Miten annetaan anteeksi?

Veljille esitetyt kysymykset.
Jihad

Miten annetaan anteeksi?

Post by Jihad »

Onko se sitä että jättää kostamatta vaikka siihen kykenisi? Käykö anteeksiannosta älyllinen pohdinta että "hän nyt on sellaisista ja sellaisista olosuhteista ja niin ja näin traumatisoitunut eikä ymmärrä paremmasta tai tajua täysin mitä tekee" vai pitääkö sen myös tuntua joltain? Miten annetaan anteeksi itselle, erityisesti jos on "täydessä ymmärryksessä" (niissä rajoissa kuin se on mahdollista) toiminut väärin ja onko toisille mahdollista antaa anteeksi jos itselleen ei voi ja vice versa? Unohdinko kysyä jotain?
User avatar
Peregrina
Posts: 118
Joined: Thu Aug 03, 2017 10:35 pm

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Peregrina »

Minusta anteeksianto on oivallus/kokemus, mutta varmaan tämänkin oivalluksen hankkimiseksi on monia teitä. Anteeksiannon sanojen toistaminen voi ehkä tuottaa tulosta, mutta vasta pitkän ajan kuluttua. Luulen, että nopeampia tuloksia saa, jos onnistuu muodostamaan yhteyden anteeksiannon kokemuksen ja käsiteltävän tilanteen välillä. Esimerkiksi palauttamalla mieleen joku tapaus, milloin on aidosti kokenut saaneensa/antaneensa anteeksi, keskittymällä siihen, miltä anteeksianto tuntuu ja sitten ajattelemalla ihmistä, jolle haluaa antaa anteeksi.
Älyllinen analyysi on varmaan välttämätöntä, jos omat rajat ei ole niin heikot, että suoraan samastumalla kykenee oivaltamaan toisen tilan ja antaa automaattisesti anteeksi. Tosin ainakin tuossa jälkimmäisessä tapauksessa täytyy kyetä ensin antamaan itselleen anteeksi, koska samastumisen tilassa kohtelee toista kuin itseään ja itseään kuin toista.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Nefastos »

Itse koen, että anteeksianto on prosessi. Se on vaikeaa, se ei käy hetkessä, vaan vaatii pitkällistä työstämistä. Olennaista anteeksiannossa on tällöin se konsistentti tahtotila ("tahdon antaa anteeksi"), joka saa puurtamaan läpi tämän pitkän työn. Mitä syvempi on haavoittumisen tunne, sitä pitempää työtä vaaditaan. Kyse voi olla kuukausista tai vuosista, harvoin lyhyemmästä ajasta, jos tahtoo todellisia eikä näennäisiä tuloksia.

Kun varsinainen reflektiivinen pohjatyö on tehty, eli olen läpikotaisin kartoittanut asian sellaiseksi että minun on työstettävä asiaa itsenäisen anteeksiantamisen prosessin kautta (eli mikään ulkoinen sovinto ei ole enää mahdollinen, sellaista on yritetty ja se on epäonnistunut, tms.), otan tunteen mukaan omaan rukoustyöhöni. Rukousnauhaharjoitukseeni kuuluvat rukoukset "niiden puolesta, joita olen loukannut", ja "niiden puolesta, jotka ovat loukanneet minua". Kohdat liittyvät tietenkin yhteen, ja niissä on koettava aitoa (myönteistä) tunneponnistusta. Huulten rukoukset ovat merkityksettömiä.

Anteeksianto ei ole unohtamista. Olisi hulluutta – ja traumatisoivaa – värittää piiloon kärsimiään asioita: sellaisessa tapauksessa tilanne uusiutuisi joko samojen tai eri ihmisten taholta, tai mieli alkaisi muuten vinoutua. Ihmisestä jolle olemme antaneet anteeksi tulee tuskin myöhemminkään ylintä ystäväämme. Mutta anteeksiannossa pystymme tulemaan tilaan, jossa aidosti tahdomme hänelle hyvää, ja mielen luonnollinen oikeudenmukaisuuden tunne ei enää ilmene vihana ja kostonhaluna, jotka polttavat niin kohdettaan kuin lähettäjäänsä.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Smaragd
Posts: 1120
Joined: Thu Jan 09, 2014 4:27 am

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Smaragd »

Tämä on ollut merkittävä aihe omalla polullani. Tärkeimmät huomiot taisikin jo tulla mainituksi ylemmissä kommenteissa (etenkin ruusukkotyö on auttanut minua suuresti tässä), mutta tekee mieli kaivaa vielä jotain esiin. Uskonnollisella temperamentilla anteeksiannon noustessa työn keskiöön, aiheen ja anteeksiannon kohteen voi kokea yhtä pyhänä kuin ylipäätään keskeisimmän työnsä voi kokea. Vaikkei anteeksiannettavasta yleensä tule ylintä ystäväämme, niin anteeksiannettava on tässä osa pyhyyttä. Hän on portinvartija. Tällaisen rakkaudella toiseutta kohtaavan kuvion kautta näen Nefastoksen mainitseman tunneponnistuksen tapahtuvan luontevasti.

