Ideahistoria

Älylliset pohdiskelut metafyysisistä ja abstrakteista aiheista.
Alfalfa

Ideahistoria

Postby Alfalfa » Tue Nov 06, 2018 9:25 pm

Toisten (tallotrion) paha kiehtoo silmää,
vaan samaa itselleni (idion) en toivo mää.
Sanotaan, että toisten ikkunoista tirkistely (historian) ei sisällä samaa suhdetta omaan kotiin (oikoi), eli suuntaamista itseensä. Sikäli voidaan ajatella, että 'historia' on itsen ulkopuolella. Toisaalta sellainen uteliaisuus täytyy suunnata naapureiden sijasta itseensä, eli tirkistellä komeroihin ja salakuunnella palvelijoita omassa talossaan. Tämä on “oikonomikos hidion”, mutta sellaisena 'historia'. Tällaisen itsestä huolehtimisen ei tarvitse toisaalta hylätä toisia, vaan kuten Aristippoksen sanotaan kuulleen Sokrateen opeista kisoissa, valikoiden-mitä-toinen-sanoo (dialegomenos).
               Sokrateen oppi oli huolehtia itsestään, eli huolehtia itsensä tuntemisesta, mutta huoli itsestämme saattaa kuitenkin toimia välillisesti toisen kautta – henkilö, joka pyrkii auttamaan toisia huolehtimaan itsestään, ei asetu huolehtimaan heidän sijastaan, vaan palauttamaan heidät omaan huoleensa. Sokrateen filosofisen tutkimuksen päämääränä oli huolehtiminen itsestään, “philosophian historēsen, hēs ēn telos epignōnai ta heautou”, joka kuitenkin toisten kautta tapahtuessaan on tutkimus, eli 'historia' joka edellyttää uteliaisuutta. Tässä voitaisiin erotella toisen kanssa huolehtimisen ja toisen puolesta huolehtimisen välillä.
               Tämä “oma elämä (idion bion)” voidaan ottaa näkemyksen kohteeksi (theama), mutta silloin mitä-kohden näkymä on (prosidein) sisältää näkemisen, “idein” suuntautumisen itseensä, “idion” käyttäen sitä minkä toinen sanoo valikoiden,“dialegomenos”, jolloin tietämisen valo suuntautuu itseen (phōs eph᾽ heautous). Koska itse on kuitenkin iljettävä, useimmat eivät kestä itsensä tuntemisen valossa, vaan heidän on tarkoitus suunnata 'historia' toisaalle —kuin nuuskimaan loputonta määrää toisten taloja, huomoimatta mitä heidän omien oviensa sisäpuolella tapahtuu.
               Tätä pakoa itsestä, jossa huoli huolehtisi samalla pysymisestä itsessään, luonnehtii vajoaminen (katadyein) huoleen toisista — kuten puhutun valikoiminen yleisessä merkityksessä tapahtuneena, mutta ei tapahtuneena minulle. Siten he pyrkivät toisten puheesta ulos-valikoiden (eklegousi) paljastamaan heidät, mutta kätkeytymään itseltään. Tällaiset ihmiset eivät huomioi salpoja ja lukkoja, jotka ovat sitä varten olemassa, että sisällä oleva pysyisi kätkössä. Sellaisten ihmisten uteliaisuudesta käytetään kreikaksi sanaa 'polypragmosynē', eli moni-asiaisuus, koska niin sanotusti heidän “Mielensä on Lapissa ja kätensä Varkaudessa”.
               He ovat kiinnostuneet vieraiden asioista, mutta eivät koskaan omistaan. Pysymättä itsensä Auringon valossa, he suorastaan sokeutuvat tarkastellessaan ja huolehtiessaan siitä, mihin sen valo lankeaa — ja siten heidän huolensa lankeaa huolehdittuun. Filosofian historia toisten sanomisina ilman valikoivaa suhtautumista omaan huoleen, lankeaa filosofian huolen käsitteen historiaan, ilman että huolen omakohtainen historiallisuus säilyisi valaistuna — että huoli lankeaa itsestään kohteeseensa, koska se pelkää itseään. Sellaiset ihmiset ovat 'phoboumenē' ja kuitenkin pelokas pakeneminen on itsensä pakona siltä-mitä se pakenee, ilmeiseen huolettomuuteensa, “amelēsantes' joka ohjautuu määrätystä huolen laadusta — omasta huolesta kätkeä oma huolensa itseltään. Huoli on siten määrätysti itsensä myös langetessaan.
               Siitä mikä on ihmisen pelon (phoberon) kohde, tulee sen kätkemistä (kryptomenon): 'phoberos' on 'kryptomenos', sillä pelon täytyy kätkeä itsensä itseltään paossa. Näytöksiä rakastavalle (philotheamōn) olisi parempaa, että itsetuntemus huolehtii huolensa lankeavasta liikkeestä: sisäisen luontonsa Auringon ja Kuun liikettä tarkkaillen, “historian kamppailujen (historias agagōmen)” sijaan. Ajatusten kamppailu historiana kuuluu myös siihen.
Korviaan hän höristää: Kuinka, missä ja mitä!
Se täytyy uusiksi kuulla: kertokaa, pyydän teitä!
Rakkaus muiden salattujen vikojen penkomiseen saattaa johtua kateudesta, sillä on helpotus huomata vikoja itseään paremmissa. Omien vikojen paljastuminen on kuitenkin niin inhottavaa, ettei sairauttaan halua paljastaa lääkärille ja jotkut mielummin kuolevat sairauteensa. Tullivirkailijoita ei myöskään pidetä huonoina heidän tutkiessaan rajanylittäjien tavaroita — ja Hermes on rajojen jumala.
               Uutterasti uteliaat sietävät heikosti vapaa-aikaa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä (erēmias) — mikä erottaa tavallaan hermeettiä ja hermeneutikkoa. Filosofit käyttivät yöstä nimeä 'Mielihyvä' (euphronē), sillä se on hiljainen ja yksinäinen. Uteliaat ovat jatkuvasti toiminnassa, “ascholoumenoi”, eli vailla vapaa-ajalle ominaista hiljaisuutta. He viihtyvät väentungoksessa ja kyselevät jatkuvasti: “eikö ole uutisia (‘mē ti kainon?’)”. Maaseudulle saapuessaan uutinen on mennyttä (heōlon), eli passé eilispäivän tarina jonka kaikki ovat kuulleet — sellaiset haluavat jatkuvasti uutisia tyydyttääkseen hiljaisuutta pelkäävän kuuntelun nälkää paetakseen itseään. Tällainen ihminen hermostuu välittömästi, jos kyselyihin ei vastata ja hän kiertelee metsästäen ympäri foorumia (agoran).
               Koska valtava määrä käsityksiä tuottaa huonon puheen tulvan, Pythagoras pakotti oppilaansa aluksi viiden vuoden hiljaisuuteen. Avoimeen kyllästyvä uteliaisuus kääntyy myös kirjojen suhteen foorumin (agoran) nähtävyyksistä kujille, joilta löytyy kolmisilmiä, raajattomia ja muita hirviöitä, joilla on sekoittunut muoto (summikton eidos). Kuitenkaan luennot (akousmata), koulutukset (scholas) ja vastaavat opiskelut eivät ole salaisuuksia — pitäisikö myös niissä välttää samaa kohtaloa kuin Oidipuksen, joka jatkuvasti kyseli itsestään (heauton ezētei)?
               Valikointiin harjoittuneet (askēseōs) ovat kuten ajattelijan lemmikit leijona ja kotka, jotka paljastavat kyntensä ainoastaan metsästäessään pitääkseen työkalunsa terävinä. Tällaisen ihmisen huoli ei suuntaudu joka suuntaan ympärillä, vaan saattaa myös ohjautua huolesta itsestään. Miten filosofin pitäisi sitten ymmärtää sanonta:
korkein olet, huolten unohdus (lēthē), viisas (sophē) myös.
Alfalfa

