Amor fati - Elämän mielekkyys

[Aelyn]

Haluaisin siis aloittaa keskustelun aiheesta "kohtalon rakastaminen", joka liittynee stoalaiseen ajattelutapaan. Sittemmin tuon käsitteen ovat ainakin nostaneet esille 1800-luvulla saksalaiset filosofit Arthur Schopenhauer ja Friedrich Nietzsche. Kohtalon rakastamiseen liitetään myös ikuisen paluun ajatus eli jos elämän hyväksyy varauksetta on se myös väistämättä hyväksyttävä loputtomana jatkumona sellaisenaan. Näin ollen sitä on jopa soveliasta toivoa.

Ajatus on kosmologinen totuus tälläisessa todellisuuden tulkinnassa. Nietszche kuitenkin halusi nähdä kohtalon rakastamisen eräänlaisena passiivisen nihilismin ja pessimismin ylittämiseen vaadittavana oivalluksena. Onko amor fati siis se mikä tekee elämästämme mahdollisesti mielekästä iäisyyksiin? Mitkä ovat todelliset avaimet siihen, että voisimme heittäytyä elämän virtaan pysyvästi ja kokea jokainen toistaan seuraava hetki samalla intensiteettillä?

EDIT: korjasin pari typoa. - Nagahel

[Nefastos]

Kirjauduin foorumille kirjoittamaan Hämeen-Anttilan erinomaisen luonnehdinnan mystikon rakkaudesta Jumalaan "lohikäärmerakkautena", joka ylittää järjen ja laskelmoinnin. Että kysymyksesi tuli vastaan samassa yhteydessä on hyvin kertovaa, siltä kyse on mielestäni samasta asiasta.

Edelleen tämä palautuu siihen "Merkityksen henki"-asiaan, joka sivuston artikkelipuolella hiljattain nousi esiin. Toisin sanoen, kaikki yritykset irrottaa tämä elämän perusmielekkyys rakkauden ja totuuden perusarvoista (jotka ovat ainoat absoluuttiset arvot) on tuomittu johtamaan hirvittävään epäonnistumiseen. Mielestäni Nietzsche oli tällainen traaginen epäonnistuja, eräänlainen Raskolnikov joka tavoitti Tulen mutta ei sen käyttöä. Tästähän erityisesti juuri satanismissa usein on kyse: ihmisen tajunta tavoittaa tuon perusvoiman, tuon maailman peruspyhyyden, joka on täysin ambivalentti (tietenkin, koska se on tosi Jumala), mutta kun tuo perustavanlaatuinen Merkitys isketään elämään hirveällä antaumuksella - joka on ainoa tapa ilmaista se - tarvitaan sellainen ehdoton ilmaisun mittapuu, jonka vain totuudellisuus & empatia voivat antaa.

Nykyihmisen psykologian kannalta tämä on mielestäni asian olennaisin kohta. Ellei tulta tai, kuten sanoit, elämän virran intensiteettiä löydetä, elämä pysyy epäelämänä, enemmän tai vähemmän kuoleman kaltaisena odottamisen tilana. Mutta jos Tuli otetaan kuten Nietzschen Zarathustra sen ottaa, päädytään yhtä tyhjään käänteisarvojen palvelukseen ja entistä suurempaan ahdistukseen - tai, mikä on tässä yhteydessä olennaisempaa vasta-argumentiksi, sokeuden syiden ylläpitämiseen.

Stoalaisuuden ja schopenhauerilaisuuden (& muuten myös buddhalaisuuden, vaikka et siitä maininnut) ongelmina näkisin asiassa sen, että varmistimena on pitäydytty järjessä, vaikka järki kerta kaikkiaan on riittämätön verrattuna Suureen Merkitykseen. Järki kelpaa vain palvelijaksi, ei isännäksi. Tästä päästään tietysti helposti etenemään siihen suuntaan mikä stoalaisuudessa tai ylipäätään länsimaisessa kohtalon ajatuksessa usein on pinnalla, eli pitkämielisyyteen väistämättömien vastoinkäymisten edessä. Mutta siihen en nyt itse ota kantaa, sillä valkoisen aspektin harjoituksessa lasi on aina puoliksi täysi eikä puoliksi tyhjä; kärsimys tai suhtautuminen (omaan) kärsimykseen relevanttina asiana ei kuulu polun ensisijaisiin mielenkiinnon kohteisiin. "Kärsimystä ei ole", sanoisi zen-mestari ehkä.