Joissakin tapauksissa voi olla lopuksi hyvä pyrkiä näkemään se yhteinen haava, joka yhteentörmäykseen alunperin on osapuolet vetänyt, ja joka kenties on jäänyt mätänemään kaunan alle.
"Would to God that all the Lord's people were Prophets”, Numbers 11:29 as echoed by William Blake
Kavi
Posts: 473
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Kavi »

Mitä tapahtuu kun tämä tahtotila ei yksinkertaisesti riitä? Kun sanat, jotka nyt tuntuvat todelta, palavatkin poroksi vihasta?
Mistä löytyy voima ja armollisuus ja kyky saattaa korkeampi äly ja buddhi tasapainoon?

Olen riivannut omaa mieltäni aivan kertakaikkisen hirveimmillä tapauksilla, millä ihmismieltä ja - ruumista voi järkyttää.
Ei tarvita paljoa Jobin kohtaloa, kun elävässä elämässä myytit tulevat todeksi.
Mistä löytää tällöin rakkaus ja myötätunto?

Omassa elämässäni tällä hetkellä elämän kauhu ja kenties liiallinen empatia kohtaavat toisensa.
Vaikka vaivaan mieltäni kuvitteellisilla tapauksilla, saattaa vastaavia ihmiselämän häväistyksen muotoja esiintyä ja olla totisinta totta ja niiden käsittely neutraalisti on ollut itselleni mahdotonta.
Voiko ihmiseltä edes aina olettaa anteeksiantamisen taitoa?

Toisaalta on niin, että tämä prosessi etenee pienin askelin ja ensin tulisi antaa anteeksi itselleen omat pikkumaiset seikat ja sekin on toisinaan niin kovin vaikeaa.
Toisaalta on myös niin, että tämä Vihan leisku voi muuntua rakkaudeksi sekä tahdoksi antaa anteeksi, vain yksin rakkaudesta.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Nefastos »

Kavi wrote: Mon Nov 25, 2019 11:05 pmVoiko ihmiseltä edes aina olettaa anteeksiantamisen taitoa?

Ei. Kuten Gandhi sanoi, täysi väkivallattomuus "ei ole heikkojen hyve", vaan se on vain vahvimmille yksilöille.

Pakotettu yritys anteeksiantoon voi vääristää ihmisen, joka ei aidosti kykene käsittelemään asiaa, vaan siirtää traumansa – omansa tai maailman kärsimyksen – sivuun muka sen unohtaen ja anteeksi antaen, mutta tosiasiassa vain asian haudaten. Anteeksianto ei juuri koskaan voi olla välitöntä, jos kärsimys on ollut todellista.

Siksi olisi tärkeää aloittaa oikeudenmukaisuudesta – tai vaikka jäädäkin siihen, voimiensa mukaan. Siinä on jo valtavat haasteensa. En ole varmaan ikinä nähnyt tapausta, jossa ihminen joka ei tahdo antaa anteeksi pystyisi todella harjoittamaan oikeudenmukaisuuden hyvettä. Ihmisen psyyke on sellainen, että jos se valitsee ankaruuden tien, kaikki oma psykologinen roskamme tarttuu mukaan tuohon vihaan, ja sen sijaan että suhtautumisemme olisi kylmän Nemesiksen oikeudenmukainen koston vaade, meistä tulee yhä pikkumaisempia ja sokeampia omille erehdyksillemme. Kun katsomme ympärillemme, näemme varmasti jokainen helposti sen, kuinka niin monet tahot vaativat "oikeudenmukaisesti" rangaistusta toisille jopa täsmälleen samoista virheistä, joita itse tekevät. Meissä ihmisissä ei vain ole kyllin syvä itsereflektion kyky vielä syntynyt, että kykenisimme tanssittamaan oikeuden miekkaa muiden kauloilla.

Mutta... Kun ihminen vilpittömästi ja koko sydämestään ponnistaa oikeudenmukaisuuteen, hän (ihme kyllä) samalla ponnistuksella yltää myös anteeksiantoon, sillä nämä prinsiipit ovat nykyihmisessä hyvin elimellisesti toisiinsa yhdistyneet.

