Mitä Te haluatte saavuttaa "henkisen polun" tiellä

[Tähti]

Valoa tielle-kirjassa tuo "matka on päämäärä" on esitetty sanoin "Tapa kasvamisen nälkä." Ton lisäksi intuitioon luottamisen kun saa toimimaan, niin voi tehdä mitä vaan. Käytännössähän tämän otsikon topic "Mitä Te haluatte saavuttaa "henkisen polun" tiellä" on paradoksi, jos nyt lainaan taas Valoa tielle-kirjasta, niin "Halaja ainoastaan sitä, mikä on saavuttamatonta." Jonkun muun kuin persoonan tavallisten äänten olisi hyvä saada "haluamaan".

http://www.teosofia.net/teos/valoa_tielle.htm

[Kenazis]

Itselleni tuo "matka on päämäärä" - lause on hyvinkin osuva ja olen sitä myös toitotellut ääneen ja äänettömästi ihan riittämiin. jotenkuten näin:

1. Matka on päämäärä
2. Päämäärä on saavutettu, kun matka on ollut onnistunut
3. Matka on ollut onnistunut, kun olet ollut aktiivisesti läsnä
...ja seuraavaksi pääsisimme taas tuttuihin Rakkaus, Tahto, Ymmärrys - linjalle.

Jossain välissä päädyin tähän henkiselle polulle ja pois ei ole pääsyä, ei halua.

[Wyrmfang]

Itselleni tuo "matka on päämäärä" - lause on hyvinkin osuva ja olen sitä myös toitotellut ääneen ja äänettömästi ihan riittämiin.

Miten näet tuon kysymyksenasetteluni "kantilaisesta" ja "nietzscheläisestä" versiosta tässä? Voiko olla varsinaisesti henkistä polkua ilman päämäärää regulatiivisena ideana, vai voiko "tuulen mukana meneminen" olla henkistä?

Minun on tosiaan vaikea hahmottaa jälkimmäistä ideaa, oikeastaan ylipäätään, ei pelkästään kysymyksenä henkisyydestä. Ehkä olen vain lukenut liikaa Kantia (useita vuosia tutkimustyötä), mutta minusta hänen käsitys ihmisen toiminnasta "maksiimien" pohjalta on korrekti. Idea on siis, että kun tahdon jotain, tahdon aina jonkin yleisemmän periaatteen mukaan (minkä ei tietenkään tarvitse olla tietoisesti itselle asetettu). Jos vaikka tympii olla sateessa ja menen sateensuojaan, tämä ei ole ihmisellä pelkkää vaistotoimintaa, vaan järki muodostaa tässä tilanteessa periaatteen "jos sataa, on hyvä mennä sateensuojaan". Jos kysytään miksi, löytyy yleisempi maksiimi oman hyvän olon turvaamisesta. Moraalilain toimiessa tavallaan "maksiimien maksiimina", jota vasten eri maksiimien legitimiteetti kussakin tilanteessa määrittyy (silloin kun kyse on ylipäätään moraalista arviointia vaativasta tilanteesta), on lopulta kaksi perimmäistä maksiimia: oikein toimiminen ja toimiminen niin kuin sattuu huvittamaan. Pelkkä henkilökohtainen oikein toimiminen ei kuitenkaan voi antaa kokonaisvaltaista suuntaa elämälle, joten se viimekätinen päämäärä kantilaisessa kehyksessä täytyy olla "korkein hyvä", joka vastaa "ihmiskunnan täydellistä henkistymistä" esim. teosofisessa kontekstissa.

[Nefastos]

Minusta on suoraan sanottuna patologista jos lähtökohta henkilökohtaiselle pyrinnölle elämässä on jossain muualla kuin tässä konkreettisessa elämässä

Tämä on minusta jo superraskas mielipide. Patologialeimojen kanssa pitäisi olla hyvin varovainen, ettei niitä tule iskeneeksi sellaisten erojen takia, jotka lopulta paljastuvat temperamentillisiksi. Vrt. nykymaailman vaarallisen yleinen tapa nähdä melankolia patologisena tilana, joka pitää hoitaa pois.

