Kantin filosofia ja systeemi

Älylliset pohdiskelut metafyysisistä ja abstrakteista aiheista.
Alfalfa

Kantin filosofia ja systeemi

Postby Alfalfa » Sun Sep 30, 2018 6:04 pm

Kantin filosofia ja systeemi
Jokainen tiede on systeemi (System) itselleen, eikä riitä rakentaa siinä periaatteiden (Prinzipien) mukaisesti ja menetellä taitavasti (technisch), vaan sen kanssa, kuten itselleen koostuvien rakennusten, täytyy lähteä työskentelemään myös päämäärällisesti (architektonisch), eikä käsitellä sitä kuin lisäsiipeä tai toisen rakennuksen osaa, vaan kokonaisuutena itselleen, josko kykenee pystyttämään siirtymisen (Übergang) ulos tästä tuohon tai toisinpäin.
Kant esittää ajatuksiaan systeemistä erityisesti kolmannessa ja viimeisessä kirjallisessa kritiikissään, eli Arvostelukyvyn kritiikissä (Kritik der Urteilskraft, 1790). Systemaattisessa ykseydessään filosofian systeemi on puhdasta filosofiaa (reinen Philosophie), jonka tavanomainen nimitys on 'yliluonnollinen' (Metaphysik). Puhdas filosofia on yliluonnollisen luonnollista käsitystä. Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft) sisältää systeemin mahdollisuuden (Möglichkeit) kolmessa osassa, eli (1.) puhtaan ymmärryksen (reinen Verstandes) kritiikin, (2.) puhtaan järjen kritiikin ja (3.) puhtaan arvostelukyvyn kritiikin. Kant kutsuu “puhtaiksi” apriorisia kykyjä. Puhtaan ymmärryksen käsitteet ovat filosofian kannalta asuttavia (immanent) ja puhtaan järjen käsitteet vaeltavia (transzendenter). Käännän edelliset kuten Kantin asuttava (domestica) ja vaeltava (peregrina) tieteiden käsitteistössä, eli omaavana tai vieraan. Taustalla voitaisiin hahmottaa myös kreikan 'katabasis', kuten laskeutuminen luolaan ja 'anabasis', kuten kiipeäminen vuorelle. Kritiikkien kohteet vastaavat perinteisen filosofian osa-alueita (1.) totuutta, (2.) hyvyyttä ja (3.) kauneutta. Filosofia käsittää pääkysymyksensä vastaavasti: (1.) “mitä voin tietää?” (2.) “mitä minun pitää tehdä?” (3.) “mitä saan toivoa?” Kaikki filosofia (1.), (2.), (3.) vastauksena kysymykseen “mikä on ihminen?” johtaa ihmistieteseen (Anthropologie), eli sisäisessä merkityksessään (innern Sinnes) tietoon meidän ajattelevasta itsestämme elämässä — ihmisenä “kat' anthrôpon“ ja tieteenä “kat' alêtheian”.
                                                  Kantin julkaisemat kirjat, kuten Puhtaan järjen kritiikki (Die Kritik der reinen Vernunft, 1781), eivät vastaa suoraan filosofian systeemin kritiikkiä. Puhtaan järjen filosofia on apriorisuutta ja sisältää kolme osatekijää — puhdas järki eroaa kohteidensa suhteen, eli (1.) ymmärrys järjen kohteena, “theoretische Vernunft” (2.) järki järjen kohteena, “praktische Vernunft” ja (3.) arvostelma järjen kohteena. Nämä ovat järjenkäyttöä (Vernunftgebrauch). Filosofiset kritiikit, eli sielunkyvyt ymmärryksen kohteina, ovat (1.a.) järki tarkastelevan (theoretischen) ymmärryksen tiedonkyvyissä ehdottomaan asti, (1.b.) järki itselleen lakiasäätävän järjen käytännöllisenä (praktischen) käyttönä ja (1.c.) järki arvostelukyvyn esteettisenä käyttönä. Puhdas järki on ehdoton ja sen lainsäädännän (Gesetzgebung) kohteet (1.), (2.) ja (3.) ovat ehdollisia. 'Lainsäädäntä' on Kantille kuten tuomioistuin, joka säätää valtakunnan lakeja.
                                                  Systeemin tutkimus on erottelua (Kritik), eli rajaamista (begrenzen) erilleen perustojensa suhteen. 'Perusta' tarkoittaa mahdollisuutta, kuten multa on kasvin mahdollisuus, eli pohja (Boden). Ehdottoman yleispätevän määräävyyden kannalta esimerkin mullasta kasvava kasvi kuuluu mullan valtakuntaan (Gebiet). Filosofia käsittää kokemuksesta riippumattomien aprioristen periaatteiden ensimmäisen perustan, eli erottelun mahdollisuuteen (Möglichkeit) ja todellisuuteen (Wirklichkeit), koska käsitettävä on mahdollista eikä todellista. 'Mahdollinen' on silloin valmius (Habitus) erotuksena sen toiminnasta (Actus) — kuten nukkuvan eläimen valmius herätä. Tarkasteleva käsittää sen mitä on olla (Sein) todellisena meidän kauttamme ja käytännöllinen mitä pitää-olla (Sein-Sollen) mahdollisena meidän kauttamme.
                                                  Filosofia on perustojen tutkimuksena erottelua, eli osa-alueidensa kritiikkiä. Tiedonkyvyillä (Erkenntnisvermögen) on kaksi valtakuntaa: (1.a.) luontokäsitteet (Naturbegriffe) ja (1.b.) vapauskäsitteet (Freiheitsbegriffs). Filosofia jakautuu käsitteellisesti (1.a.) tarkastelevaan luontofilosofiaan aistimaailman (Sinnenwelt) mahdollisuutena ja (1.b.) käytännölliseen siveysfilosofiaan (Moralphilosophie) älyllisen maailman (intelligibele Welt) mahdollisuutena. Näissä (1.a.) luontokäsitteiden lainsäätö on tarkastelua ymmärryksen lävitse ja (1.b.) vapauskäsitteiden käyttöä järjen lävitse. Filosofia on tiedonkykyä ja koska tietäminen on käsittämistä, se käsittää tarkastelun ja käytännön, joiden lainsäädäntö saadaan eroavista apriorisista kyvyistä. Filosofia on tiedonkykyä, joka käsitteellistää kolme sielunkykyä (1.a.) tiedonkyvyt, (1.b.) tahdonkyvyt (Begehrungsvermögen) ja (1.c.) tunteet. Aprioriset lainsäädöt ovat (1.a.) tiedonkyvyille ymmärryksen kautta ja (1.b.) tahdonkyvyille järjen kautta. Järki on lakiasäätävä ymmärrykselle sielunkykynä, mutta ymmärrys on lakiasäätävä järjelle tiedonkykynä. Puhdas järki tiedonkykynä, eli ymmärryksen lainsäädännössä ja systeemin mahdollisuutena, on puhdasta filosofiaa. Systeemi ei kuitenkaan ole pelkkä mahdollisuus. Puhtaan järjen filosofinen kritiikki kolmessa osassa on puhdasta filosofiaa, joka käsittää puhtaan järjen käytön ymmärryksen kohteena ja siten pelkkänä mahdollisuutena ennen systeemin seikkailua (Unternehmung). Systeemin 'seikkailu' on kuten nukkuvan eläimen herääminen valmiuden herätä toimintana.
                                                  Filosofinen systeemi on systeemin apriorisen ymmärryksen mahdollisuus tiedonkykynä, eli järjen vapauden perustaltaan säätämässä valtakuntien moneudessa, joka erottelee järjenkäytöt. Tarkastelevat luontokäsitteet ja käytännölliset vapauskäsitteet ymmärryksen valtakuntana eivät ole järjen suhteen lakiasäätäviä, vaan käytännöllinen vapauskäsite ymmärryksen valtakuntana on järjen vapauden valtakuntaa. Puhdas järki puhtaan filosofian kohteena määrää lakia osa-alueilleen, eli (1.) ymmärrys järjen kohteena, (2.) järki järjen kohteena ja (3.) arvostelma järjen kohteena. Filosofia on periaatteessa kaksijakoista, mutta sisältää lisäksi arvostelman siirtymänä (Übergang) periaatteiden välillä. Viittaan jatkossa sielunkykyjen kolmijakoon filosofian kolmijaon kohteina muodossa (1.), (2.) ja (3.), vaikka kaikki ovat ymmärryksen kohteina oikeammin (1.a.), (1.b.) ja (1.c.).
                                                  Tarkastelteva on ainakin mahdollisesti aistittava ja käsittää luonnon. Tahdottava käsittää yliaistillisena vapauden, eli tahdon vapauden tarkastelusta. Vaikka Kant sanoo käsitettä (Begriff) ymmärryksen kyvyksi ja ideaa (Idee) järjen kyvyksi — ymmärryksen määriteltäväksi (bestimmbar) ja järjen määrittelemättömäksi (unbestimmbar) —, siveys on filosofisesti määrätty käsite (bestimmten Begriff), millä hän tarkoittaa siveyttä ymmärryksessä. Hänelle yleisin erottelu (gemeinsten Kritik) erottaa järjen ja ymmärryksen toisistaan ja on siten ensimmäinen perusta niiden osa-alueiden tutkimiselle. Ainoastaan sellaisen edeltävän kritiikin kautta puhtaan järjen osa-alueiden kritiikit ovat mahdollisia. Tarkemmin 'kritiikki' on subjektin sisäistä erottelua ilman ulkoista objektia, kun oppi (Doktrin) olettaisi ulkoisen objektin. 'Objekti' on kuitenkin sisäinen tai ulkoinen, toisin kuin kohteen ulkoinen olemassaolo (Existenz), eli 'eksistenssi' ulkona (ek-) seisontana (sistens). Ulkonaseisonta on olemista, “sind (existieren)” käsitteellisessä filosofiassa.
