Re: Mitä tietoisuudelle tapahtuu dementiassa?
Posted: Fri Aug 31, 2018 12:46 pm
Minä ajattelen tietoisuudesta sikäli kummallisesti, että jaan Wyrmfangin ei-reduktiivisen materialismin mutta pidän tietyllä tavalla miellettyjä kuolemanjälkeisiä olotiloja silti todellisina. Tarkemmin voisi sanoa, että käsitän kehon, jota ihminen tarvitsee todella laajimmalti ja vahvimmalti elääkseen, väljemmin kuin vain ihon rajaamana liha-, luu- ym. -rakenteena. Olikohan se Novalis joka kirjoitti, että ilma, jota hengitämme, pitäisi veren lailla laskea sisäelimeksi. Vastaavalla tavalla minun olemassaoloni - siis oikea, elävä olemassaolo, johon kuuluvat myös esim. pitkän tähtäimen toiveeni ja suunnitelmani - vaatii toteutuakseen muidenkin aivoja kuin omiani, muidenkin kehomielivyyhtejä - puhumattakaan kulttuurista, jonka mielekkyysrakenteen hajotessa tai radikaalisti muuttuessa minusta tulisi kirjaimellisesti eri henkilö. En yksinkertaisesti voisi olla "minä" sanan koko kokemuksellisessa merkityksessä jos en olisi läsnä muidenkin mielissä, ensisijaisesti tietysti minulle läheisten ihmisten.
Tämä liittyy kuolemanjälkeisiin olotiloihin siten, että mahdollistaa kuolleiden osittaisen (häilyvän, varjomaisen, joskus tosin intensiivisenkin) elämisen sen jälkeen, kun heidän oma kehonsa (tai aivonsa/mielensä, kuten dementiassa) on tuhoutunut. Viljelen lisää kuluneita metaforia, joskaan en omaani metaforaksi tarkoita: kuolleet voivat elää edelleen meissä. Tämä ei ole kovin ihmeellistä kun muistetaan, että he jo täysin elossa ollessaan ovat olleet sitä myös kauttamme.
Viestiesi perusteella sanoisin, redmoon, että äidilläsi on ehkä pian, ehkä jo nykyisin, enemmän tekemistä läheistensä - kuten sinun - häntä koskevien muistojen ja ajatusten kuin tuon "kuorena" koetun kehon kanssa. Tarkoitan, että hyvin tärkeä osa tai "puoli" hänestä todella elää sinussa/teissä vaikka arkiajattelun mukainen fyysinen olemus olisi miten huonossa kunnossa. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta oikeasti läheisen ihmisen dementiasta, joten en tietenkään osaa pohtia tätä aihetta aivan niin herkästi ja tarkasti kuin pitäisi. Ajatukseni perustuvat enimmäkseen yhteiselämääni erään oman läheiseni "aaveen" kanssa - menetyksen nostattamiin tunnemaisemiin, joiden totuudellisen kuvaamisen olen kokenut mahdottomaksi ilman taustoittavaa ontologiaa tai sellaisen luonnosta. Puhun tästä nyt vielä hiukan, kun se kai ainakin sivuaa aihetta.
Vainajan elämä kuolemansa jälkeen ei siis tietenkään ole sikäli kirjaimellista, että hänessä olisi eläessään ollut kehosta ja sen toiminnasta tarkasti erotettava henki, joka nyt leijailee ilman kehoa ja kokee asioita jossain mielessä samalla tavalla kuin ennenkin. Ei; vainajan tiukasti ottaen oma kokemus on todella lakannut. Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että jos hänen mielessämme säilyvä kuvansa on ”vain” kuva - jollei se todella ole osa häntä - emme ole häntä hänen varsinaisena elinaikanaankaan voineet tuntea. Niin kutsuttu toisten mielten ongelma opettaa - tai uskottelee meille, ettei meillä ole elävistäkään muuta kuin tällainen kuva (aistihavainnot, joiden ”taakse” projisoimme viime kädessä tuntemattomaksi jäävän mielen). Haluaisin väittää, että sikäli kuin itse osallistumme toisen mielen koostamiseen (tavoilla, joihin viittaan ensimmäisessä kappaleessa), voimme olla myös suoraan kosketuksissa siihen - yhtä suoraan kuin omaan mieleemme. Voimme todella olla jonkin verran myös muita ihmisiä tai vain muita. Näin myös muistojemme hämärä olemassaolo lopulta ansaitsee tulla kutsutuksi elämiseksi.