Itse tosin en nirvânalla tarkoita "jotain täysin poissaolevaa", vaan päinvastoin niin täysin kaikki rajoitukset ylittävää, että se absoluuttisessa immanenssisaan & kaikkiallaolossaan vaikuttaa rajalliselle, ruumiiseen samaistuneelle ihmiselle - eli lopulta dualismien kautta maailmaa käsittävälle ajattelulle - olemattomuudelta. Silti sympatiseeraan vahvasti myös äärimmäistä kaipausta pois, vaikkakin se mielestäni on lopulta mielen vaillinaisesti käsittämä kaipaus ytimeen.

[Wyrmfang]

Minusta on suoraan sanottuna patologista jos lähtökohta henkilökohtaiselle pyrinnölle elämässä on jossain muualla kuin tässä konkreettisessa elämässä

Tämä on minusta jo superraskas mielipide. Patologialeimojen kanssa pitäisi olla hyvin varovainen, ettei niitä tule iskeneeksi sellaisten erojen takia, jotka lopulta paljastuvat temperamentillisiksi. Vrt. nykymaailman vaarallisen yleinen tapa nähdä melankolia patologisena tilana, joka pitää hoitaa pois.

Itse tosin en nirvânalla tarkoita "jotain täysin poissaolevaa", vaan päinvastoin niin täysin kaikki rajoitukset ylittävää, että se absoluuttisessa immanenssisaan & kaikkiallaolossaan vaikuttaa rajalliselle, ruumiiseen samaistuneelle ihmiselle - eli lopulta dualismien kautta maailmaa käsittävälle ajattelulle - olemattomuudelta. Silti sympatiseeraan vahvasti myös äärimmäistä kaipausta pois, vaikkakin se mielestäni on lopulta mielen vaillinaisesti käsittämä kaipaus ytimeen.

Onhan se jyrkkä väite, mutta pidän kyllä kiinni siitä. Ehkä joskus on voinut olla toisin, mutta nykytilanteessa hengellisyys sillä tavoin käsitettynä kuin sen esim. kristityt "tosiuskovaiset" ymmärtävät on kyllä minusta patologista riippumatta temperamentista. Huomaa sana "lähtökohta". Ymmärtääkseni olet itsekin allekirjoittanut ajatuksen siitä, että missä tahansa mielessä toismaailmallisten elementtien oikeutus henkisessä kehityksessä täytyy tulla puhtaasti moraalisesta lähtökohdasta. Tämä on filosofinen taso asiassa. Psykologisesti tietenkin lähtölaukaus henkiseen kehitykseen on usein jossain aivan muualla, jolloin sen todellinen ajava voima jää sillä hetkellä ehkä täysinkin tiedostamattomaksi.

"Kaipuu pois" on toki minunkin mielestä hyvin ymmärretävää, ja itse kukin kokee varmasti joskus niin. Sen systemaattinen estetisointikin voi olla joskus hyödyksi, mutta varsinaisen henkisyyden ytimeen se ei mielestäni kuulu.

Kysymys kehitystä fokusoivan idean ns. todellisuudesta on sitten toinen asia. Siinä, kuten sanoin, olen sitä mieltä, että idea ei voi olla konkreettisesti saavutettavissa juuri koska se on idea, mutta se toisaalta ideana täysin erityisluontoisella tavalla välttämätön.

[Nefastos]

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihanteiltaan eskapistiset maailmankatsomukset kuten eksoteerinen kristinusko, eksoteerinen theravada-buddhalaisuus tai eksoteerinen antikosminen satanismi ovat vaarallisia kollektiiviselle psyykelle, koska ne yhdistävät fantasian/uskon & dualismin tämän- & tuonpuoleisen välillä. Mutta kuten toistuvasta adjektiivista näkee, pulma on mielestäni pikemminkin päinvastaisella taholla kuin henkisyyden toismaailmallisuudessa.

[Kenazis]

Itselleni tuo "matka on päämäärä" - lause on hyvinkin osuva ja olen sitä myös toitotellut ääneen ja äänettömästi ihan riittämiin.