Kavi wrote: Mon Nov 25, 2019 11:05 pmMitä tapahtuu kun tämä tahtotila ei yksinkertaisesti riitä? Kun sanat, jotka nyt tuntuvat todelta, palavatkin poroksi vihasta?
Mistä löytyy voima ja armollisuus ja kyky saattaa korkeampi äly ja buddhi tasapainoon?


Se löytyy nimenomaan buddhista, joka on yleisliuotin. Vanhassa sanskrit-kirjallisuudessa buddhi, sielu, on manaksen sydän. Keskittyminen tuohon syvimpään sielukkuuteen aidosti, rakkauteen ja rehellisyyteen pyrkien – herkeämättömällä prosessilla, joka kuitenkin tiedostaa että työ tulee kestämään pitkään – on riittävästi. Se ei tuota välittömästi parhaita tuloksiaan, ei vaikka siltä saattaisi joskus näyttääkin, vaan aito myötätunto ja anteeksianto on työn ja tien takana.

Kavi wrote: Mon Nov 25, 2019 11:05 pmToisaalta on niin, että tämä prosessi etenee pienin askelin ja ensin tulisi antaa anteeksi itselleen omat pikkumaiset seikat ja sekin on toisinaan niin kovin vaikeaa.


Nämä kaksi eivät olekaan eri asioita, vaan sama asia. Ihminen joka kieltäytyy antamasta anteeksi muille ei koskaan todella pysty antamaan anteeksi itselleen omia pieniä tai suurempia virheitään. (Ja muistetaan, että suurimpia virheitämme me emme itse asiassa juuri koskaan huomaa, vaan kiinnitämme huomiomme niihin vähäisiin, jotka eivät sijaitse mustan pisteemme alueella.)
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Soror O »

Nefastoksen vastaus oli mielestäni melko tyhjentävä ja hyvin lähellä omaa subjektiivista kokemustani anteeksiannon menetelmästä.

Itse olen käsitellyt anteeksiannon teemaa voimakkaimmin isäsuhteeni kautta. Eräs anteeksiannon lähtökohdista kohdallani oli pyhä viha. Vihasin rajatta, kaikkien niiden kertojen puolesta, jolloin isä oli rikkonut rajani. Vihasin itseni eläväksi, ihmiseksi. Viha oli tuli, jonka äärellä sulatin kohmeisen muotoni. Lopulta tulesta tuli iso ja ahnas, verenhimoinen. Huomasin, että tuli alkoi niellä ilman, jota itsekin hengitin. Tuli, joka oli tehnyt minusta elävän, alkoi tuhota minua ja kaikkea ympärilläni. Annoin sitten tulen sammua, lakkasin ruokkimasta sitä ajatuksillani. Rukoilin tähän apua ja anteeksianto laskeutui minuun. Aikaa kului paljon, ja tässä kuvattuna prosessi vaikuttaa lineaariselta, mutta todellisuudessa se oli syklinen ja "salattu". Salatulta tarkoitan tässä sitä, ettei suoraviivainen tahto riittänyt yksinomaa anteeksiannon saavuttamiseen - vaan kohdallani kyse oli myös jossain määrin antautumisesta ja ei-tahdonalaisesta myötäytymisestä.

Anteeksiannon prosessin kuluessa isä siirtyi tuonpuoleiseen. Viimeiset sanani hänelle olivat: "helvetissä nähdään". Isän kuoleman jälkeen tuntui siltä, että elin itse läpi tuon helvetin, mihin hänet olin toivottanut. En kuitenkaan koskaan katunut noita sanoja, ne olivat tuolloin oikeat sanat oikeassa paikassa. Nyt tuosta on neljä vuotta. Kummallisesti tuntuu, että suhteeni isään on nykyään todellisempi kuin koskaan. Joku transsendentti sovituksen tuntu on läsnä, näemme toisemme selkeämmin kuin koskaan hänen eläessään.

Anteeksianto ei vie pimeyttä pois, vaan se katsoo sitä lempeästi omanaan. Anteeksianto ei ehkä myöskään ole mitään "saavutettua" joka pysyy sellaisenaan. Vaan se täytyy valita, ja sille täytyy antautua kerta toisensa jälkeen.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Beshiira
Posts: 137
Joined: Wed Jun 15, 2016 11:07 am

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Beshiira »

Minulle ehkä kaikkein vaikeinta anteeksiantamisessa, aina vain, onkin juuri anteeksiantaminen itselleni. Ja jollain tapaa anteeksiantaminen muille tuntuu aina palaavan myös tähän, sillä, kuten jo todettua, nämä ovat oikeastaan sama asia.