                                                  Toisin kuin logiikka (Logik), filosofinen asioiden (Dinge) periaatteiden tutkiminen riippuu kohteiden (Objekte) erottelusta, eikä ole pelkästään ajattelun muodon (Form) periaatteita. Kuitenkin Kant kutsuu käsitteellistä oliollisuutta loogiseksi (logisch) — looginen ei ole logiikka, kuten valkoinen ei ole Sokrates. Ajattelu on yleisessä merkityksessä muotoa ja aistiminen ainetta (Materie). Kuitenkin ajattelu, toisin kuin pelkkä käsittäminen (fassen), on kohteellista — joskin tietäminen (erkennen) eroaa ajattelusta tiedonkykyjen erityisenä kohteisuutena. Kantille filosofinen systeemi riippuu erottelusta kohteiden suhteen. Descartesin jaottelu (a.) ulottuvaisiin olioihin (res extensa) ja (b.) ajatuksellisiin olioihin (res cogitans) löytyy Kantilta, (a.) “meidän ulkopuolellamme (aineellisena)” ja (b.) “meissä itsessämme (ajatuksellisena)”, eli (a.) ulottuvainen olento (ausgedehntes Wesen), kuten kehomme erotuksena (b.) ajattelevasta sielustamme, “res cognoscibilis”. Tämä jako on Kantin lähtökohta, joka ajateltuna riippuu olioiden erottelusta suhteessa toisiinsa, jolloin tieto eroaa kohteisesti ajatusoliosta. Filosofia on ajattelun muotojen osa-alueena erityinen osa ajattelua, joka sisältää kyseisen erottelun, eikä siten ole muodollisen ajattelun tietävän osan puolelta riippumaton ajatuksen aineesta.
                                                  Apriorisen ymmärryksen tiedonkykynä erottelu kahteen filosofian osa-alueeseen on määrittelyä, eli käsitteellistä asettamista rajoihin (in die Grenzen [...] zu setzen), kuten perinteisesti latinan 'de[-]finitio' on rajan (finis) asettamista. Ymmärretty ymmärrys, eli tarkastelu kertoo asian mikyyden, eli “mikä (was) asia on (ist)” ja ymmärretty järki, eli käytäntö miten pitää (soll) toimia. Silloin tahtominen on jotakin (etwas) ja mikyyttä tahdotaan, “was das Ding sein soll”. Tämä on äärellisen (endlichen) järjellisen olennon jakautumista — kehollinen sielu määrittää ajattelunsa aineen luonto-olion pakkona ja muodon tahto-olion vapautena.
                                                  Tarkasteleva ja käytännöllinen ovat tietävän ymmärryksen käsitteitä, eli “res cogitans”, mutta tavalla joka sisältää käsitteellisen erottelun ajatukselliseen ja ulottuvaiseen — vapauteen ja luontoon. Filosofia käsitteellisenä tieteenä on ymmärrystä, joka käsittää itsensä käsittävänä, mutta myös toisaalta käsittää käsittämättömän. Puhdas filosofia on järjellistä, mutta ymmärryksen apriorina tarkastelevaa luonto-oppia (Naturlehre) ja käytännöllistä siveysoppia (Sittenlehre). Luonto-oppi on puhtaana filosofiana järjen valtakunta, mutta luonto-oppi jaotellaan erilleen siveysopista lakiasäätävien olentojen kannalta. Tarkasteleva ja käytännöllinen filosofia eroavat kohteensa, mutta eivät lakiasäätävän ymmärryksen ja sille lakiasäätävän järjen suhteen, joten molemmat ovat tahtovan subjektin valtakunnan osa-alueita. Ymmärryksen käsitteiden kohteet — tahto-olio ja luonto-olio — eivät silloin vaikuta toisiinsa. Yleensä kun Kant puhuu järjestä, hän tarkoittaa sitä filosofian tiedonkykyjen osa-alueena, vaikka sielunkykynä järki on lakiasäätävä tiedonkyvylle. Järki on siten apriori lakiasäätävää ymmärryksen tiedonkyvyn lainsäädännön valtakunnassa, vaikka sen maaperä ei ole ymmärryksessä. Filosofia on tarkastelevan ja käytännöllisen apriorisen mahdollisuuden ymmärtämistä, vaikka Kant käyttää toisaalla myös filosofian määritelmää maailmankansalaisuuden merkityksessä “in sensu cosmico”.
                                                  Kant viittaa luonto- ja vapauskäsitteiden erotteluun puhuessaan olioista ilmentyminä ja itsessään (an sich). Subjektin ymmärryksen valtakunnan osa-alueina luonto- ja vapauskäsitteet suuntautuvat erilaisiin asioihin (Dinge). Luontokäsitteellä on kohteenaan “res extensa” ja vapauskäsitteellä “res cogitans”. Erottelu olioista ilmentymänä ja itsessään viittaa siihen, että subjektiivisen olion osa-alueet eivät vaihda kohteitaan. Luontokäsitteet eivät kohdistu yliaistilliseen subjektiin (Übersinnliche in dem Subjekte) itsessään, eli tahto-olioon, eivätkä vapauskäsitteet aistittavissa olevaan objektiin toisessa, eli luonto-olioon. Kuitenkin ymmärryksen kannalta luonnolla on yliaistillinen perusta (übersinnliches Substrat), subjektissa. Subjekti on toisaalta aistiolentona (Sinnenwesens), eli ihmisenä ymmärrettävä. Yliaistillinen perusta on loputon ja pelkän ajateltavuuden (Noumenons) idea, maailmankatsomuksen (Weltanschauung) ilmentymän (Phänomen) salliessa katselun (Anschauung) ja perustan ei. 'Phänomen' käännetään yleensä fenomeeniksi ja 'Noumenon' noumenoniksi. Ymmärrettävänä järki on pätevä kaikelle ajalle ja tilalle äärettömyytenä, jota ei pystytä katselemaan. 'Anschauung' on kykyä vastata kokemusta mielikuvituksessa, tai ilmiössä. Ilmentymä on ilmentymää yliaistillisen vapauden luontomääreistä perusteella, eli ilmentymä ei määräydy vain itsestään (von selbst), vaan näkökulmien mukaisesti (nach Ansichten) — “aspektina”, eli katselun (spectare) kohteisuutena (ad). Katselun kohde on puhdas järki kaikkien aprioristen kykyjen yhdistymispisteenä (Vereinigungspunkt), jota ei voida katsella välittömästi. “Reine Vernunft” antaa itsensä sellaisena loppupäämääränä (Endzweck) ja sen kritiikin tarkoitus on erottaa puhdas järki itselleen vieraasta.
                                                  Koska ulkoisten objektien luontokäsitteiden lakiasäätävä perusta on subjektissa, subjekti itsessään luontokäsitteineen ei ilmene luonnossa. Kuitenkaan luontokäsitteet eivät ulkoisiin objekteihin kohdistuvina ole asiana subjektissa itsessään “an sich”. Filosofia on ihmisen tietokyvyn mahdollisuutta käsitteellisesti jakautuneena, joten siinä ei käsitetä asiaa itsessään (an sich) rajallisten käsitteiden ulkopuolella. Ymmärryksellä, joka käsittää mahdollisena, ei ole mahdollista olla käsitettä alkuperästä (Urgrund), jossa mahdollisuus ja todellisuus yhdistyvät. Vapauskäsitteet kohdistuvat subjektiin oliona subjektissa. Näistä ei ole oliona itsessään luonto-opillista tarkastelevaa tietoa, vaan pelkkänä subjektina. Luonto ei ole Kantille käsitteellinen, mutta äärettömän ajan ja tilan osana aistimaailma ilmiönä omaa mielellisen perustan, jonka kannalta se käsitetään kokonaan (ganz) käsitteen alaisena. Aika ja tila ovat mielellisiä käytännöllisestä näkökulmasta, kuten janoisen tahto täyttää vesilasi ylittää aistimuksen — joskin täysi vesilasi on tarkasteltavissa, mutta puhdas järki ei. Ymmärryksen kohteesta on mahdollista saada todiste (Beweise) ja osoittaminen (Demonstrieren) — kuten latinaksi sanotaan, “digito demonstrarem” — on anatomista tuollaseisontaa (Darstellung). Kuitenkaan filosofian aprioria ei osoiteta sormella, vaan se täytyy määritellä (Definieren).
                                                  Vaikka tarkasteleva filosofia ja käytännöllinen filosofia kuuluvat Descartesin jaottelua seuraten ajatteluun, ajattelu eroaa kohteensa kautta suuntautumisena ajatteluun tai luontoon. Kyseessä ovat silti ajattelun subjektiiviset muodot, kun verrataan niiden objektiiviseen aineeseen. Filosofia on käsittävää järjentiedettä (Vernunftswissenschaft) järjen ollessa käytännöllistä filosofiaa ja kokonaan subjektiivista silloinkin kun se käsittää tahdosta riippumattoman luonnon tarkastelussa. Filosofiassa tahto on suhteessa luontoon kielteinen periaate (negatives Prinzip) luonnon pelkkänä vastustamisena (der bloßen Entgegensetzung). Siveysoppi kehittyy ihmisen kielteisestä suhteesta objektiiviseen luontoon, eli tahdosta sanoa luonnolle “ei!”. Tämä tekee tahdosta vapaan suhteessa luontoon, sillä se ei tahdo mitä luonto on, vaan että se olisi toisin. Luonnon vastustaminen on sen tekemistä käsitteeksi, joten luonnon käsittäminen filosofiassa on tahdon luontoa vastustavaa käytäntöä. Niillä ei sielunkykyinä ole ristiriitaa (Widerstreit), kuten tahto tyhjälle vesilasille olla täysi ei ole tyhjän ja täyden vesilasin samuutta. Kummankaan oliot eivät silloin vaihda paikkaa, vaikka “ei!” edellyttää sitä minkä kielto se on. Määritys perustuu tahdon ja mikyyden vastakkaisuuteen (entgegenstehende) olematta ristiriitaista (kontradiktorisch). Ymmärrys määrittää yliaistillista ainoastaan kielteisesti, “negativ) bestimmt”. Filosofiassa aprioristen kykyjen yhdistymispiste on yliaistillinen järki perustana, joka on “ei-mitään (nichts)” ymmärryksellemme ja siten vastakohta luonnolle. Kielteisenä käsitteenä (negatives Begriff) se on kuitenkin määritetty ja ymmärrettävä.