Miten näet tuon kysymyksenasetteluni "kantilaisesta" ja "nietzscheläisestä" versiosta tässä? Voiko olla varsinaisesti henkistä polkua ilman päämäärää regulatiivisena ideana, vai voiko "tuulen mukana meneminen" olla henkistä?

Minun on tosiaan vaikea hahmottaa jälkimmäistä ideaa, oikeastaan ylipäätään, ei pelkästään kysymyksenä henkisyydestä. Ehkä olen vain lukenut liikaa Kantia (useita vuosia tutkimustyötä), mutta minusta hänen käsitys ihmisen toiminnasta "maksiimien" pohjalta on korrekti. Idea on siis, että kun tahdon jotain, tahdon aina jonkin yleisemmän periaatteen mukaan (minkä ei tietenkään tarvitse olla tietoisesti itselle asetettu). Jos vaikka tympii olla sateessa ja menen sateensuojaan, tämä ei ole ihmisellä pelkkää vaistotoimintaa, vaan järki muodostaa tässä tilanteessa periaatteen "jos sataa, on hyvä mennä sateensuojaan". Jos kysytään miksi, löytyy yleisempi maksiimi oman hyvän olon turvaamisesta. Moraalilain toimiessa tavallaan "maksiimien maksiimina", jota vasten eri maksiimien legitimiteetti kussakin tilanteessa määrittyy (silloin kun kyse on ylipäätään moraalista arviointia vaativasta tilanteesta), on lopulta kaksi perimmäistä maksiimia: oikein toimiminen ja toimiminen niin kuin sattuu huvittamaan. Pelkkä henkilökohtainen oikein toimiminen ei kuitenkaan voi antaa kokonaisvaltaista suuntaa elämälle, joten se viimekätinen päämäärä kantilaisessa kehyksessä täytyy olla "korkein hyvä", joka vastaa "ihmiskunnan täydellistä henkistymistä" esim. teosofisessa kontekstissa.

Olen samoilla linjoilla tässä sinun kanssasi. Päämäärä on oltava ideana mielessä, mutta se on saavuttamaton. Matka kohti tätä päämäärää on kuitenkin mahdollinen, jolloin matkamme on samalla se päämäärä, joka konkretisoituu jatkuvasti (kunhan pyrimme kohti tätä ideaalia päämäärää). Jos ei näe jo matkaa päämääränä, on helpompi ajautua epätoivoon (miksi edes yrittää, kun se on mahdotonta- asenne).

Usein tuollainen ”tuulen mukana meneminen” / ”elän hetkessä” – asenne on minulle vaikuttanut joko siltä, että ei oikeasti ole mitään suuntaa (johtuen esim. älyllisestä laiskuudesta) tai sitten siitä, että oikeuttaa sillä ”väärät tekonsa”. En ole ainakaan törmännyt sellaiseen henkilöön, joka todella olisi vaikuttanut siltä, että tietää mitä on tekemässä seuratessaan tällaista asennetta.
Samoin kuin mieli on aina mieltä jostain, tietoisuus on tietoisuutta jostain, täytyy polun olla polku johonkin. Mielestäni ”tuulen mukana meneminen” on pakostakin passiivista, koska siinä ei ole mitään kiintopistettä, jonka mukaan ”ohjataan” kulkua ja polulla kulkeminen on aina aktiivista osallisuutta (paradoksaalisesti jopa ollessaan passiivista).

Kantin filosofia on itselle vielä todella tuntematonta, mutta olen huomannut, että se kyllä puhuttelee ja käy yksiin ajatusteni kanssa, kun siihen olen törmännyt.

Pahoittelen, että vastauksissa saattaa kestää lähiaikoina (en pääse enää töissä rauhassa koneelle, kun on opiskelija koko ajan lähettyvillä).

[Wyrmfang]

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihanteiltaan eskapistiset maailmankatsomukset kuten eksoteerinen kristinusko, eksoteerinen theravada-buddhalaisuus tai eksoteerinen antikosminen satanismi ovat vaarallisia kollektiiviselle psyykelle, koska ne yhdistävät fantasian/uskon & dualismin tämän- & tuonpuoleisen välillä. Mutta kuten toistuvasta adjektiivista näkee, pulma on mielestäni pikemminkin päinvastaisella taholla kuin henkisyyden toismaailmallisuudessa.