Omia ikäviä puoliaan pitää minusta pystyä kohtaamaan oikeanlaisella ankaruudella ja rehellisyydellä, ja tietyllä tapaa näen jopa positiivisena esim. tilanteen, jossa "ei enää ylläty siitä että on jälleen toiminut huonosti". Tärkeää onkin, miten tällaiseen huomioon suhtautuu, ja miten siitä eteenpäin toimii. Usein tuntuu, että koko työmme on vain yhtä kompuroinnin, kaatumisen ja taas nousemisen sarjaa. Pitemmän päälle käy selväksi, ettei itsensä jatkuva sättiminen voi olla toimivaa, koska ei kertakaikkiaan ole edes teoriassa mahdollista toimia "täysin oikein" (sillä kuten sanotaan, "kaikki ovat syntiä tehneet ja vailla Jumalan kirkkautta"). Tällainen suhtautuminen on kirjaimellisesti armotonta, eikä se auta ketään. Oman vaillinaisuutensa tunnustaminen ilman selittelyjä tai puolusteluja johtaa oivallukseen: "en pysty tähän yksin - Herra, Armahda!". Tätä kautta käy minulle ymmärrettäväksi, että armo itseä ja toisia kohtaan on tosiaankin oleellisesti samaa työtä. Anteeksiantaminen ja "anteeksianominen" tällaisella tavalla on nähdäkseni myös käytännöllistä mortifikaatiota ja itsekkyyden voittamista sekä myös korkeamman itsemme asteittaista esiintuloa. Luulen että jostain tämänsuuntaisesta syystä kristinuskokin niin paljon korostaa ihmisen syntisyyttä ja katumuksen tärkeyttä. Vaillinaisesti käsitettynä se voi kuitenkin johtaa alakuloon, epätoivoon ja jopa lamaantumiseen kaiken oman kämäisyytensä keskellä (kuten vaikkapa minulla on usein käynyt). Ja tietty tällainen omassa syntisyydessään piehtarointi on myös yhdenlaista kieroutunutta itsekkyyttä ja ylpeyttä - se ei siis paranna vaan vain pahentaa asioita. Kuitenkin kristinuskon omassakin teologiassa katumus laajemmassa merkityksessä on metanoiaa, mielenmuutosta, aktiivista ylöspäistä ponnistusta. Ja silloin, näin uskon, alkaa myös löytyä uusia ratkaisuja perusongelmaan: on mahdollista kasvaa niin että kaatumisen ja nousemisen, "synnin ja synninpäästön" ketjut ikään kuin jäävät luonnostaan vähemmälle huomiolle.

Muille anteeksiantamisesta vielä; olen huomannut että minun on usein varsin helppo antaa anteeksi, ja melko lailla "heti", jollekin ihmiselle, jonka huomaan olevan aidosti pahoillaan, ja joka tekee töitä tullakseen paremmaksi. Haastavaa, työlästä ja hidasta onkin antaa anteeksi silloin, kun toinen ei välttämättä edes ymmärrä toimineensa huonosti tai vahingoittavasti. Toisin sanoen, anteeksiannon pyrkimys on aina hyvä, mutta paljon helpompaa kaikille on, jos prosessi ei ole yksisuuntainen. Näkisin tässäkin vastaavuuden myös "itselleen anteeksiantamisessa", tai omassa suhteessamme Jumalaan/Mestariin. Kun tiedostamme ja myönnämme oman vajavaisuutemme, mutta silti parhaan kykymme mukaan ponnistaen kurotamme kohti Henkeä, epäitsekkyyttä ja parempaa toimintaa, saattaa lohduttava armo koskettaa meitä hyvin nopeastikin. "Katsot ainoastaan, ja ovet sielussani avautuvat", sanotaan veljeskuntamme "Elävän Viinipuun hymnissä". Eikä ole sattumaa, että tuossa Marsin alaisessa rukouksessa on vahva itseuhrauksen painotus - ei missään itsetuhoisessa vaan kaikkien olentojen ykseyttä korostavassa merkityksessä.
"Ja kun minun kirkkauteni kulkee ohitse, asetan minä sinut kallion rotkoon ja peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi.
Kun minä sitten siirrän pois käteni, näet sinä minun selkäpuoleni; mutta minun kasvojani ei voi kenkään katsoa."
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Soror O »