                                                  Vapautta ei voida tarkastella suhteessa itseensä vailla toista, sillä se on tarkastelussa itsensä suhteessa tarkasteluun. Samoin luontoa ei voida tarkastella käsitteettä, joten se on itsensä suhteessa vapauteen luonnon kieltona. Koska luonto käsitetään käsittämättömään suuntautuneena, käsitys siitä riippuu vapaudesta, joka on yksi luonnonsyistä (Naturursachen) subjektin luontona (Natur des Subjekts), vaikka ei hänen ulkopuolellaan. Vapauskäsite vaikuttaa kuitenkin luontoon, eli asettaa päämääränsä aistimaailmaan, sillä luonnon käsite sisältää itseään vastustavan tahdon kieltona. Järjentiedollisuus luonnonkäsitteiden mukaan (Vernunfterkenntnis nach Naturbegriffen) on siten käytännöllistä. Luonto on meissä (Natur in uns), eli “(yliaistillinen) luonto” ja sikäli kun luonto vaikuttaa meihin, se on ulkopuolellamme (Natur […] außer uns). Luonnon tarkastelu apriori välittömänä kiinnostuksena sen olemiseen, eikä pelkkään muotoon, kuuluu myös siveyteen. Tämä on ihminen luontokokonaisuutena (Naturganze), eli osansa yhdeksi kokonaisuudeksi liittävänä systeeminä. Kuitenkin kokonaisuus erottaa itsensä periaatteillaan luonnoksi ja vapaudeksi, jolloin sen maailma ei ole yksi, vaan maailmankatsomus — eli maailmankokonaisuus, “Naturganze (die Welt)”, jonka alkusyy on ihmisen alkuperäinen ymmärrys (ursprünglichen Verstande). Kant sanoo sitä myös ylimmäiseksi ymmärrykseksi (obersten Verstande), mikä tarkoittaa sitä kuten apriori on “ylhäältä (von oben)” ja aposteriori “alhaalta (von unten)”, eli alkeellisinta apriorista ymmärrystä, joka jakautuu tarkastelevaan ja käytännölliseen. Siten alkuperäinen ymmärrys maailmansyynä (Weltursache) tarkoittaa sen jakautumista aisti- ja mielimaailmaan, “mundus sensibilis” ja “mundus intelligibilis”. Tästä seuraa tarkastelun rajoitus (begrenzt) suhteessa siveään, eli käytännöllisen kielteinen erottelu suhteessa tarkastelevaan luonto-oppiin.
                                                  Arvostelukyky ei ole olio, vaan sääntö käsitteiden soveltamisesta olioon. Esimerkiksi matemaattinen käsite '3' on ymmärrettävä, mutta mielikuvitus tuottaa sille hahmon (Schema), kuten 'xxx' ymmärryksenkäsitteen '3' sovelluksena. Käsite '3' soveltuu siten arvostelmassa mielikuvituksen kuvioon 'xxx', jolloin kuvio 'xxx' on käsitteen '3' hahmo. Kun arvostelukyky soveltaa järkeä luontoon, se käyttää luontoa järjen hahmona — kun luonto arvostellaan ilmiöksi näkökulmien mukaisesti, se on järjen ajatuskokonaisuuden merkki (Symbole). Se ei ole silloin hahmo, koska 'hahmo' edellyttää suoraa (direkte) ja 'merkki' epäsuoraa (indirekte) katselua. Hahmot ja merkit ovat katselun lajeja, joten järjestä on luonnossa katselua. Tieto on ymmärryksen aluetta ja tiedossa on siten Jumalasta pelkkä merkki kaltaisuutena (Analogie). Kaltaisuudella Kant tarkoittaa järjen ajatusta, jota ei pystyisi vastaamaan yksikään aistillinen katselu, mutta joka hahmottamisen menetelmän pelkkänä sääntönä (Regel) ei ole itse katselua, vaan sen muoto itseajattelussa (Reflexion), eli ei sisältönsä mukaisesti. Esimerkiksi ymmärretyn luvun '3' soveltaminen mielikuvituksessa kuvioon 'xxx' on menettelyä, jolla on suorasti katseltava hahmo. Sen sijaan edellisen menettelyn hahmotuksen säännön soveltaminen yliaistillisen järjen siveyteen (Sittlichkeit) on hahmottamisen kaltaisuus, eli 'Analogie' sen epäsuorana katseluna — siten Kant ajattelee välttävänsä yhtäältä Jumalan ihmisenmuotoisuuden (Anthropomorphism) yliaistillisessa, mutta myös Jumalan tietämisen täydellisen mahdottomuuden teismissä (Deism), katselun ollessa tietämisen edellytys. Tämä merkki ei ole sisällä subjektissa eikä sen ulkopuolella, ei vapautta eikä luontoa, mutta tarkasteleva yhdistyy siinä käytännölliseen. Tämä on järjen yliaistillinen luonto, “weder das eine noch das andere”, mutta ymmärryksessä se on alkuperäinen ymmärrys, eli yliaistillisen järjen mahdollisuus mahdollisuutena.
                                                  Kantin ensimmäinen ja toinen kritiikki ajatuksellisina kohdistuvat erilaisiin olioihin, eli Descartesin käsittein ulottuvaiseen olioon (res extensa) ja ajattelevaan olioon (res cogitans). Vaikka arvostelun kritiikki käsittelee käytännöllisen järjen ja tarkastelevan ymmärryksen käsitteiden soveltumista olioihin, “res cogitans” ja “res extensa”, siinä on kysymys samalla ajatuksellisen muodon aineeseen soveltumisen ajatuksellisesta muodosta. Siten (1.) tarkastelevan ymmärryksen kritiikki ja (2.) käytännöllisen järjen kritiikki saavat systeemissä täydennykseksi (3.) arvostelukyvyn kritiikin, joka toimii niiden keskijäsenenä (Mittelglied). Tämä keskijäsen on tarpeellinen, vaikka filosofian tutkimia olioita on ainoastaan kahdenlaisia, eli luonnollinen “res extensa” tarkastelevan ymmärryksen kohteena ja siveellinen “res cogitans” käytännöllisen järjen kohteena. Tämän takia arvostelukyvyllä ei ole kohteenaan uutta oliota, vaan se rajoittuu filosofian osa-alueiden (1.) ja (2.) kohteiden käsitteiden soveltumiseen, joskin ottamatta kantaa aineeseen muutoin kuin ajattelun tiedollisten muotojen kannalta. Filosofian systeemi muodostuu siten kahdesta osasta (Teile) (1.) ja (2.) yhteenliitoksen (3.) kautta kokonaisuudeksi (Ganze), eli systeemiksi. Koska arvostelukyvyn kritiikki koskee osa-alueiden (1.) ja (2.) soveltumista, tarkasteltavana on tiedonmahdollisuuksien, eli tarkastelun ja käytännön olioihinsa soveltumisen aprioria. Soveltuminen on oliollisuutta, “Realität (Anwendung)”, sillä järjellä ja ymmärryksellä on olionsa käsitteidensä sovelluksina. Arvostelun suunta on heijastavana (reflektiend) olioton, mutta määräävänä (bestimmend) olioon aistillisesti tai loogisesti määreinen. Loogiset määreet ovat ymmärryksen ja järjen aprioria. Määräävyys saadaan rajoittavasti määrällisestä ymmärryksestä, mutta määritellään toisaalta erossaan vapauteen, joten järki on epämääräisenä määrittävä. Olioiden käsitteet perustuvat järjen ja ymmärryksen autonomiassa laeille, tai käsitteille periaatteina (Prinzipien). Määrittävällä arvostelmalla ei ole itsellään periaatteita, joten se määrittää järjen ja ymmärryksen olioiden kautta. Heijastava arvostelma on olioton periaate itselleen. Kantille taiteella ei ole kiinnostusta olemassaoloon, “Lust an der Existenz“, paitsi lisukkeena.
                                                  Kantilla Descartesinjaottelu esiintyy apriorisina subjektin käsitteellisen ajattelun muotoina suhteessa erityisiin filosofisen ajattelun muotoihin, jotka eroavat logiikasta muodollisen suhteen kohteeseen kautta — logiikka suhtautuu kohteisiin yhdentekevästi. Filosofialla on Kantille kohteenaan ulottuvainen olio (res extensa) ja ajatteleva olio (res cogitans). Objektiivinen luonto on Kantilla tarkastelevana yksi subjektiivisen tahdon kohteista, eli “res extensa”. Molemmat jakavat valtakunniltaan erillisinä subjektiivisen perustan. Tämä subjektiivinen perusta on yliaistillinen subjektin “itseys” (Idee) subjektin ajatuksena itsestään. Ideat eroavat käsitteistä, sillä ideoilla ei ole tarkasteltevaa kohdetta. Subjektin itseviittaus on käytännöllistä oliollisuutta (praktische Realität), erotuksena tarkastelevasta oliollisuudesta. 'Idea' on järjenideana objektiivinen, koska sillä on kohde järjessä. Esteettinen idea on subjektiivinen, koska sillä ei ole oliota kohteena. Arvostelukyvyn kritiikki koskee esteettistä tunteena (Gefühl), joka jakautuu houkuttavaan mielihyvään (Lust) ja karkottavaan mielipahaan (Unlust), jotka vastaavat esteettisen arvostelman kahtiajakoa.
                                                  Kant erottelee filosofian tunteiden kannalta (1.) tyydyttävän kelpaamisen luonnonolion pakkona subjektille, (2.) hyvän hyväksymisen tahdonolion pakkona objektille ja (3.) säihkyvän (schön) subjektista ja objektista vapaan palveluksen. 'Schönheit' käännettäisiin yleensä 'kauneus', mutta Kant liittää sen säihkymiseen (scheinen) — vain taide on esteettisesti 'Schöne' ja vain “Schöne Kunst” säihkyy (scheint) luontoa. Säihke, 'pulchrum' on esteettisen ensimmäinen puoli. Luontosäihke on myös Jumalan merkki, koska se on siveyden epäsuoraa katselua, kuten auringon säihke veden pinnalla on auringon epäsuoraa katselua. Esteettisen toinen puoli on kokoava (Erhabene) 'sublime'. Houkuttava arvostelma oikaistaan yksimielisenä (Einhelligkeit) luonnosta ajatteluun, mutta karkottava arvostelma oikaisee riitaisana (Widerstreit) ajattelusta luontoon. Säihke on myötäilevää mielihyvää (positive Lust) ja kokoaminen (Erhabene) kiistelevää mielihyvää (negative Lust) — tai mielipahaa, koska se mikä on yhdelle karkoitusta on toiselle houkutusta. Tavallisesti 'Erhabene' käännetään 'ylevä', mutta Kant liittää siihen täydellisen kokonaisuuden. Säihkyvässä tahto oikaistaan luontoon sopivaksi vastoin itseään ja kokoavassa tahto oikaisee luonnon ristiriidaksi itsensä kanssa. Luontosäihke koskee luonto-olion muotoa (Form) rajauksessa (Begrenzung) ja kokoava tahto-olion muodottomuutta (formlosen) rajattomuudessa (Unbegrenztheit). Luonto on rajallista ja muotoa, joten 'Erhabene' on suhteessaan rajattomuuteen ristiriidassa rajallisen kanssa. Lisukkeellinen arvostelma on päämäärän muotoa luonnossa ja luonnon ainetta vapaudessa.
