Polyharmonia
Posted: Wed Mar 26, 2014 4:00 pm
Polyharmonia - ykseyden filosofia on esitys okkultismin metafysiikan perusteista. Se käsittelee oppeja absoluutista, emanaatiosta, hyvän ja pahan ongelmasta, tahdonvapaudesta ja luonnon perustavanlaatuisista voimista, ja muodostaa siten johdatuksen sekä salatieteen peruslähtökohtiin yleisesti että Azazelin Tähden veljeskunnan filosofiaan, magiaan ja etiikkaan erityisesti.
-
Polyharmonia on minusta tärkein Fosforoksen osista siinä mielessä että esitetty näkemys/muistutus kaiken ykseydestä on samalla velvoitteena pyrkiä rakkauteen ja totuuteen ykseysnäkemyksen takia.
Mutta aina voi ja pitää vähän kiukutellakin vaikka kiukuttelun periaatteesta, ottamalla persoonakeskeisen näkökulman. Ensimmäisen sivun ensimmäinen lause on:
"1. Minkä olemassaolo on varmaa, ikuista ja ei ehdonalaista, on yksi kaikkikäsittävä kosmos; tästä ei voi olla epäilystä."
Heti voidaan lähteä sotajalalle; miten niin ei?
Voidaanhan ajatella niin, että kaikki ilmennys ja kaikki mihin voidaan millään tavalla olla yhteydessä on harhaa, eikä ole välttämätöntä että harhalla olisi "todellinen juuri" jonka vääristymää kaikki on.
Silloin voidaan sanoa ainoana varmuutena "on", ilman mitään jatkoa ja koska tämä "oleminen" ei voi olla ihmisen vinkkelistä koskaan yksin, vaan aina havainnoituna, siihenkin sekoittuu separatistinen elementti. Mikäli ihminen havainnoidessaan harhaa havainnoi itseään, on edelleen jotain joka on tietoinen tästä havaitsemisesta ja mikäli nämäkin nähdään saman mielen itsensä katsomisena "mieli katsoo itseään joka katsoo itseään jne." ja ollaan taas lähtöpisteessä, eli helvetin hukassa ja pikkuhiljaa matkalla mielisairaalaan. Jos taas ainoana varmuutena esitetään mieluummin "ei ole", ollaan puolta nopeammin matkalla hoitoon, (tai vasemman käden tielle ) koska separatistinen näkemys ylistää tällöin erillistä ajattelevaa "minua" totena kaiken muun harhaisuuden keskellä.
Mutta ongelma on näennäinen, tai luotu, kummastakin kulmasta ja johtuu valitusta persoonakeskeisestä näkökulmasta. Jos todellisuuden pohdiskelu itsessään on lähtökohtaisesti harhaa niin jaotteleva veitsi/miekka jää käyttämättä ja silloin todellakin, "on". Persoonallisuus ja ajattelu ovat käyttövälineitä sille joka "on", sille, meille, minulle.
Mutta jos minua ja muita ei tosiolevina ole, niin keiden välillä mitään rakkautta voi olla?
Tosiolevina ei, mutta harhoina on ja koska rakkaus nimenomaan on yhteisyyden kokemus tasolla tai toisella on kyse silloinkin samasta epätodellisuudesta. Tietenkin veljesrakkauden ideaali voidaan havaita myös ei-olemisen yhteisyyden kautta. Siksi kysymyksen "miksi maailma on turhaan luotu" voi painottaa toisaalta "miksi kokemus erillisyydestä on niin voimakas".
Sen takia ei ole kovin merkityksellistä, eikä pragmaattista keskittää huomiota siihen onko kaikkikäsittävä kosmos olemassa ehdonalaisena vai ei. Siitä voi olla epäilys, vaikka se onkin näkökulmakysymys, kun taas "Minkä olemassaolo on varmaa, ikuista ja ei ehdonalaista, on, tästä ei voi olla epäilystä." Tämä ehkä näyttäytyy pinnallisena sanaleikkinä, muttei ole vain sitä.
Moni asia voidaan kieltää: ykseyden perimmäistä olemista ei voida.
Substanssille joka toisessa järjestelmässä on nimetty "hengeksi" kulkee toisaalla "ei-minkään" nimellä.