Beshiira wrote: Mon May 11, 2020 1:58 pm Minulle ehkä kaikkein vaikeinta anteeksiantamisessa, aina vain, onkin juuri anteeksiantaminen itselleni. Ja jollain tapaa anteeksiantaminen muille tuntuu aina palaavan myös tähän, sillä, kuten jo todettua, nämä ovat oikeastaan sama asia. (...)
Kiitos Beshiira tästä - aina ja edelleen hyvin ajankohtaisesta - pohdinnastasi. Se on antanut itselleni paljon. Mietin armon ja anteeksiantamisen suhdetta. Ja inhimillisen ja jumallisen armon eroa. Minusta tuntuu, että olen lopultakin kykenemätön antamaan armoa itselleni. Osaan kyllä arjessa olla ns. armollinen jos vaikuttaa siltä, että voimani ovat ehtyneet. Kuitenkin koen, että todellinen armo laskeutuu ikäänkuin jostain itseni yläpuolelta. En ole ikäänkuin siinä "asemassa", että voisin todella antaa armoa itselleni. Ja mikäli kanssaihminen yrittää armahtaa minua, olen taipuvainen ajattelemaan, että "et kuitenkaan ole punninnut jokaista sydämeni salaista soppea, joten et armoa antaessasi oikeastaan tiedä mistä puhut". Tällä hetkellä siis omassa kokemusmaailmassani inhimillinen armon ilmaus ja jumalallinen armo ovat ikäänkuin erotettuna - ja näistä jälkimmäiden edustaa itselleni todellista armoa, ensimmäinen ikäänkuin tämän todellisen, jumalallisen armon halpaa imitaatiota. Tällainen "vain yksin jumala tuntee minut" -asenne johtaa helposti sellaiseen etäiseen asenteeseen kanssaihmisiä kohtaan ja näyttäytyy "Suuren työn" näkökulmasta hyvin keskeneräiseltä, koska se erottaa ihmisen jumalasta ja jumalan ihmisestä. Varmasti tällaisen asenteen taustalla on itselläni ainakin osittain yleinen pettymys ihmisiin, jota varmasti pitää käsitellä lisää.

Beshiira wrote: Mon May 11, 2020 1:58 pm Omia ikäviä puoliaan pitää minusta pystyä kohtaamaan oikeanlaisella ankaruudella ja rehellisyydellä, ja tietyllä tapaa näen jopa positiivisena esim. tilanteen, jossa "ei enää ylläty siitä että on jälleen toiminut huonosti".
Olen huomannut, että on helpompi ehkäistä taitamattomia tekojaan, jos tietoisesti pitää itseään pahana - tai siis pyrkii aktiivisesti muistamaan pahuuden itsessään -potentiaalina. Aihe on kuitenkin hankala, koska sekin linkittyy itselläni johonkin psykologiseen vinoumaan (kokemukseen siitä, että on olemuksellisesti paha). Jokatapauksessa olen yrittänyt tätä pahuuttanikin rakastaa, ettei oman hyvyyden todistelussa tarvitsisi uhrata itseään jokaiselle maailman alttarille.
Beshiira wrote: Mon May 11, 2020 1:58 pm Oman vaillinaisuutensa tunnustaminen ilman selittelyjä tai puolusteluja johtaa oivallukseen: "en pysty tähän yksin - Herra, Armahda!".
T'ämä virke kiteyttää armon toiminnan. Tuo edellytys "ilman selittelyjä tai puolusteluja" ilmaisee sen antautumisen jota vaaditaan. Jokainen selitys tai puolustelu - vaikka rationaalisesti kuinka adekvaattikin - sysää ihmisen armon saavuttamattomiin. Armo koskettaa ihmistä siellä, missä selitykset, kontrolli, pystyvyys lakkaavat.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Einheri
Posts: 111
Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
Location: Etelä-Savo

Re: Miten annetaan anteeksi?

Post by Einheri »

Omasta näkökulmastani sanottuna anteeksianto on ennenkaikkea ihmisyyden tunnistamista maallisen ja arkisen elon keskellä.
Vaikka pyrkisimme olemaan vilipittömiä aikeissamme, saatamme saada silti aikaan negaatioita toisen ihmisen, tai jonkin toisen persoektiivin näkökulmasta.
Sama tietysti toimii myös toiseen suuntaan.
Mikäli olemme itsellemme vilpittömmiä, olemme toivottavasti avoimia sille, että pystymme myös vastaanottamaan impulssin, joka on eriävä omasta näkökannastamme, vaikka tuntisimme itsemme sen takia loukatuksi.
Se liittyy juuri tuohon ihmisyyden ja juurikin inhimillisyyden tunnistamiseen, sillä kukaan meistä ei lienee ole täydellinen niin kauan kuin tunnemme olevamme tekemisissä henkilökohtaisen maallisen vaellluksen kanssa, jonka tunnemme henkilökohtaisena kompromissina.
Locked