                                                  Muodollisena ja käsitteettömänä subjektiiviselta puoleltaan arvostelma ei ole vain subjektiivinen, vaan jokaiselle julkinen ja herättää yleispätevänä mielihyvää. Sellaista objektitonta muotoa Kant kutsuu säihkeeksi ja sen yleispätevää arvostelmaa tunnoksi (Geschmack). 'Tunto', tai oikeammin maku, yhdistyy aistilliseen mielihyvään, silä kyseessä on minun kieleni (meiner Zunge), mutta tahdossa yleispätevyyteen, jota aistillisella mielihyvällä ei ole. Sellaisen yksityisen tai erityisen (einzelne) arvostelman yleispätevyys yksityisen yleisyytenä on muodollisesti esteettinen. Aprioriselta kannalta yksityisen arvostelman yleinen muoto on yleispätevä, vaikka ei mahdollista toisten pakottamista siihen. Esteettisellä arvostelmalla on yleisyytensä pätevyyden yleisenä puutteena, joka määritellään siten yleispätevästi. Siinä yksilöllisten yksitysehtojen (Privatbedingungen) asettaminen asetetaan mahdollisena kaikille, mutta ei todellisena, yksilön samaistamisena itsensä kaikkiin toisiin asettamalla itsensä kuvitteellisesti jokaisen toisen asemaan (in die Stelle jedes anders) abstrahoimalla heidän erityiset yksityisehtona, yhteisöllisenä merkityksenä (gemeinschaftlichen Sinnes) — mahdollisena, erotuksena julkisesta käsityksestä (sensus communis), joka toisilla todella on. Yhteisöllinen merkitys ei siten koske empiriaa. Edellisen perusta on Kantille siinä, että (1.) jokainen itseajattelee (Selbstdenken) “ennakkoluulottomasti (vorurteilfreien)” ymmärryksessä (2.), johdonmukaisuus itsensä kanssa (mit sich selbst) järjessä, tai (3.) jokainen ajattelee itsensä kaikkien toisten asemaan ajattelijoina arvostelmassa. Kant asettaa filosofian perustaksi itseajattelun autonomian, joka määrittää heteronomian autonomiansa kautta, koska hänen filosofiansa lähtökohta on Descartesin subjektissa. Siten itseajattelun kyseenalaistus toisilta ei ole mahdollista, vaan itseajattelun “ennakkoluulottoman” kyseenalaistamisen johdonmukaisuutta.
                                                  Arvostelmalla, toisin kuin järjen “res cogitans” ja ymmärryksen “res extensa”, ei ole oliota ja sille ominainen mielihyvä eroaa siten esimerkiksi järjen hyväksymästä hyvästä. Tuntoarvostelmat ovat heijastavia, mutta tarkastellun luonnon aistillisuus ja tahdon vapauden ajatuksellisuus määrääviä. Sikäli kun tuntoarvostelma määräytyy, se määräytyy luonto- tai vapauskäsitteestä. Vapauskäsitteestä se määräytyy objektittomaan subjektiin viittaavan osansa puolesta, eli suhteessa asiaan itsessään. Järjen tahtoma hyvä on jokaiselle järkiolennolle (vernünftige Wesen) yleensä, mutta olioltaan sisäisenä — eli yksityisehdon kannalta. Tyydyttävä on luonto-olion yksityistä pakkoa ja hyvä tahto-olion yksityistä pakkoa, mutta säihkeen lankeaminen vapaata molemmista. Säihke on vapaata leikkiä (freien Spiele) mielikuvituksen ja ymmärryksen kanssa, mutta kokoava on puolestaan vakavaa työskentelyä (Ernst [...] Beschäftigung) järjen kanssa. Olioton subjektiivisuus on vapaa yksityisehdoista, eli tahdosta sisäisenä yksityisoliona ja luonnosta ulkoisena yksityisoliona.
                                                  Heijastavan arvostelman säihkyvä liittyy ymmärrykseen ja kokoava järkeen. Luonnossa säihkyvä on seisahtuva (ruhiger) ja houkuttava (Anziehen), mutta tahtoon kokoava liikuttava (bewegt) ja karkottava (Abstoßen). Luontosäihkeen perusta on meidän ulkopuolellamme, mutta kokoavan tahdon pelkästään meidän ajatustavassamme. Ajatustavassamme koskien luontoa, sen muoto on silloin sekasortoa (Chaos) eli järjestymätöntä. Siten ajatellaan esimerkiksi sekasortoista maata, joka synnyttää myöhemmin kehittyneempiä, eli järjestyneempiä eläimiä. Kokoamisessa luonnon käsittämättömyys ei palaudu luontoon, vaan meihin ajatustavan muotona. Kokoavassa on mielipahaa, koska luontoa ei arvostella vapautta vastaavana muotona (Form), vaan sen puutteena, 'Unform'. Säihke paljastaa luonnon taidon (Technik) arvostelukyvyn käytön (Gebrauch) päämääränmukaisuutena suhteessa ilmiöiden katseluun niin, että luonto ei ole pelkkä päämäärätön koneistus. Se on kuitenkin silloin käytännön, eikä luonnon päämäärä. Kokoaminen paljastaa taidon epäonnistumisen arvostelukyvyn käyttökelvottomuutena suhteessa ilmiöiden katseluun. Kokoava karkottaa aistillista ja säihkyvä houkuttaa älyllistä. Siveää kokoamista, joka ei alistu luonnon nykyiselle heikkoudelle, osoittaa sotilas — sotilaallinen kokoaminen on pystyvää, 'strenuus', mutta politiikollinen säihke laiskaa, 'languidus'. Esimerkkeinä esteettisestä on runoilijoiden näkemys merestä seisahtuneena (Ruhe) kuten säihkyvä vesipeili (Wasserspiegel), mutta sekasortoisena rauhattomuuteen (unruhe) kokoavana kuiluna (Abgrund). Vastaavasti sodassa nähdään sekasortoa, joka säihkeenä toimii sisäänpäin taiteena kuten peilin heijastus, mutta kokoamisena herättää liikuttavan ristiriidan sekasortoa vastaan. Tässä Kant muistuttaa Shakespearen Hamletia, jolle taiteen tehtävä on “mirror up to nature”.
                                                  Kokoaminen suuntautuu rajattomaan, mutta luontosäihke rajalliseen — (a.) kokoaminen laatuun (Qualität) ja (b.) säihke määrään (Quantität), eli (a.) yleiseen ja (b.) yksittäiseen, tai (a.) ajatukseen ja (b.) aistimukseen. Kokoamista ei rajattomana ole luonnossa, joten se ei ole määrä, eli jokin rajallinen. Tämä ajatuksellinen rajattomuus on etenemistä äärettömään ja aistitonta järkeä, joka hahmottaa täydellisen kokonaisuuden (absolute Totalität) — täydellinen kokonaisuus on pelkkää ajattelua, joka ylittää katselun määrällisyyden. Rajallisen ilmiön määrän arvio edellyttää toisaalta myös matemaattista lukua, jota voidaan ajattelussa laajentaa äärettömiin, mutta matemaattinen luku ei käsitteenä ole kokoava, vaan tarvitsee rajauksen katselusta. Rajauksen kautta kyseessä on määrä. Kokoaminen laatuna toimii määrällisen luonnon täydellisyytenä (vollständig) ja kokonaisuutena (Ganzen) ilman objektia. Kokoava mitallisuus ei ole matemaattista, joten ymmärryksen olisi oliollisena helppoa antaa vastaava määrä, mutta olioton ei vastaisi sitä. Järki pyrkii kokonaiskäsitykseen kokonaisuudesta yksittäisessä katselussa (eine Anschauung), mikä on mahdotonta, sillä 'Noumenon' ylittää kaiken aistillisen katselun katselun kokonaisuuden epäyhdenmukaisuutena edelliseen. Esteettisellä ei ole objektia, koska 'objekti' edellyttää käsitettä ja käsite tahto-olion ja luonto-olion jakamista. Kant määrittää siten kielen (Sprache) käsitteellisyyden kautta, joten vaikka esteettinen on rajattomana järjen kaltainen, se ei ole lisukkeetta kielellinen, vaan merkityksetön 'Unsinn'.
                                                  Taiteensäihke on pisteellistä (Pünktlichkeit) suhteessa siihen, mitä sen pitäisi (soll) olla, eli se on yksittäinen katselu täydelliseen kokonaisuuteen luonnon aistimattomana perustana — käsitteetön luonto säihkyy taiteeseen luonnon kokonaisuuden pisteellisenä katseluna. Taiteensäihke on omantuntoa (Genie) luonnonantina (Naturgabe), koska se antaa käsitteenä luonnon käsittämättömän. Tämä antaa taiteelle luonnon, mutta on luonnon antama ja kuuluu luontoon. Vaikka 'Genie' käännetään yleensä 'nero', käännän sen 'omantunto' latinan 'genius' taustalla olevan kreikan 'daimon' kaltaisesti, mikä sopii parhaiten tapaan, jolla Kant sitä tarkoittaa — hän viittaa siihen henkenä, eli ilmaisuna (Ausdruck). Taiteilijan henki on kehollista (körperlichen) ilmaisua. Luonto heijastavassa arvostelmassa hengen ilmaisuna on omantuntoa, eli äänen itsessään (in sich eine Stimme) sisäisesti kuulemista. Taiteessa säihkyvä luonto kuvitellaan siveellisen vapauden kuvana, joten taiteen henki on mielikuvitusta ja ymmärrystä. Taiteessa henki antaa tahto-olion luonnonsäihkeenä, joka omantunnon aineena taidetuotoksessa ei ole kuitenkaan esteettinen arvostelma, vaan muodoltaan tuottamista. Muodoltaan taidetuotos on mielikuvitusta ja ymmärrystä, mutta aineelta luonnonsäihkeenä edellyttää siveyttä järjen kohteena. Taidetuotos on aineellisena ja muodollisena molempia.