Siis hetkinen, johdat siitä että tietyntyyppisen (valheellisesti) henkiseksi kutsutun maailmankuvan arvostelussa joskus käytetään alunperin luonnontieteellistä termiä "patologinen" sen, että tämä arvostelu tyypillisesti heijastaa luonnontieteellisestä reduktiota (vai viittaako "toisaalla" ja termi "patologinen" johonkin muuhun)? Joissain tapauksissa näinkin, mutta patologinen toimii kyllä nähdäkseni useimmiten (kuten myös minulla) samantyyppisenä luonnontieteellisenä analogiana kuin vaikkapa esoteriassa usein vastaan tulevat "magnetismi" tai "säteily". Toismaailmallisuuden alkuperä on nimenomaan kristillisessä maailmakuvassa, josta se on siirttynyt myös luonnontieteelliseen reduktionismiin (jossa "todellinen" todellisuus on vain "henkisen" sijaan "fysikaalinen"). Tällöin ongelman ydin on yleensäkin toismaailmallisuudessa (oli se sitten missä muodossa tahansa, vaikkapa nyt sitten uushengellisessäkin kontekstissa), jota vastaan hyökkääminen toisenlaisella toismaailmallisuudella puolin tai toisin vain ruokkii samaa kierrettä.

Kantin filosofia on itselle vielä todella tuntematonta, mutta olen huomannut, että se kyllä puhuttelee ja käy yksiin ajatusteni kanssa, kun siihen olen törmännyt.

En ihmettele jos puhuttaa, sillä ajatuksistasi on tullut mieleen useampaan otteeseen analyyttisen perinteen "mystisemmät" ajattelijat, amerikkalaiset pragmatistit sekä fenomenologia - joiden kaikkien suurin vaikuttaja on Kant.

[Vanadís]

Henkisen polun kaukainen päämäärä voisi olla tuo nirvânaksi kuvattu yhtyminen johonkin niin suureen alkuytimeen, että se ylittää käsityskyvyn ja sen vuoksi en ajattele siitä juuri ollenkaan. Tässä elämänkierron suuressa pyörässä koen kohdallani valtavana harppauksena sen, että olen herännyt tavallisen tallaajan unestani ja tullut Tietoiseksi. Fra Obnoxionin tavoin koen tästä tietoisuudesta kiitollisuutta ja syvää onnellisuutta.

Tietoisena maagikkona eläminen on tässä maailmassa sekä siunaus että kirous. Tätä heräämistä ja uudella tavalla näkemistä kun ei voi pyyhkiä pois. Se ajaa eteenpäin, se pakottaa menemään loppuun asti, vaikka matkan varrella on karille mennyt pari työpaikkaa ja sukulaisuus- sekä ystävyyssuhteita. Se mitä tämä henkinen työ ja rehellisyys antaa, on jotakin paljon arvokkaampaa. Tähän sopisi seuraava runo:

https://www.youtube.com/watch?v=k6_QUhUPrF4

Henkisellä tiellä jotenkin hahmotettavissa oleva päämäärä on mahdollisimman täydellinen maagikko, itsensä muistanut ja uudelleen tietoisesti luonut ihminen. Ehkä lopputulos on jotakin ihmisyyttä suurempaa, jumalallista, kirkastunutta. Tällä matkalla apuna on onneksi maagisia järjestöjä ja veljeskuntia, joissa pystyy yhdessä veljien kanssa käymään läpi tätä vaativaa prosessia ja pilkkomaan sitä osatavoitteisiin. Toinen mentoroi toista, osa kyseenalaistaa, osa peilaa sinua, monet kannustavat ja kehittävät sinua matkallasi, jossa tavoitteemme on yhteinen.