Re: Ideahistoria

Postby Alfalfa » Thu Nov 08, 2018 9:43 am

Jos viimeinen kysymys aiheuttaa epäselvyyksiä, niin tarkoitukseni oli viitata kreikkalaiseen sanaan totuudelle: 'alēthēia', eli “paljastuneisuus”, joka asettuu kielteiseen (a-) suhteeseen kätkeytymisen (lēthē) kanssa. Tämä liittyy luontevasti viitattuun ajatukseen itsensä tuntemisen valosta (phōs eph᾽ heautous). Tämä valo, 'phōs', on kielteinen (a-), joka valaisee “pimeään“ unohtuneen (lēthē) huolen — latinaksi se on 'cura', jonka muotona uteliaisuus on, 'curiositas'. Uteliaisuus on määrätynlaista huolta ja kun huoli suuntautuu poispäin itseni Auringosta, se on valon lankeamista (katadyein) tavalla, jossa tuntemisen valo lakkaa valaisemasta itseään (idion): sellainen näkeminen (idein) kuitenkin suuntaa katseensa yksipuolisesti ja lakkaa valaisemasta minua: silloin minä huolehtijana painun unohdukseen (lēthē).
             Määrätynlainen filosofian tutkiminen, “philosophian historēsen“, kuten filosofian huolen käsitteen historian, lankeaa yksipuolisessa katseessa tutkimuksensa kohteeseen tavalla, joka kätkee minun huoleni ja paljastaa ainoastaan huolensa kohteet ulkopuolella. Tällainen suuntautuminen historiaan itsensä ulkopuolella paljastaa esimerkiksi toisten käsityksiä huolesta, samalla kun se kätkee minun huoleni lankeavana. Tämä lankeaminen kuitenkin on huolen itsensä muoto, jossa se kätkee itsensä. Katsomisen suuntaaminen yksipuolisesti poispäin minusta paljastaa toisia ja kätkee minut itseltäni huoleni kätkevässä lankeamisessa sellaiseen (katadyein) huoleen toisista. Puheella lankeamisesta, kuten saksan vastaavassa sanassa 'Verfallen' ei ole yhteyttä jumaluusoppiin, vaan tarkoittaa uteliaisuuden lankeamista minusta ulkoiseen kohteeseeni. Tämä on yksinkertaisesti ihmisen huolen lankeamista huolen kohteisiin itsensä tuntemisen unohduksena.
             Sokrateelle filosofia on itsensä tuntemisena, eli huolta omista asioistaan. Tämä on perinteinen merkitys sanalle 'idiōtēs': yksityishenkilö, joka huolehtii omista asioistaan. Pysyä itsenään (idios) itsetuntemuksen Auringon valossa on vastakkain toisiin kohdistuvan huolen tutkimisen (historia) kanssa. Pyrkimys tuntea itsensä toteutuu ainoastaan, kun 'historia' kohdistuun minuun, ainakin samalla kun tutkin toisia, eli kun olen myös se 'idios', jonka 'historia' on katsottavana. Sokrates, jonka rakastavan (philein) metsästyksen kohde on viisaus (sophia), on rakkautta minun huoleni paljastumiseen (alēthēia), enkä kätke huoltani itseltäni kohteeseensa lankeavana huolena — kuten toisten huolen käsitteisiin “ideahistoriana” sanan nykyisessä merkityksessä.

Who is online

Users browsing this forum: No registered users and 2 guests