                                                  Omantunto (Genie) mielikuvituksellisena — 'Einbildung' — vastaa taiteen hengestä, “geistreiche”, mutta tunto (Geschmack) arvostelevana — 'Urteilung' — säihkeestä, “schöne”. Pelkkä henki on mielettömyys (Unsinn), koska sille ei ole käsitettä ja siten ei myöskään ilmaisua. Tämä pätee myös kielen ja sanojen suhteeseen keskusteluna (Mitteilung), eli kanssa (mit) osallisuutena (teilung), minkä Kant määrittää taiteensäihkeenä. Taiteensäihkeen osalta Kant huomioi sanat, jotka eivät ole pelkkää kieltä, sillä sanat ovat ilmauksia eivätkä käsitteitä,“Worten statt Begriffen”. Keskustelu edellyttää, Kantin käsittein, vapaita tieteitä (freien Künsten), joilla on pakollisuutensa esimerkiksi kielen oikaisussa (Sprachrichtigkeit) ja kielen rikkaudessa — pakollisina sellaiset eivät ole taidetta, koska ne ovat koneellisuutta (Mechanismus), eikä kyseessä ole leikki, vaan työskentely (Werk). Koneellisuus on Kantille “sokeaa”, eli vailla järkeä, toisin kuin 'Spontaneität', eli se mikä aiheuttaa vapaasta tahdostaan, “sponte sua”. Säihkyvä taide on “teos” (Werk) aisti-ilmaisunsa osalta, mutta tuotetta vastaavat ajatukset (Gedanken angemessen) ovat vapaata leikkiä pelkkänä yleisenä tuntona ilman omantuntoa ja toisaalta pelkkänä omantuntona vailla yleistä tuntoa.
                                                  Objektin ja objektin käsitteen vastaavuudessa — “adaequatio intellectus ad rem” — edellinen on jälkimmäisen päämäärä (Zweck), koska objekti on käsitteen päämäärä. Käsite on esitys (Vorstellung) objektin todellisuudesta ja pelkkä esitys syynä objektin todellisuudelle vaikutuksessa on päämäärä, eli käsitteen päämäärä. Samoin jos aineellisia olioita pidettäisiin asioina itsenään ja päämäärinä — koska aine on tilallista ja tila on käsitteellistä, aineen todellisuuden käsitteellinen esitys olisi sen todellisuuden syynä. Kantille tila on kuitenkin muodollinen, eikä oliollinen perusta. Esteettinen päämääränmukaisuus (Zweckmäßigkeit) on subjektiivista, mutta teleologinen objektiivista. Esteettinen liitetään lisukkeena (anhängende) luonto- ja vapauskäsitteiden olioihin, joten oliollinen säihke ei ole tyhjää (vage), vaan kiinnitettyä (fixierte). Säihke yhteenääntyy luonnon kanssa, mutta kokoava on luonnon osalta päämääränvastainen (zweckwidrig), koska sen tuollaseisontakyvyt ovat epävastaavia (unangemessen). Kokoavalla ei rajattomana ole tuollaseisontaa, joten se on luonnon suhteen päämäärätön. Vastaamaton on siten päämäärättömyyttä (Unzweckmäßigkeit). Kant tarkoittaa kyseisissä kohdissa esteettistä suhteessa luontoon — kokoamisen päämäärä on subjektiivisesti järjessä, joten sen kannalta ulkoinen luonto on päämäärätön. Säihkeen päämäärätön päämääränmukaisuus on muodollinen päämäärä — sen olio on subjektissa luonnon muotona, mutta luonto-olion käsitteen päämärää vastaavana. Kant asettaa pelkän sisäisen ja älyllisen (intellektuell) vastakkain, koska 'intellectus' suuntautuu olioon. Siveys on älyllistä suuntautuessaan itseensä käsitteensä objektina. 'Intellectus' on siten välttämättä “ad rem” ja sillä on 'adaequatio', vaikka ei siveydelle osoitettavana.
                                                  Ihmisellä on olemisensa (Dasein) päämäärä itsessään, eli aistiolentonsa järkiolentonsa kohteena ihmisyydessä (Menschheit) — järjenkäsitteen idean vastaavuudessa (adäquaten) esikuvalliseen (Ideal). Esimerkiksi kohteliaisuus vailla hyväntahtoisuutta on oliotonta säihkettä. Tuntoarvostelman esikuva ei ole silti kokonaan epämääräinen, vaan sen täytyy erityisenä esityksenä vailla käsitteitä olla määreinen — minkä sille antaa olio, joka on käsitteen objektiivinen päämäärä. Siten säihkeen tuntoarvostelman täytyy osittain olla älyllinen (intellektuierten) ja omata “adaequatio intellectus ad rem”. Tämä sillä on ihmisyyden yliaistillisena perustana (übersinnliche Substrat der Menschheit), eli järjen sisäisenä oliona. Koska 'Noumenon' kuitenkin on luonnon ilmiöinä perusta, Kant kutsuu sitä luonnon subjektiiviseksi päämääränmukaisuudeksi. Esteettinen normaali-idea on määrätyn eläinlajin yksittäisen asian, kuten ihmisen itsensä katselua aistillis-järjellisenä olentona. Järjellinen idea kohdistuu kuitenkin ihmisyteen, jota ei voida esittää näkyvänä ilmauksena (Ausdruck), eli kehollisena ulkoistamisena (körperlicher Äußerung) ja sisäisen vaikutuksena. Taiteen arvostelulla ei ole kehollista ulkoistamista koneellisuutena, vaikka taiteen tuotteella on, mutta arvostelman olio on edellisessä luonnon käsite ymmärryksessä, eikä yliaistillinen ihmisyys. Pelkkä säihke olisi puhdasta “henkeä” (Geist) vailla ruumista (Körper), mutta ihminen kokonaisuutena on myös luonnollinen, “der Natur (der körperlichen)”, eli sielu yhteydessä kehoonsa.
                                                  Arvostelman puolelta (1.) esteettisenä tunteva luontosäihke (Naturschönheit) esittää käsitteen vain muodolliselta kannalta vailla oliota, mutta (2.) päämääräkäsitteisesti (teleologischen) käsitetään ymmärryksen ja järjen oliollinen (realen) kohteellisuus. Teleologia katsoo luonnon päämäärää, vaikka Kant määrittää päämäärän käsitteelliseksi ja luonto on hänelle käsitteetön. Sana 'teleologia' liitetään yleensä Aristoteleeseen, jolle luonnolla on käsitteen (logos) päämäärä aikasarjan viimeisenä (telos) jäsenenä. Kantille luonnossa on samoin objektiivista päämääränmukaisuutta, kuten erottelemattoman aineen erottautumisessa aineiksi ajallisesti — (a.) erottelematon virtaava (Flüssige) aine on aiempaa ja (b.) erottautunut seisova (Feste) aine myöhempää. Edellisiä vastaavat (a.) “Ulos virrata” (woraus fließen) ja (b.) seurata (folgen). Virtaava on Kantille se mikä virtaa ulos ja seisova se mikä seuraa, eli aiempi ja myöhempi. Seisahtuva muotoutuu (formt), eli myöhempi on Kantille enemmän muotoa ja aiempi enemmän ainetta. Aineen muodollisuus on oliollista teleologiaa erotuksena sen esteettisesti säihkyvästä ideaalisuudesta. Aineellis-muodollinen luonto on työkalullista (Organisation), “Werkzeug (Organ)”, ja sillä on vapautta, koska toisin kuin koneellisuudessa, sitä ei määrää mikään sille itselleen ulkoinen. Koneellinen, kuten kello ei anna itselleen ensimmäistä ainetta ja edellyttää siten ulkoisesta voimasta riippuvaisena syytä itsensä lisäksi.
                                                  Teleologia on asiassa itsessään, jos se toimii itselleen (für sich) vaikutuksena ja syynä. Tämä ei ole esteettistä, koska esteettinen säilyttää erottelua luonnon ja siveyden välillä. Kokoamisessa suunta on tahdosta syynä luontoon vaikutuksena ja säihkeessä luonnosta syynä tahtoon vaikutuksena, mutta luonto ja tahto eivät silloin ole yksi ja sama asia. Luonnon päämäärä on “für sich”, joten se ei ole myöskään koneellisuutta, sillä se on itse voiman alkuperä ja vaikutus, “sich selbst […] Ursache und Wirkung”. Sisäisessä tahdossa on muoto ja ulkoisessa luonnossa oleminen, mutta molempien osien (Teile) toimiminen syynä ja vaikutuksena suhteessa toisiinsa kokonaisuudessa (Ganze) on luontopäämäärä. Sikäli kun muoto on syynä olemiselle ja oleminen muodolle, kyseessä on luonto kokonaisuutena jolla on päämäärä itsessään. Silloin oleminen aineena ja sen apriorinen muoto ajattelussa kuuluvat samaan kokonaisuuteen, jonka osat määrittävät toisensa syinä ja vaikutuksina, sekä välineinä itselleen. Sellainen kokonaisuus on väline itselleen. Siksi Kant sanoo, että se on itse itsensä työkalullistava olento. Sellainen olento ei ole pelkkä kone (Maschine), eli liikutettava, koska se on myös liikuttava. Tämä on luontotäydellisyyttä (Naturvollkommenheit), koska itsensä työkalullistava luonto on itselleen päämäärän saavuttaneena ja siten täydellisemmäksi tulleena — se ettei aikaisempi ole saavuttanut päämäärää on sen epätäydellisyyttä, mutta kun kokonaisuus sisältää syyn aiempana ja seurauksen myöhempänä, se on täydellistynyt itsessään käyttämällä aiempaansa myöhempänsä työkaluna. Sellaisena kokonaisuudella on päämäärä. Ymmärrys päämäärästä on tarkastelevan ja käytännöllisen erossa suunnitelmallinen ymmärrys (architektonischen Verstand).