Sama tahdonvapaudestakin oikeastaan. Voidaan ottaa laajempi tai suppeampi näkökulma, painottua tunteeseen tai älyyn, mutta oli miten oli, kaiken olevan tai ei-olevan Ykseys on silti tosiasia perussubstanssin tai substanssittomuuden yhteisyydessä. Jos otetaan näkökulma jossa jokainen on väistämättä loputtomiin erillistynyt olento, niin erillistyneisyys on se yhdistävä todellinen piirre.
-
Polyharmonia on minusta tärkein Fosforoksen osista siinä mielessä että esitetty näkemys/muistutus kaiken ykseydestä on samalla velvoitteena pyrkiä rakkauteen ja totuuteen ykseysnäkemyksen takia.
Mutta aina voi ja pitää vähän kiukutellakin vaikka kiukuttelun periaatteesta, ottamalla persoonakeskeisen näkökulman. Ensimmäisen sivun ensimmäinen lause on:
"1. Minkä olemassaolo on varmaa, ikuista ja ei ehdonalaista, on yksi kaikkikäsittävä kosmos; tästä ei voi olla epäilystä."
Heti voidaan lähteä sotajalalle; miten niin ei?
Voidaanhan ajatella niin, että kaikki ilmennys ja kaikki mihin voidaan millään tavalla olla yhteydessä on harhaa, eikä ole välttämätöntä että harhalla olisi "todellinen juuri" jonka vääristymää kaikki on.
Silloin voidaan sanoa ainoana varmuutena "on", ilman mitään jatkoa ja koska tämä "oleminen" ei voi olla ihmisen vinkkelistä koskaan yksin, vaan aina havainnoituna, siihenkin sekoittuu separatistinen elementti. Mikäli ihminen havainnoidessaan harhaa havainnoi itseään, on edelleen jotain joka on tietoinen tästä havaitsemisesta ja mikäli nämäkin nähdään saman mielen itsensä katsomisena "mieli katsoo itseään joka katsoo itseään jne." ja ollaan taas lähtöpisteessä, eli helvetin hukassa ja pikkuhiljaa matkalla mielisairaalaan. Jos taas ainoana varmuutena esitetään mieluummin "ei ole", ollaan puolta nopeammin matkalla hoitoon, (tai vasemman käden tielle ) koska separatistinen näkemys ylistää tällöin erillistä ajattelevaa "minua" totena kaiken muun harhaisuuden keskellä.
Mutta ongelma on näennäinen, tai luotu, kummastakin kulmasta ja johtuu valitusta persoonakeskeisestä näkökulmasta. Jos todellisuuden pohdiskelu itsessään on lähtökohtaisesti harhaa niin jaotteleva veitsi/miekka jää käyttämättä ja silloin todellakin, "on". Persoonallisuus ja ajattelu ovat käyttövälineitä sille joka "on", sille, meille, minulle.
Mutta jos minua ja muita ei tosiolevina ole, niin keiden välillä mitään rakkautta voi olla?
Tosiolevina ei, mutta harhoina on ja koska rakkaus nimenomaan on yhteisyyden kokemus tasolla tai toisella on kyse silloinkin samasta epätodellisuudesta. Tietenkin veljesrakkauden ideaali voidaan havaita myös ei-olemisen yhteisyyden kautta. Siksi kysymyksen "miksi maailma on turhaan luotu" voi painottaa toisaalta "miksi kokemus erillisyydestä on niin voimakas".
Sen takia ei ole kovin merkityksellistä, eikä pragmaattista keskittää huomiota siihen onko kaikkikäsittävä kosmos olemassa ehdonalaisena vai ei. Siitä voi olla epäilys, vaikka se onkin näkökulmakysymys, kun taas "Minkä olemassaolo on varmaa, ikuista ja ei ehdonalaista, on, tästä ei voi olla epäilystä." Tämä ehkä näyttäytyy pinnallisena sanaleikkinä, muttei ole vain sitä.
Moni asia voidaan kieltää: ykseyden perimmäistä olemista ei voida.
Substanssille joka toisessa järjestelmässä on nimetty "hengeksi" kulkee toisaalla "ei-minkään" nimellä.
Sama tahdonvapaudestakin oikeastaan. Voidaan ottaa laajempi tai suppeampi näkökulma, painottua tunteeseen tai älyyn, mutta oli miten oli, kaiken olevan tai ei-olevan Ykseys on silti tosiasia perussubstanssin tai substanssittomuuden yhteisyydessä. Jos otetaan näkökulma jossa jokainen on väistämättä loputtomiin erillistynyt olento, niin erillistyneisyys on se yhdistävä todellinen piirre.