Tällä matkalla mulla on eväslaukussa Rakkaus, Totuus, Oikeat teot, Tahto ja Usko. Näen myös horisontissa itseni sellaisena joksi haluan tulla. Otan tästä kuvasta kiinni ja pyrin tietoisesti sitä kohti. Kun olen taas piirun verran lähempänä, huomaan horisontin paenneen ja tavoite-itseni muuttuneen taas hieman erilaiseksi (mikä on luonnollista, kun ymmärryksen kasvaessa myös potentiaali kasvaa ja tavoite päivittyy). Tärkeätä on seurata tätä kehityskaarta tietoisesti ja kriittisesti, tsekkaillen edetäänkö Tahdon alla eikä lipsuen mielihaluihin, jotka näkisin sinä tuulen mukana heilumisena.

Konkretisoin tätä itsekehityshässäkkää nostamalla pari kertaa vuodessa (talvipäivänseisauksena ja kesäpäivänseisauksena) maljan skandinaavisessa blot-hengessä ja asettamalla konkreettisia tavoitteita tulevalle kuudelle kuukaudelle. Samalla voi kippistää hunajasimaa ja kehua itseään niistä asioista, jotka ovat toteutuneet viimeisten kuukausien aikana. Eli kiitosta, rakkautta ja ennen kaikkea armoa itselle tällä vaativalla matkalla. Alun perin maljan idean poimin Tapio Kotkavuoren Karhun Malja –riitistä. Hänen versiossa maljaa juodaan kolme kierrosta: kehon malja, persoonan malja ja psyyken malja. Käytän tätä kaavaa mukaillen ja yleensä nostan maljat/lupaukset fyysisessä todellisuudessa toimimiselle ja henkisen elämän tavoitteille.

Esimerkiksi viime vuoden aikana teemani vuodelle oli Rakkaus. Halusin tutkia ja ymmärtää rakkautta monesta eri näkökulmasta. Vuoden aikana ahjossa kärysi ensin avioliitto, joka ei kestänytkään rehellistä tarkastelua rakkauden valossa. Ero rysäytti elämässä isoja muutoksia aikaan, mutta samalla ystävyyssuhteissa sain kokea todellista myötätuntoa ja rakkautta. Muitakin rakkauden muotoja ja sävyjä kolusin vuoden aikana läpi aina runoudesta erotiikkaan. Vuoden loppu toi kuitenkin elämääni ihan yllättävän rakkauden, joka summasikin tämän kierroksen loistavasti <3 Kokematta on vielä lapsen synnyttäminen ja sen kautta äidinrakkaus, mutta ehkä sekin tulee ajallaan…

Koen vihkimystyön holistisesti, joten näen kaiken elämän ja arjen valinnat osana henkistä kulkemista. Yksi tavoitteistani on laajentua ja rikkoa rajoja. Tätä olen toteuttanut kiipeämällä vuorilla Sveitsissä, kitumalla autiomaassa Afrikassa ja rikkomalla lakia venäläisessä kirkossa. Tempausten jälkeen on taas hyvä palata omaan keskukseen ja integroida koetut vahvat tunteet itseensä. Tärkeä asia on tehdä konkreettisia tekoja tässä maailmassa, auttaa heikompia ja herätellä joitakin ihmisiä.

Paljon jäi sanomatta, mutta tästäkin tuli pitkä selostus.
Tsemppiä kaikille omiin tavoitteisiinne ja Työhönne!

[Nefastos]

Siis hetkinen, johdat siitä että tietyntyyppisen (valheellisesti) henkiseksi kutsutun maailmankuvan arvostelussa joskus käytetään alunperin luonnontieteellistä termiä "patologinen" sen, että tämä arvostelu tyypillisesti heijastaa luonnontieteellisestä reduktiota (vai viittaako "toisaalla" ja termi "patologinen" johonkin muuhun)?

Tarkoitukseni ei ollut viedä asiaa sen syvemmälle, käsitin vain termisi "patologinen" negatiivisesti arvottavaksi & myönsin siihen että juu, voimakas dualismi (tässä tämänpuolisuus >< tuonpuolisuus) voidaan tosiaan nähdä vaaralliseksi syystäkin - ottamatta kantaa luonnontieteen faktisiin tai kulttuurisiin näkemyksiin siitä, mihin tai miten raja tarkalleen asettuu. Kärjistävänä esimerkkinä, vaikka kristinuskon taivas olisi täysin totta, se ei riittäisi oikeuttamaan pseudokristillistä dualismin moraalia.