                                                  Luontosäihke heijastaa ulkoista katselua, mutta luontopäämäärä on itseajattelevan arvostelman säännöllisyyttä (regulativer), eli sille ei ole hahmoa, 'Schema', vaan kaltaisuus, 'Analogie'. Se ei ole kuitenkaan siveellisen säihkettä luonnossa, eli Jumalan merkki luonnossa, vaan luonnon merkki siveydessä, “koska me itse kuulumme laajimmassa ymmärryksessä luontoon”. Tämä tarkoittaa, että järki ei ole vain luonnon yliaistillinen päämäärä, vaan ymmärrys on samalla tahdon alijärjellinen luonto. Siitä kuitenkin seuraa tahdon mikyys ja mikyyden tahto — sekä idea luonnosta systeeminä, joka noudattaa siveellistä järkeä, vaikka se on subjektiivinen. Siten koko maailma on tavaraa (gut) johonkin, mutta heijastavana arvostelmana. Ihminen on esimerkki luonnon työkalullisesta — ei käytännöllisessä merkityksessä — tuotteesta. Luonnon systeeminä hän ei ole pelkkä luonto (Physik), vaan samalla yliluonto (Metaphysik), eli “über die Natur”. Ihmisen aistiolento hänen järkiolentonsa kohteena on “ikään kuin” luonnon suunnitelma (Absicht), koska luonnolla elottomana aineena ei ole suunnitelmaa. Ihminen työkalullisen luonnon esimerkkinä ei pelkästään vastaa ihmisyyttä ihmisen aistiolennon säihkeenä, vaan on ihmisen päämääränvastaisuutta järkiolennon kokoavuudessa ihmisyyteen. Ihminen on luonnollinen eli kehollinen olento, mutta luonto ei kokonaisuutena (Ganzen) ole työkalullinen, sillä sen kokonaisuus on ihminen — luonto on työkalullinen kokonaisuudessa, joka ei ole luonto. Siten ihminen loppupäämäränä ei ole sitä pelkkänä luontona. Luonnon sekavat (chaotischen) asiantilat ovat muodottomina koneellista syytä ja seurausta, joka erottaa ihmisen päämäärää luonnosta kokoavassa arvostelmassa.
                                                  Luontopäämäärä on elämän kaltaisuus (Analogon des Lebens). Silloin täytyisi joko pitää ainetta pelkkänä aineena aine-elollisuutena (Hylozoism) — vaikka elämä ei ole elotonta ainetta, “leblosen Stoffe” —, tai sitten asettaa sen lisäksi sille vieraanlainen periaate, kuten sielu. Kant viittaa valtion järjestämiseen työkalullistamisena, jolloin valtionkehossa kaikki jäsenet ovat suhteessa kokonaisuuteen välineitä ja päämääriä. Hänellä on kyseisessä kohtaa mielessään Aristoteles — työkalullinen luonto on kokonaisuus, johon keho osallistuu kuten orja herraansa. Kant asettaa työkalullisen luonnon filosofiasta heijastavaan arvostelmaan, koska määräävänä siitä seuraisi ristiriita järjen ja ymmärryksen lainsäädön välillä. Taitavuus on luonto teleologisena, “teleologischen (technischen)” ja edellyttää toisenlaista syyn ja seurauksen suhdetta kuin koneellinen luonto. Arvostelman suuntautumisena itseensä oliottomana, eli pelkästään subjektiivisena sisältää silmäniskun (Wink) luonnon ylittävästä päämäärästä. Luonnon aineella ei ole suunnitelmaa, joten Kant jakaa luonnon ymmärryksen lainsäädännöllisesti suunnittelemattomaksi (technica naturalis) ja heijastavan arvostelman lisukkeena suunnitelmalliseksi (technica intentionalis). Edellinen, eli luonnon taitavuus on (1.) ajatuksellista (Idealism), tai (2.) oliollista (Realism). [/i]Ajatuksellinen on luonnon (1.a.) luonnollisesti tilapäistä (Kasualität), tai (1.b.) yliluonnollisesti lopullista (Fatalität) vastaamattomuutta siveellisen järjen kanssa silmänräpäyksessä — 'Augenblick' — missä (1.a.) tilapäisyys on luonnon päämäärä lopulta aineena ja (1.b.) sen lopullisuus yliluonnollisena. Oliollinen jakautuu (2.a.) aineen elämään maailmansieluna, tai (2.b.) yliluonnollisena maailmankaikkeuden teismiin alkuperustaltaan elävänä ymmärrettävänä olemuksena. Ajatuksellinen luonnon taitavuus tekee (1.a.) taidosta luonnon elottomana aineena, tai (1.b.) yliluonnollisesta taidon elottomana Jumalana ja oliollinen luonnon taitavuus (2.a.) luonnosta elävän aineen elämänä, tai (2b.) elämästä luonnollisen elävänä Jumalana. Kaikki edelliset ovat Kantista mielipiteellisiä (dogmatisch), koska ne kiistävät tai myöntävät, kun itse asiasta on epäselvyyttä (Unerklärlichkeit). Filosofia on sen sijaan varmaa (gewiß) — kuten Descartesin 'claritas' ja 'certitudo'. Kantille luonnontiede määritellään ymmärryksestä ja uskonto järjestä. Teleologian täytyy “kuulua” toiseen, ellei se ole sitten systeemin työkalullisuutena (Organisation des Systems) siirtymistä yhdestä toiseen. Säihke siirtää luonnosta vapauteen ja kokoaminen vapaudesta luontoon.
                                                  uontosäihkeen objektiivinen oliollisuus luonnossa on “silmänisku”, tai jälki vapauden ja luonnon yhteenääntyvyydestä. Kant erottaa oliollisen luonnon säihkeen (Schönheit der Natur) taiteensäihkeestä käsitteellisyydellä, vaikka 'Naturschönheit' ei arvostelmassa ole oliollista — Kant kuitenkin kutsuu sitä tuottamisessa älylliseksi, eli kanssaolossa (Beigesellung) kiinnostukseen luonto-oliosta. Tämä on lisuke, jonka perusteella säihkeellä on perustansa — ja siten päämääränsä — meidän ulkopuolellamme, mutta kokoamisella pelkästään meissä. Kant käyttää sanaa 'Naturschönheit' oliottomasta ja oliollisesta, eli pelkästä luonnon muodosta, mutta myös ymmärryksen lisukkeena. Luonnonsäihke on luonnosta kiinnostuneena tahtoa yhteenääntymiseen luonnon ilmaisussa (Äußerung der Natur) ja kehollisena koneellisuuteen. Luonnonsäihke on suuntautunut olemiseen itsessään “an sich selbst” välittömästi, eikä välillisesti työkaluna kuten kokoavassa arvostelmassa. Kiinnostuksessa olemiseen luonnonsäihkeessä tahdotaan luonnon oliota (Objekt der Natur) meidän olemisemme loppupäämääränä, mutta tahdon suuntautumisena itseensä, eikä sen ilmaisevana säihkeenä, eli subjektin luontona. Tämä 'Schein' sisältää toisaalta lumeen (Anschein) merkityksen, mikä erottaa sen asiasta itsestään (Gegenstand selbst) — ymmärryksen säihke luontoon ei ole asia itsessään, “an sich”, vaan toisessa. Siksi luonnon päämäärä on silmänisku, joka sisältää lumetta, jota asian itsensä täydellisyydessä ei ole. Vinkkaava säihke ei ole petosta, koska se selittää itsensä säihkeenä, joka ei ole itsensä taaksemenevää (hintergehen) vapauden ja luonnon ykseyttä, toisin kuin esimerkiksi dialektiikka. Sivuhuomatuksena, Kantin filosofinen “dialektiikka” on kuitenkin dialektista ainoastaan aiheensa puolesta, mutta menetelmältään tahdon ja luonnon vastakkaislainsäädön (Antinomie) sekoittumien erottelua suhteessa niiden perustoihin, joilla on autonominen lainsäädäntö valtakunnissaan. Kantille ylipuhuminen (Überreden) on menetelmältään dialektiikkaa, koska se puhuu erillisten periaatteiden ylitse, jolloin tuloksena on sekoittuminen.
                                                  Ymmärrys on luontosäihkeessä heijastavassa arvostelmassa, eli luonnonsäihkeen käsittämisessä siten ja heijastavan arvostelman määräisyytenä, mikä siirtää vapauskäsitteen asian subjektissa “an sich” luonnon yliaistilliseksi perustaksi ja luonnon loppupäämääräksi arvostelmassa. Arvostelmassa tarkastellaan siveyttä taiteena ja tahdotaan luontoa taitona, mutta systeemin ilmaisu ei ole pelkkää arvostelua. Filosofisen systeemin ilmaisu on päämääränsä siihen vastaamisessa, eli osien yhteenääntyvyydessä (Übereinstimmung), mikä on siten sen “Organisation des Systems”. Tämä ei ole kuitenkaan ääniäkokoavaa (Stimmensammlung) toisiltakyselyä, vaan subjektin autonomiaa vastakohtana heteronomialle. Edellytys toisista sisältää ulkoisen ehdon, eikä ole subjektin vapaa suhde itseensä. Descartesista riippuvaiselle Kantille ainoastaan lainsäädännön suhde itseen on “autonomiaa” vapaana lainmukaisuutena (freie Gesetzmäßigkeit).
                                                  Taiteensäihke kykenee esittämään luonnonsäihkeen suhteen tarkastelun säihkeenä, vaikka se on perustaltaan yliaistillisen luonnon vastainen ja suhteessa siveyteen vihattava, tai virheellinen. Äklöä (Ekel) on kuitenkin mahdotonta sovittaa taiteensäihkeeksi. Säihkeensä menettänyt taide on varjokuvia (Schattenbilde), eli jäljittelyä ilman jäljittävää jälkeenajattelua (Nachdenken). Jäljittäminen löytäisi taiteesta luonnonsäihkeen. Äklöllä Kant tarkoittaa eron taiteen ja luonnon välillä hävittämistä risteämällä luonnonsäihkeen pyrkimyksen (streben) kanssa, kuten kuolema ei-minään järjelle on äklöttävä. Äklöttävä on järjen arvostelemassa päämääränvastainen, koska ihmisen varjotaide harhautuu luonnossa säihkyvästä ihmisyydestä enemmän kuin luonnonsäihke. Järki on yliluonnollinen siellä, minne ymmärrys ei kykene seuraamaan sitä. 'Abgrund' aisteille ei ole maaperätöntä (grundloser) tyhjyyttä järjelle, joten kuolema ei ole järjen pohjatonta syvyyttä — sellaista äklöä on ihmisen taiteessa, joka vastaa filosofian kysymykseen “mitä saan toivoa?”, eli toivon tulevaan elämään kuoleman jälkeen kannalta, “ei-mitään”.