ps. Toivon, ettei filosofinen lätinä tunnu aivan irrelevantilta tilanteesi suhteen. Olen monesti kuvitellut, mitä tuntisin, jos mainitsemani läheinen ihminen olisi jäänyt eloon jossain puolinaisessa, mahdollisesti itselleen tuskallisessa tilassa, enkä mitenkään ole saanut muodostettua tästä mielikuvaa, joka ei olisi sietämätön. Voimia siis sinulle, sen verran kuin ne auttavat.
Tämä liittyy kuolemanjälkeisiin olotiloihin siten, että mahdollistaa kuolleiden osittaisen (häilyvän, varjomaisen, joskus tosin intensiivisenkin) elämisen sen jälkeen, kun heidän oma kehonsa (tai aivonsa/mielensä, kuten dementiassa) on tuhoutunut. Viljelen lisää kuluneita metaforia, joskaan en omaani metaforaksi tarkoita: kuolleet voivat elää edelleen meissä. Tämä ei ole kovin ihmeellistä kun muistetaan, että he jo täysin elossa ollessaan ovat olleet sitä myös kauttamme.
Viestiesi perusteella sanoisin, redmoon, että äidilläsi on ehkä pian, ehkä jo nykyisin, enemmän tekemistä läheistensä - kuten sinun - häntä koskevien muistojen ja ajatusten kuin tuon "kuorena" koetun kehon kanssa. Tarkoitan, että hyvin tärkeä osa tai "puoli" hänestä todella elää sinussa/teissä vaikka arkiajattelun mukainen fyysinen olemus olisi miten huonossa kunnossa. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta oikeasti läheisen ihmisen dementiasta, joten en tietenkään osaa pohtia tätä aihetta aivan niin herkästi ja tarkasti kuin pitäisi. Ajatukseni perustuvat enimmäkseen yhteiselämääni erään oman läheiseni "aaveen" kanssa - menetyksen nostattamiin tunnemaisemiin, joiden totuudellisen kuvaamisen olen kokenut mahdottomaksi ilman taustoittavaa ontologiaa tai sellaisen luonnosta. Puhun tästä nyt vielä hiukan, kun se kai ainakin sivuaa aihetta.
Vainajan elämä kuolemansa jälkeen ei siis tietenkään ole sikäli kirjaimellista, että hänessä olisi eläessään ollut kehosta ja sen toiminnasta tarkasti erotettava henki, joka nyt leijailee ilman kehoa ja kokee asioita jossain mielessä samalla tavalla kuin ennenkin. Ei; vainajan tiukasti ottaen oma kokemus on todella lakannut. Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että jos hänen mielessämme säilyvä kuvansa on ”vain” kuva - jollei se todella ole osa häntä - emme ole häntä hänen varsinaisena elinaikanaankaan voineet tuntea. Niin kutsuttu toisten mielten ongelma opettaa - tai uskottelee meille, ettei meillä ole elävistäkään muuta kuin tällainen kuva (aistihavainnot, joiden ”taakse” projisoimme viime kädessä tuntemattomaksi jäävän mielen). Haluaisin väittää, että sikäli kuin itse osallistumme toisen mielen koostamiseen (tavoilla, joihin viittaan ensimmäisessä kappaleessa), voimme olla myös suoraan kosketuksissa siihen - yhtä suoraan kuin omaan mieleemme. Voimme todella olla jonkin verran myös muita ihmisiä tai vain muita. Näin myös muistojemme hämärä olemassaolo lopulta ansaitsee tulla kutsutuksi elämiseksi.
ps. Toivon, ettei filosofinen lätinä tunnu aivan irrelevantilta tilanteesi suhteen. Olen monesti kuvitellut, mitä tuntisin, jos mainitsemani läheinen ihminen olisi jäänyt eloon jossain puolinaisessa, mahdollisesti itselleen tuskallisessa tilassa, enkä mitenkään ole saanut muodostettua tästä mielikuvaa, joka ei olisi sietämätön. Voimia siis sinulle, sen verran kuin ne auttavat.