itseään, koska ei ole oppinut ymmärtämään omaa rakkauttaan - jos suotte anteeksi hieman banaalin ilmaisun tärkeässä asiassa.

[Nomad]

Toivoakseni vastaus välittyi lainauksesta.

Luulen niin, kiitos vain! Joiltakin osin se oli sellainen kuin odotinkin.

Minä en ole varma, tulkitsinko kaiken aivan kirjoittajien tarkoittamalla tavalla, mutta se että oletetaan kaiken olevan sidottu väkisinkin jumalalliseen suunnitelmaan ja ihmisen vain lopulta päätyvän mainittuun rakkaaseen orjuuteen tai vaihtoehtoisesti itsensä ruoskimiseen, tuo itselleni vahvasti mieleen Elifasin sanat Jobin kirjasta:

"Voiko ihminen olla hyödyksi Jumalalle? Ei. Vain itseään viisainkin ihminen voi hyödyttää. Onko siitä jotakin etua Kaikkivaltiaalle, että sinä elät oikein? Onko hänelle hyötyä siitä, että sinä vaellat nuhteettomasti?"

Sivumennen sanoen näillä oletuksilla myös kytkös karman lakiin on kaiketi ilmeinen.

[Wyrmfang]

Minä en ole varma, tulkitsinko kaiken aivan kirjoittajien tarkoittamalla tavalla, mutta se että oletetaan kaiken olevan sidottu väkisinkin jumalalliseen suunnitelmaan ja ihmisen vain lopulta päätyvän mainittuun rakkaaseen orjuuteen tai vaihtoehtoisesti itsensä ruoskimiseen, tuo itselleni vahvasti mieleen Elifasin sanat Jobin kirjasta:

"Voiko ihminen olla hyödyksi Jumalalle? Ei. Vain itseään viisainkin ihminen voi hyödyttää. Onko siitä jotakin etua Kaikkivaltiaalle, että sinä elät oikein? Onko hänelle hyötyä siitä, että sinä vaellat nuhteettomasti?"

Sivumennen sanoen näillä oletuksilla myös kytkös karman lakiin on kaiketi ilmeinen.

Sellainen tarkennus ainakin minun osalta, että kaikkeuden jumalallisuus ei tarvitse olla lähtökohta. Maailma on joka tapauksessa lainmukainen kokonaisuus (vaikka sitten "sokeita luonnonlakeja ja atomeja"); vapautta ei voi ajatella kuin suhteessa välttämättömyyteen (joskin esim. Kantin mukaan järjen välttämättömyyteen, ei kausaaliseen), muuten se olisi kaaosta, mikä ei voi olla mitenkään mielekkäästi tiedostettua, havaittua tai koettua.

Alaspäisen tien kulkija on ehkä selkeimmin "asian ytimessä" ajatellessaan kaikkeuden jumalalliseksi, mutta voi ajatella sen tarkoituksettomaksikin. Tällöin tosin herääkin kysymys, miksi tehdä tämän johdosta juuri äärimmäistä pahaa eikä jotain täysin merkityksetöntä, kuten syödä vaikka paperia? Tai itse asiassa tullaan siihen, että välttämätön perusoletus ei ole niinkään se, että kaikki täytyy olla merkityksellistä, vaan että ihminen ei voi kokea asioita kuin merkityksellisinä. Ja tämäkös alaspäisen tien kulkijaa kismittää. Tiedostaa siis, että lopulta hänen ideaali olemattomuudestakin on yhtä kaikki inhimillisen merkityksen piirissä, ja siinä vaiheessa kun tuon ideaalin havaitsee pikemminkin säälittäväksi muotopuoleisuudeksi kuin yleväksi itsen tahdoksi, ei enää yleensä ylpeys anna periksi muuta kuin raivota entistä suuremmalla raivolla samaan suuntaan.