                                                  Vitsi on vastamerkitys (Widersinniges), jossa suuri odotus muuntuu äkisti ei-miksikään (nichts) — ei myönteiseksi vastakohdakseen jonakin (etwas) — ja ymmärrykselle turhuutena (Wüste). Silloin vitsi on kuin pallon edes- ja takaisinheittely, “hin- und her”, mikä tehdään pelkän nappaamisen takia, jolloin sen edes-takainen heittely on virhe. Tämä on Kantille kuin säihke, 'Schein', joka muntuu ei-miksikään silmänräpäyksen (Augenblick) jälkeen ideaa seuratessa — siveää ideaa, johon suhteessa ihmisen kehollinen elämä on pelkkä vitsi, sillä järkeä ehdollistava ymmärrys päättyy kuolemassa äkisti ei-mihinkään. Kuolema on äklöä taiteen ristiriidassa siveän kanssa, eli kun kuolema esitetään järjen äkillisenä loppuna. Vitsin perusta on kuten Danten “divina commedia”, koska lopussa sielu ylittää kehon — Kant sanoo siten runollisesti, että taivas on antanut meille naurun. Johdonmukainen luonnollinen “teologia” on ei-mitään demonologiana, “nichts als eine Dämonologie“, eli itseensä hylätyn pelokkaan ihmisen viattoman naurunsa kadottanutta saatanallista puhetta. Ymmärrys tuottaa tarkastelevana Saatanan demonit (Dämonen) ihmisen rajoittumisena epätoivoon, “ohne Hoffnung”. Jumalan ihmisenmuotoistaminen päätyy Kantista välttämättä siihen.
                                                  Edellinen selittää aprioristen käsitteiden jakamista (1.) asuttaviin ja (2.) vaeltaviin. 'Immanenz' laskeutuu järjen alitse, mutta 'Transzendent' kipuaa aistien ylitse. Asuttavassa silmänräpäys on ihmisen loppupäämäärä ja vaeltavassa välissäoloa. Suhteessa niihin Kant määrittää ihmisen ja luonnon suhdetta houkutuksena ja karkotuksena. Luontoa säihkyvän taiteen lapsellisuus (Naivität) naurattaa. Tahdon siveys säihkyy perustaltaan ilmenevään luontoon viattomuutena (schuldlose) vapaana kehollisuuden syyllisyydestä siveyttä kohtaan. Säihkyvänä se paljastaa “varkaan meissä” ja edistää siten myötätuntoa (Bedauren), kuten lasten virheitä kohtaan. Kantin systeemi pyrkii kokonaisuutena olemaan apriorinen perusta viattomuudelle ja siten jumalaista taidetta, “göttlicher Kunst”, jollaista filosofinen systeemi ei kykene varmistamaan. Tällaisella luontosäihkeellä ei välttämättä ole pitkäkestoista vaikutusta. Siten filosofian systeemiksi yhdistävä välijäsen on heijastavassa arvostelmassa, jota ei kuitenkaan selvennetä varmana, koska se ei ole tarkasteltava olio.
                                                  Koska ulkoiset kohteet eivät ole filosofisen systeemin kohteita aineellisesti, vaan aineensa ajateltavan erityisen muodon perusteella — toisin kuin logiikka, joka käsittelee niitä vailla eroa —, Kant ajattelee, että hänen filosofinen systeeminsä on pääpiirteittäin täydellinen (vollständig). Systeemistä keskustelun ajatusten ilmaisuna (Ausdrucks der Gedanken) apriorinen perusta on ajattelussa. Luonto houkuttaa ihmiseen aistiolentona säihkymällä, mutta vapaus karkottaa ihmisyyteen järkiolentona kokoamalla. Systeemin esimerkki on siitä keskusteleva ihminen. Filosofisen systeemin kokonaisuus on apriorinen perusta ilmaisulleen luonnonsäihkeenä taiteensäihkeen alla. Luonnonsäihkeessä luonto on järjen ilmaus, eli luonnossa säihkyy sen yliaistillinen perusta — idea alkukuvana (Urbild) ja sen ilmaus luonnossa jälkikuvana (Nachbild), joka sallii jäljen (Spur) ja vinkkaavan silmäniskun tarkoituksesta luonnossa. Kant ei tavallaan kiistä kaikkea perinnettä, koska hän antaa sille jäljittävän merkityksen, eli jäljittämisen (Nachfolge) — “auf die Spur” — vastakohtana jäljittelylle (Nachahmung). Kuitenkin historia (Geschichte) on hänelle jäljittelyn aluetta, eli toislakisuus kykenee antamaan pelkän jäljen omalakisuudesta, eikä vaikuttamaan siihen. Vaikka Kant sanoo, että historialliset (historischen) tieteet kuten kielet ja historia, ovat tarpeellinen edellytytys (Vorbereitung) säihkyvän taiteen täydellisyydelle, hän tarkoittaa jälkimmäistä silloin empiirisesti. Koska kaikki heteronominen sisältää aistillista ilmaisua, jäljittely ei saavuta apriorin autonomiaa omantunnossa. Omantunto luonnon mittana taiteelle omaa luonnon subjektissa (Natur im Subjekte), minkä takia siinä ei ole mitään empiiristä ja historiallista tai jäljiteltävää, vaan pisteellisenä pelkästään jäljitettävää. Ihminen ei kykene luontosäihkeen jälkeentekoon (Nachmachung), vaan omantunto abstrahoi tahdon tuotteesta (Produkt) sen, mikä on luonnon käsitteetöntä vaikutusta, eikä ihmisen käsittävää työtä. Omantunnosta luonnon tuotteena saadaan taiteentuotteen aine, eli abstrahoidaan vapaudesta ymmärryksen käsittämän ”korkeimman taiteilijan” “(yli-inhimillisenä) taiteena”, “(übermenschliche) Kunst”. Ainoastaan yli-inhimillinen, sisäisen ja ulkoisen luonnon alkuperä puhtaana järkenä kykenee antamaan taiteilijalle autonomian (selbständiges), jota hänen taiteensa on mahdoton tuottaa — koska luonto yli-inhimillisen taiteilijan ilmauksena ei ole ihmisen käsitteen vaikutusta.
                                                  Tekijyys — kuten filosofinen systeemi historiallisena tuotteena — on Kantista vaikutuksensa (Einfluß) puolesta korkeintaan esimerkillinen. “Terävän kritiikin” tarkoitus on suojella ottamasta pelkkiä jäljiteltäviä esimerkkejä (Beispiele) jäljitettävinä alkukuvina (Urbilder) ja jäljittelyn malleina suhteessa lähteisiinsä (Quellen). Kant olettaa lähteensä riippumattomiksi historian vaikutuksesta — filosofinen “ad fontem!”. Vaikka historia voi olla Kantista hengetöntä ja kieli esiintyy silloin kirjaimena (Buchstaben), hengellä ei ole perustaa historiassa, kuten esimerkiksi kirjassa “a priores”, vaan apriorisessa hengessä. Kant tukkii korvansa toisten lakiasäätävyydeltä, “Ich stopfe mir die Ohren zu”, koska sellainen keskustelu sitoutuu ennakkoluuloon (Vorurteil). Descartesin jäljittelyn “autonomia” ei ole Kantista historian vaikuttama ennakkoluulo. Perustavasti historiallista Kant kutsuu dialektiikaksi, joka käyttää kokemuksellista ennakointia (Vorteil). Hän on autonomian suhteessa historialliseen ennakkoluuloon valistuksen (Aufklärung) jäljillä. Vaikka Kant ei ole kokemuksellisesti “itseensä yksin hylätty ihminen autiolla saarellaan”, hän vastaa filosofina määritelmäänsä pompöösista (Prangende), “er sich sprechen höre” — en ole kuitenkaan arvostelemassa Kantia.
                                                  Ihminen on kehityksen viimeinen päämäärä (letzte Zweck), koska ainoastaan hän kaikista olennoista kykenee tekemään itselleen päämäärien käsitteen ja suhteessa päämääränmukaisesti “kuvautuneisiin” (gebildeten) olioihin tekemään järjellään päämäärien systeemin. 'Bildung' tarkoittaa yleensä kehitystä, mutta sillä on yhteys kuvaan (Bild), kuten mielikuvituksessa (Einbildung) — Kantille kehitys edellyttää päämäärällisenä esitystä, eli objektin kuvaa käsitteellisesti todellisuudesta ja sellaista esitystä syynä objektin todellisuudelle vaikutuksena, jolloin objektin käsitteellinen esitys kuvana on sen kehityksen edellytys. Siten Kant puhuu ihmisrodun kehityksestä muodostamisena (Ausbildung). 'Bildung' kuvastaa osuvasti esityksen ja kehityksen suhdetta. Ihmisen loppupäämäärä on luonnossa, tai kasvatuksessa (Kultur), mikä viittaa säihkeen ja kokoamisen eroon. Kokoaminen tarvitsee enemmän kasvatusta kuin säihke. Kant ei tarkoita kasvatuksella tavanomaista yhteisöä, vaan perustaa sen ihmisen luonnon (menschlichen Natur) tunteille käytännöllisiä siveellisiä ideoita kohtaan. Luonto karkottaa ihmiset kasvattavaan yhteisöön, toisin kuin “kasvattamattomat ihmiset”. Kasvatus on nokkeluutta päämääriin, joiden käyttöön ihminen kykenee. Silloin hän käyttää luontoa nokkelien yhteisöllisten päämääriensä välineenä ja aineensa muotona. Kant puhuu melko lailla kuten Aristoteles — ihmiset järjellisinä eläiminä (vernünftige Tiere) pyrkivät yhteisöön liittymällä olemaan itseriittoisia (sich selbst genug) vastoin järjetöntä luontoa (vernunftlosen Natur). Toisaalta Kant asettaa luonnon välineeksi ja aineeksi ihmisen ulkopuolella, mutta myös hänessä itsessään ihmisen luontona — esimerkiksi ulkoisesti hallana ja sisäisesti sotaisana. Kasvatus käyttää ihmisen luonnon siveellisiä ideoita, mutta ihminen ei ole loppupäämäärä pelkästään nokkelana. Tahdon toteutumista varten täytyy harjoittaa kuria (Zucht), joka osittain vapauttaa ihminen eläimellisyydestään.