Lyhyesti: tuo "kohtalon rakastaminen" on siten juuri Jumalan rakastamista, ja tällöin täyden elämän eläminen ylittää järjen pitäytyen vain kahdessa mainitussa perusarvossa, polttaen kaiken muun, sillä kaikki muu palaa lopulta sovinnaisuuteen.

[Aelyn]

Mielenkiintoinen sattuma nimittäin kyseessä on ehdottomasti sama asia, joka on itsellänikin ollut pinnalla lähiaikoina. Näen tämän itse vanhasta liitosta uuden liiton tielle siirtymisessä varsin olennaisena asiana.

Järkeen ja taisteluasenteeseen taipuvaisen mielen "ylittäminen" vaikuttaa olevan suurin este tai voisiko sanoa ennemminkin haaste uuden liiton tielle siirtymisessä. Kohtalon rakkauden syttyminen ja sen tuoma virtaan heittäytyminen näyttää toimivan eräänlaisena esiasteena Suuren merkityksen omakohtaiseen oivaltamiseen ja todeksi elämiseen, ristin mysterion avautumiseen: Tie elämänpuulle, todelliseen myötätuntoon, rakkauteen ja ykseyden ymmärtämiseen.

Kuten sanoit näen myös itsekkin Nietzschen olleen tässä suhteessa epäonnistuja, eräänlaineen luuppiinsa jumittautunut ihminen, koska tämä ei ollut kykeneväinen käyttämään tuota tulta kokonaisuuden palvelemiseen, ykseyden sovellutukseen. Tämä johtaa todellisten arvojen vääristymiseen, eikä mieltä (egoa, vallanhalua) ja sen muoto sidonnaisuutta ole ylitetty kuin näennäisesti. Tällöin mieli ja järki ovat edelleen hallitsevia aspekteja, eivätkä suinkaan palvelijoita.

[Insanus]

Saamarin tietokoneet, netti katkes jotti täälläkään pääsis omalta koneelta käymään.. Joka tapauksessa rakas ja tärkeä/tärkein aihe. Passiivisessa ja pessimistisessä nihilismissäkin on perimmillään valo ja rakkaus. Millään ei ole mitään väliä, millään ei ole mitään eroa. Qliphoth ja elämän puu?
Krishna puhuu aja(tukse)n voittamisesta ja niin taitaa aika moni muukin tosiaan tehdä.

Länsimaissa ego on Jumala, joten ainoastaan (ainakin melkein ainoastaan) egonsa turmelleet, totaalisen egon romahduksen läpikäyneet ottavat täällä asiakseen lähteä kohti 'egottomuutta' jos näin voisi tuon kohtalon virtaan heittäytymisen ilmaista. Juuri siinä näkyy kenties hyvin monen ajattelijan (mm.Nietzschen) traagisuus. Myös alaspäinen tie, kärsimyksen pakkosyöttäminen balanssittomuudessa 'epäelämänpalvojat vs. eliitti' ja niin päin pois.

"Kärsimystä ei ole" tai "ei ole meidän päätettävissämme minkä Jumala on tehnyt oikeaksi" tai "kaikki on parhaalla mahdollisella tavalla parhaassa mahdollisessa maailmassa" ynnä muut. Rakkautta jokainen toteuttaa jatkuvasti. Järjestä ei ole yhtään mihinkään, PAITSI solve et coagulaan, universumi rakastelee itsensä kanssa, jokainen on nirvanassa, kaikki ovat jo yön sisällä hukkuneina. Lapset!

Mitkä ovat todelliset avaimet siihen, että voisimme heittäytyä elämän virtaan pysyvästi ja kokea jokainen toistaan seuraava hetki samalla intensiteettillä? Mikä on avain siihen ettei avainta edes tarvita? Koska avaimen etsimisen voi lopettaa? Koska voi hyväksyä sen että etsiessään merkitystä, NIHILOI merkityksen!?
Koen, että kun merkityksettömässä kuilussa on mädännyt riittävän kauan, se, ettei millään ole väliä jalostuu siksi ettei millään ole mitään eroa.

Myötätunto on aina avain, etteivät puolet hylji, vaan syleilevät toisiaan. Tai oikeammin, että se syleily hyväksytään täydellisyytenä. Kun kaikki kukat kukkivat, osa tappaa toisiaan.
Loppuu marina! Kaikki on hyvin ._. Siinä on avain! Myötätunto, hyväksyntä, meditaatio, rakkaus.
Ihan mikä vaan.

