Kuulla ei ole syytä olla surullinen,
Tuijottaessaan luuhuppunsa alta.
Se on tottunut tällaiseen.
Sen mustat pilkut ratisevat ja raahaavat.
Kuu on taiteessa symboliselta merkitykseltään yhtä vanha, kuin Aurinko. Suosikki Kuu- vertaukseni löytyvät kahdesta lukemastani maagisen realismin kirjasta: (1.) B. E. Elliksen
Lunar Park, sekä (2.) Haruki Murakamin
1Q84. Suosittelen tässä vain kahta romaania, koska en ole löytänyt vielä kolmatta, jossa yhdistyisivät kaksi lempiasiaani: maaginen realismi ja Kuu johtomotiivina. Selitän seuraavaksi hieman suosituksiani. Kirjoitukseni sisältää juonipaljastuksia.
(1.)
Lunar Park on paitsi maagista realismia, myös autofiktiivinen kertomus Elliksestä itsestään. Kertomuksessa on usein vaikeaa tietää, onko kyseessä vain päähenkilön mielisairaus, vaiko todellinen yliluonnollinen tapahtuma. Tiivistettynä kirjan juoni on, että Elliksen kuolleen isän tuhkat on unohdettu pankkiholviin ja jätetty levittämättä rannikolle, toisin kuin isä oli toivonut. Ellis ei tiedä sitä, mutta isän henki vainoaa häntä, lähettää hänelle nimettömiä tyhjiä sähköpostiviestejä kyseisestä pankista, järjestelee talon huonekaluja uudelleen, jne. Samalla hänen monimutkaiseen isäsuhteeseensa liittyy esimerkiksi
Amerikan Psyko- teos, jonka päähenkilö ajattelee olevan eräänlainen isänsä demonisen hengen ilmaus, joka ns. ”kirjoitti itsensä” Elliksen kautta.
Ellis on itsekin kirjassaan Robbie- nimisen pojan isä, mutta ei ole koskaan oikein ollut hänelle isänä, vaan tulee mukaan hänen elämäänsä vasta kun Robbie on 15, pahimmassa teini-iässä. Eräitä
Lunar Parkin keskeisiä pohjatekstejä ovat kirjassakin suoraan mainitut W. Goldingin
Kärpästen Herra, sekä J. M. Barrien
Peter Pan. Molemmissa kirjoissa poikia katoaa saarelle —
Peter Panissa Mikä-Mikä-Maan saari on kuitenkin tavallaan myös hauska paikka, jossa pojat voivat toteuttaa unelmiaan. Sen sijaan
Kärpästen Herran saari on realistinen kuvaus siitä, miten lapset toimivat autiosaarella vailla ohjausta: he päätyvät mm. tappamaan toisiaan raa'asti. Elliksen poika Robbie on sotkeutunut kirjassa ”kadonneisiin poikiin”: lähistöltä katoaa teini-ikäisiä lapsia. Yksikään aikuisista ei tiedä, minne he menevät.
Lopulta Robbiekin katoaa, oltuaan yhteydessä ”kadonneisiin poikiin”. Robbien tietokoneen, joka vartioi myös salaisuuksia ”kadonneista pojista”, näytöllä on symbolinen näytönsäästäjä, joka mainitaan useita kertoja: valtava, mollottava täysikuu.
Lunar Parkissa ei koskaan kerrota, minne ”kadonneet pojat” menevät. Ehkä se paikka ei ole kuin 'Peter Panin' maaginen toivesaari, eikä
Kärpästen Herran karu realismi, vaan kuten
Lunar Parkin autofiktio, joka toimii erityisenä toden ja tarun kohtauspaikkana.
Lunar Parkin loppukohtauksessa Ellis hakee viimein isänsä tuhkat pankkiholvista ja levittää ne rannikolle. Tuhkat etenevät laajassa symbolisessa, tajunnanvirtamaisessa ja lyyrisessä kohtauksessa esimerkiksi perhekuvaan alkaen hajottaa sitä, sekä asettuvat Kuuhun. Viimeiset sanat romaanissa puhuu isä pojalle: poika löytää kuulemma isänsä aina
Lunar Parkin sivuilta. Mitä tämä merkitsee? Puhuuko siinä Elliksen isä hänelle, vaiko Ellis Robbielle? Ehkä molempia.
Isän kirous, eräänlainen aukko, jonka hän on jättänyt Ellikseen — jotakin, mitä hän on autofiktion ulkopuolellakin korostanut kirjailijuudessaan — polveutuu omalta osaltaan myös Elliksen poikaan. Elliskin on kirjassa huono isä, osittain koska hänen oma isänsä oli hänelle huono. Autofiktiivistä Robbien karkaamista karun-kauniiseen, realistis-maagiseen Kuuhun voidaan sikäli pitää myös vertauksena Elliksen omasta pakenemisesta fiktioon. Isän tuhkien levittäminen on kirjassa sovitus, jolla kirous raukeaa: toisaalta kirous muodostaa keskeisen jännitteen, joka pitää kirjan maailmaa yllä. Saattaa siis olla, että tässä autofiktiossa Ellis sovittaa tietoisesti suhdettaan isäänsä — se paikka, jonne myös Robbienkin täytyy paeta, on kuitenkin kaukana isästä. Samaten Elliksen sovinto kuolleen isänsä kanssa löytyy autofiktiivisestä
Lunar Parkista. Kuten Kuu, myös fiktio on yksinäinen, jopa kuollut maailma, josta voi kuitenkin löytää sovituksen asioille, jotka satuttavat eniten.