                                                  Kasvatus, tiede ja taide ovat vähemmän välttämättömiä tarpeita, jotka edellyttävät yhteisön jäsenten epätasa-arvoa. Kuitenkin ainoastaan kasvatus kuriin kykenee luonnollisten tilaisuuksien suurimpaan “kuvantamiseen”. Suurin kehitys on kansalaisyhteiskunnassa, joka asettaa kiistelevät vapaudet tasa-arvoksi — sodan kautta — maailmankansalaisuuden (weltbürgerliches) kokonaisuutena, eli valtioiden systeeminä. Sodan säihke liittyy laiskaan poliittisuuteen ja sen kokoaminen sotaherran kyvykkyyteen, joka ei alistu nykyiselle heikkoudelle, “kun sotaa johdetaan kansalaisilla oikeuksilla (bürgerlichen Rechte)”. Tämä esteiden ylittäminen on sotilaallista pyrkimystä maailmankansalaisuuteen, jonka puolesta sotiminen on “ylimmäistä viisautta […] suhteessa loppupäämäärään”, eli Jumalan olemiseen. Teleologiassa kokoaminen karkottaa ihmisen sisäisestä ja ulkoisesta luonnostaan kasvatukseen ja kuriin. 'Zucht' voitaisiin kääntää myös rotukuriksi, sillä kansan (Volks) ajatustapa kehittyy suuremmin kokoamisesta, kuten sotaherran johtamana, kuin tyytymisestä poliitikon pelkurilliseen sovinnaisuuteen, mitä jäljittelevä taide edustaa. Varjotaide on tarkastelevaa (spekulative) — kuten latinan sanassa peilille 'speculum' —, asiattomasti välinpitämätöntä show'ta (spectaculum) “bisneshengessä (Handlungsgeist)”, eli tarkastelevasti-heijastavaa (theoretisch-reflektierenden). Sotilaallinen rotukuri suuntautuu kansan luonnonkykyihin. Varjojen taide on sovinnaista, mutta luonnollinen säihke taiteessa on viatonta. Luonnollinen säihke on tyytymistä ihmisen eläimellisyyteen, jonka siveellinen päämäärä on ihmisen sisäisen ja ulkoisen luonnon ulkopuolella, mutta taiteellinen säihke tyytyy päämäärättömään luontoon siellä, mistä kokoaminen karkottaa kuriin ja sotaan. Tarkoitus on päätyä tilanteeseen, jossa olemisen ja tahtomisen välillä ei ole rajaa, eli äärimmäiseen sisäänkuvantamisen (Einbildung) uloskuvantamiseen (Ausbildung) kasvatuksen järkeen loppupäämäränä, joka vain säihkyy ihmisessä maaeläimenä.
                                                  Kuitenkin olemisen ja tahtomisen rajan hävittäminen edellyttäisi pelkkää ajateltavuutta, 'Noumenon', itsessään. Se on korkein hyvä myös “maailmansisäisesti (in der Welt)”, mutta ei maailman jakavassa maailmankatsomuksessa. Olemassaolo ulkonaseisontana, 'Existenz' edellyttää jakamista, joten kun maailman olioiden oleminen riippuu ulkoisen luonnon vaikutuksesta, olemisen päämäärä ajateltavuudessa on ymmärrykselle ei-mitään, “nichts,” eli ymmärryksen loppupäämäärä päämääränä itsessään kuiluna (Abgrund). Se-mihin oleminen on (existiert), ei maaperänä (Grund) ole olemassa. Jumalan olento (Wesen) ei ole olemista, “Existenz eines Wesens”. Kant käyttää vastaavasti sanaa 'tuollaolo' (Dasein) olioiden olemisesta. Jumalan tuollaolo (Dasein Gottes) ei ole Jumalan idean objektiivista oliollisuutta tarkasteltuna tietona, vaan tahdon käytännöllinen määre. Jumalan olennolta puuttuu siinä mielessä 'Existenz'. 'Hyvä' on myös maailmanulkoinen (außer der Welt) tahdolle, joten maailmansisänen hyvä on Jumalan tuollaolo käskynä maailmanparhaaseen (Weltbeste), jolle siveellinen olento tahtoo vapaasti alistua. Säilyttämällä erottelua sisäiseen ja ulkoiseen se on jatkuvaa kehitystä, “aina lisää (immer mehr)” äärellisen lähentymisenä äärettömään.
                                                  Siveellisen hyvän fanaattisuus katseluna sitoutuu tuntemukseen (Affekt) — joka viittaa tunteeseen (Gefühl) — ja on sokeaa suhteessa päämääränsä valintaan (Wahl) tai sen toteutukseen. Siveellinen laki on objektiivinen, mutta alaisuutena (unter) siveelliselle laille ei vapaata valintaa (freie Wahl) lakien jäljittämisestä (nach), vaan käsky. Siveellinen tuntoarvostelma, kuten luonnonsäihkeessä, on vapaata leikkiä ilman valintaa. Vapaa valinta on mahdollista suhteessa useampaan, “Wahl unter verschiedenen Zwecken”, joita filosofia “in sencu cosmico” koskee. Ymmärrys jakautuu kohteisesti tarkasteluksi ja käytännöksi, joiden välillä heijastava arvostelma vapaasti liikkuu. Siveellinen ajateltavuus on valittavissa vapaasti ymmärryksen jaossa aistimaailmaan ja mielimaailmaan, mikä kätkee “varkaan meissä” päämääräksi itselleen, jolloin ihminen on ei-minkään-ansaitsija (Nichtswürdiger). Ei-minkään-ansaitsijana ihmistä odottaa maaeläinten leveän haudan päämäärätön sekasorto. Tämä 'Nichtigkeit' on Jumalan pitää-olla (sei) kieltämistä.
                                                  Pelkkä kasvatus nokkeluuteen ei riitä edistämään tahdon — siveellisten — päämäärien määräytymistä ja valintaa (Wahl), vaan siihen tarvitaan kuria. Tämän takia Kant sanoo, että siveellinen on meille pelkkänä käskynä johtuen aistillisuudesta. Siveellistä ajateltavuutta ei voida valita vapaasti, mutta sitä voidaan edistää kasvatuksella kuriin. Rotukurilla ja sodalla on päämääränä mahdollisimman kehittynyt tahdon oleminen ja olemisen tahtominen, 'Sein' ja “Sein-Sollen”. Sellainen mahdollisen ja todellisen eron ylittävä yliaistillinen perusta sisäiselle ja ulkoiselle luonnolle yhtäältä säihkyy luonnossa, mutta siihen kasvatetaan kokoamalla yhteisössä. Heijastava arvostelma jakautuu vapaana (1.) säihkeeseen ja (2.) kokoamiseen. Säihke jakautuu (1.a.) luontosäihkeeseen ja (1.b.) taidesäihkeeseen, kun kokoaminen jakautuu puolestaan (2.a.) lukuakokoavaan ja (2.b.) kykyäkokoavaan (dynamisch-erhaben). 'Dynamis' tarkoittaa kokoavassa ihmisen tunnetta kyvystään voittaa ulkoiset esteet sisäisensä ylivoimassa, jota kuvaava taide on sankarillista. Luontosäihke kuvaa luonnon ylivoimaa ihmisyydestä, mutta kykyäkokoava ihmisyyden ylivoimaa luonnosta. Luontosäihke houkuttaa ihmisestä luonnollisuuteen — lisukkeena olioltaan ulkoisena — ja kykyäkokoava karkottaa luonnosta ihmisyyteen — lisukkeena olioltaan sisäisenä —, mutta yliaistillinen alkuperusta vapaana siveytenä on molemmille sama. Luontosäihke ja kykyäkokoava ovat kaksi puolta jakautuneelle ymmärrykselle, mutta systeemin seikkailussa molemmat ovat Jumalan tuollaoloa. Silloin käsky valitaan vapaasti — luontosäihkeen valintana kykyäkokoavan käskystä —, eikä esimerkiksi auringonsäihke äitelöidy (eitel). Kykyäkokoava säihkyy yli-inhimillisenä luonnossa ja luontosäihke kokoaa yliluonnolliseen ihmisyyteen, mutta tasoittuu äitelänä ja pelottavana barbaarisen (barbarisch) varjotaiteen kokoamaan pelkurilliseen demoniseen sotaan ja sodan barbaarien (Barbarei der Kriege) kokoamaan demoniseen varjotaiteeseen ei-minkään-ansaitsemisesta.
                                                  Puhtaan järjen kritiikki, ymmärryksen suorittamana erotuksena itselleen ominaisten ja vieraiden periaatteiden välillä, itselleen ominaisten periaatteiden perusteella, jakautuu puhtaana filosofiana kolmeen osaan systeemin mahdollisuutena, mikä voidaan taitavasti ilmaista taulukkona siirtymisen mahdollisuudesta osiensa välillä — kuitenkin päämäärällisesti suuntautuneena systeemin seikkailuun. Korkeasti kehittynyt esimerkki systeemin seikkailusta — filosofian ymmärtämänä erotuksena tarkastelevasti-heijastavasta filosofiasta — on sotilaan vapaa valinta noudattaa yliluonnollisesta tahdostaan käskyä uhrata itsensä (freiwillige Aufopferung) yli-inhimilliselle laille sodassa maailmankansalaisuuden puolesta pelottomasti hymyillen, eli “civitas Dei” Jumalan tuollaolona maailmassa yli-inhimillisen taiteilijan ilmauksena ihmisen omantunnossa. Äärettömän (unendlich) Jumalan tuollaolo ei ole käsitteellistä, eli ymmärryksen tarkastelemaa, mikä erottaa sen teosofiasta (Theosophie), eli luonnollisesta teologiasta.

Who is online

Users browsing this forum: No registered users and 1 guest