"Down further down 'til the gloom becomes sound, unto the cell where your love might be found.
It's so cold and dark here and you must keep in mind no one can get you out if you overstep Time"
-Sopor Aeternus

[Aquila]

Näen, Destruct, tämän aiheen tavallaan yhteydessä aiemmin aloittamaasi ketjuun. Tarkoitan sitä, että erityisesti itseyden löytämisen jälkeen elämän mielekkyyden ongelma/haaste painottuu siten, että pyrkijä löytää Merkityksen elämästä tai vaihtoehtoisesti kokee sen täydellisen puuttumisen. Uskoisin, että tähän vaikuttaa eniten se, millä tavoin buddhi on ihmisessä aktivoitunut tai aktivoitumassa. Yksioikoisesti ilmaistuna; ellei buddhi ole aktivoitunut saattaa itseys ottaa äärimmäisen kylmyyden muodon tai toisessa tapauksessa se voi ottaa äärimmäisen kuumuuden muodon. Ihminen tällöin joko jäädyttää itsensä tai palaa kaikessa siinä kärsimyksessä, jota itse kokee ja näkee ympärillään.

En tiedä paljoakaan näistä mainituista filosofeista, mutta siten kuin itse ymmärrän elämän mielekkyyden löytämisen, liittyy se olennaisesti juuri siihen, että näkee kaiken tapahtuvan olevan täynnä merkitystä. AT:n valkeaan aspektiin liittyen tämä myös sivuaa sitä mitä Polkujen kirjassa mainitaan, eli Lucifer-Ego on omaksunut Elämänhengen opettajakseen.

[Aelyn]

Mieli etsii mysteeriin avainta ja odottaa sen avautumista vaikka vuodet, koska se on taipuvainen loogisuuteen uskotellen itselleen, että voisi hahmottaa jonkinlaisen omaa mieltänsä mullistavan oivalluksen, teorian, asiayhteyden joka johtaisi valaistumiseen. Yhteensattumat vakuuttavat meidät ja me rakennamme teoriaa aina aukkokohtia täydentäen, mutta jokainen tälläinen "systeeminrakentaja" oikeastaan vain vääristää todellisuutta jotta saisi oman näkökantansa todistettua oikeaksi. Loogisuus voi johtaa siihen, että liu'umme vain kauemmaksi olemassa olomme lähteestä, läsnäolosta hetkessä, koska mieli ei koskaan ymmärrä etsiä sieltä.

Goreart:
Qliphoth ja elämän puu?

En juurikaan tiedä tuosta Qliphothista, liittynee juutalaisten kabbalaan? Lähinnä käytin tässä asiayhteydessä tuota elämänpuu vertausta, joka löytyy genesiksestä. Alkemiallisena vertauksena voisi käyttää käärmetulta.

Tnahara:
Näen, Destruct, tämän aiheen tavallaan yhteydessä aiemmin aloittamaasi ketjuun.

Kiitos tulkinnasta. Olen samaa mieltä, mutta koin hyödylliseksi aloittaa tämän itsenäisenä ketjuna. Saman aiheen ympärillähän tässä loppujen lopuksi pyöritään aina vain katsontakulmaa ja resoluutiota vaihtaen.

Joko koko elämä on ihmeellistä tai mikään ei ole.

[Aquila]

Tnahara:
Näen, Destruct, tämän aiheen tavallaan yhteydessä aiemmin aloittamaasi ketjuun.

Kiitos tulkinnasta. Olen samaa mieltä, mutta koin hyödylliseksi aloittaa tämän itsenäisenä ketjuna.

Pikaisena tarkennuksena tähän väliin: tarkoitukseni ei ollut millään tavoin kyseenalaistaa tai kritisoida tämän ketjun merkitystä vaan kertoa ainoastaan oma huomioni näiden eri aiheiden yhteydestä

[Aelyn]

Tnahara:
Näen, Destruct, tämän aiheen tavallaan yhteydessä aiemmin aloittamaasi ketjuun.

Kiitos tulkinnasta. Olen samaa mieltä, mutta koin hyödylliseksi aloittaa tämän itsenäisenä ketjuna.

Pikaisena tarkennuksena tähän väliin: tarkoitukseni ei ollut millään tavoin kyseenalaistaa tai kritisoida tämän ketjun merkitystä vaan kertoa ainoastaan oma huomioni näiden eri aiheiden yhteydestä

En sitä kritisointina niinkään ajatellutkaan vaan ennemminkin juuri tärkeänä huomiona. Sanavalinnat tehnyt tepposet.