(2.) Kuten mainitsin, toinen suosikki Kuu- vertauksistani löytyy Haruki Murakamin jättiläisromaanista
1Q84, jonka nimi on löyhä viittaus George Orwellin kuuluisaan romaaniin
Vuonna 1984 — todennäköisesti orwellilaisessa yhteiskunnassa esiintyvän ”kaksoisajattelun” takia, joka viittaa todellisuuden palimpsestimaiseen jälleenkirjoittamiseen.
1Q84 käsittelee lyhyesti sanottuna jääpiikillä ihmisiä murhaavaa Aomame- nimistä naista, sekä 29- vuotiasta miestä nimeltä Tengo. Tengo on kirjailijanalku ja Aomame palkkamurhaaja. Molempien tarinoita yhdistää se, että he ovat olleet samalla ala-asteella. Aomame kuului uskonnolliseen Todistajien yhteisöön, häntä hyljeksittiin koulussa ja Tengo oli ainoa, joka koskaan osoitti häntä kohtaan ystävällisyyttä. Molemmat rakastavat vieläkin toisiaan, 20 vuoden kuluttua, tietämättä toisistaan. Tämä osa juonikuviota muistuttaa muuten hämmästyttävän paljon Inio Asanon mangaa
Oyasami Punpun.
1Q84:ssä asiat alkavat muuttua realistisesta maagisiksi melko lailla kirjan alussa, kun Aomame kipuu alas moottoritien pelastustikkaita, joka tuottaa pienen muunnelman hänen todellisuuteensa. Kaikki alkaa mennä hieman raiteiltaan. Tämän toistuvin merkki on pikkuruinen kaksoiskuu, jonka meidän oma Kuumme saa. Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla on siellä yhteinen tukikohta. Kirjan kansikuvastakin löytyy Kuu, tai kaksi sellaista. Kaksoiskuutamo toimii voimakkaana symbolina halki romaanin. Kapitalismi ja kommunismi mainitaan romaanissa vastakkaisina järjestelminä, jotka löytävät jotakin yhteistä tästä Kuun kummallisesta, ikään kuin nahistuneesta ja aavemaisesta seuralaisesta. Kuu ei ole enää yksin: toisaalta sen hiljaisuus on entistäkin syvempää.
Tengo kirjoittaa kirjoituskilpailuun osallistuneen, puoliksi autistisen Fuka-Eri- nimisen tytön
Ilmakotelo- tarinan uusiksi, jotta siitä tulisi kustantamolle bestseller.
Ilmakotelo kertoo maailmasta, jossa on kaksoiskuutamo, sekä pikkuväkeä, joka kutoo ilmakoteloita. Ilmakoteloissa tuotetaan ihmisten varjomaisia ”
alter egoja”, tai ”
Doppelgängereitä”, eli kaksoisolentoja. Kirjassa alkuperäiskappaleesta ja kopiosta käytetään nimitystä '
maza' ja '
dohta' ja kaksoiskuiden sanotaan symboloivan niitä.
1Q84:n maailmassa kaikki
Ilmakotelo- teoksessa kuvattu on kuitenkin oikeasti tapahtunut, vaikka sen aiheuttamat vääristymät kykenevät havaitsemaan vain harvat. Kuten
Ilmakotelon, myös
1Q84:n tarkoitus on korjata ”pikkuväen” aiheuttamaa virusmaista tartuntaa omassa maailmassamme. ”Pikkuväki” saapui alunperin meidän maailmaamme kuolleen vuohen suusta ja hankki sitten vastaanottajakseen valtavan miehen, jonka kanssa pikkutyttöjen ”
alter egot” yrittävät jatkuvasti paritella erään idean konkretisaatioina.
Melko monimutkaista.
Ilmakotelo on kuitenkin
1Q84:n maailmassa samaa, kuin
1Q84 on meidän maailmassamme: vääristymää alkuperäisestä, eli eräänlainen oman maailmamme ”
alter ego”. Maagis-realistinen kaksoiskuutamo merkitsee tätä suhdetta, joka vallitsee reaalisen ja fiktiivisen välillä ja johon
1Q84 meidät hetkeksi kuljettaa. Tämän yhteydessä viitataan myös kuuhulluihin, eli lunaatikkoihin, sillä sitähän jokainen fiktion rakastaja hieman on... Kun luemme tätä kirjaa, omallakin taivaallamme on hetken kaksoiskuutamo. Kirjan lopussa palataan takaisin yhden Kuun maailmaan, nimittäin meidän omaan maailmaamme, jota katsomme kun suljemme kirjan kannet ja katsomme ylös taivaalle.