Naisten sieppaajat

[Nefastos]

Viime vuosina on tullut ilmi koko joukko tapauksia, joissa nainen tai useampia on siepattu, & pidetty vankeudessa vuosikausia.

Viimeisin tapaus Clevelandista (Wikipedia)
"Ilmoitimme naisista talutushihnoissa" (IS)
Siepatut naiset olivat jatkuvan hyväksikäytön kohteina (HS)

Se meille muistuttaapi, hyvyyttäs', Jumala; ihmeitäs' julistaapi se vuosi vuodelta. Mutta se siitä.

Mieleen palasivat monissa eri kulttuureissa tavatut tarinat ihmisenkaltaisista olennoista (peikoista, vampyyreistä, piruista) jotka kaappaavat neitoja luoliinsa vuosikausiksi. (Ks. esim. tarina Kiven Seitsemän veljeksen luvusta 5.) Folkloren tarut siepatuista ihmisistä ovat olleet mieltäkiinnittävää kuultavaa, koska vaikka uskon ei-inhimillisiin älyolentoihin, en usko että nuo olennot kykenisivät telkeämään ketään minnekään, saati että siepattu olento voisi päästä vuosien kuluttua "vuorenpeitosta" vapaaksi.

Tästä juontuu kaksi rinnakkaista ajatusta. Ensinnäkin, eikö tällaisia ihmisiä olekin ollut kaikkina aikoina eikä vain nykyään - ja enemmänkin aikoinaan, kun metsää riitti joka suuntaan, eikä poliisi varmasti tullut oville kolkuttelemaan? Ja toiseksi, eikö niin syvälle epäinhimilliseen toimintaan ajautunut olekin de facto hirviö enemmän kuin ihminen, vaikka ulkoisesti ihmiseltä näyttää?

Jälkimmäisellä virkkeellä en yritä syyllistää. Ihminen ei välttämättä itse valitse alaspäistä tietä: kärsimys synnyttää kärsimystä, ja tarvitaan psyykkisesti vammautunutta tai muotopuolisesti kehittynyttä olentoa vammauttamaan muita. (Tosin: kukapa määrittelisi, ja millä valtuuksilla, terveyden standardin?) Mutta se että tietyn vaiheen jälkeen tiettyjä valintoja tehnyt olento ei enää ole ihminen voi olla asia, jota kannattaa pohtia ainakin vaihtoehtona.

Sitäpaitsi, vastakkaiseen suuntaan se antaa yhtäläisen kiehtovan vision. Uskotaanhan vakaasti myös sellaisiin heeroksiin & puolijumaliin, jotka ovat ihmisyydestä kulkeneet toiseen suuntaan, rikkoen ne rajat mitä nykyään ihmismielelle & -voimille asetamme.

* * *

Tämän keskustelun pääsääntöinen tarkoitus on nostaa asiaa ylipäänsä keskusteluun, heittämiini tunnelmiin ei tässä tarvitse tarttua. Kuvittelisin kuitenkin, että aihetta on jokaisella siitä kuulleella jonkinlainen tarve käsitellä, millä tavalla tahansa. Niin äärimmäinen sorto on asia, jota ei oikein voi olankauhutuksella ohittaa, etenkin kun tapahtumapaikkana on oma kulttuurikontekstimme eivätkä esim. sodan ääriolot, joihin niitä kokemattoman voi olla vaikea samaistua.

[Nefastos]

eikö niin syvälle epäinhimilliseen toimintaan ajautunut olekin de facto hirviö enemmän kuin ihminen, vaikka ulkoisesti ihmiseltä näyttää?

Jälkimmäisellä virkkeellä en yritä syyllistää. Ihminen ei välttämättä itse valitse alaspäistä tietä: kärsimys synnyttää kärsimystä, ja tarvitaan psyykkisesti vammautunutta tai muotopuolisesti kehittynyttä olentoa vammauttamaan muita.

Seuraava lainaus näyttää viittaavan siihen, että ainakin tässä tapauksessa käsitys omasta moraalisesta vastuusta on edelleen ollut olemassa:

"I am a sexual predator. I need help." (...) "They are here against their will because they made a mistake of getting in a car with a total stranger"

Samoin näyttäisi siltä, että Castro yhä etsi myös keinoja syyllistää uhreja tapahtuneesta. Mikä on hullua, mutta nimenomaan ihmisen käyttäytymiselle tyypillistä. Ihmisen on mahdoton antaa toiselle anteeksi, että on joskus loukannut häntä, sanoo Dostojevski osuvasti: tämä taas purkautuu uhrin syyllistämisenä. Todellinen hirviö tuskin tuntisi tarvetta selitellä tai oikeuttaa toimiaan minkään inhimillisen moraalin mukaan.

Lähde: "'I am a sex predator,' Cleveland kidnap suspect wrote in twisted 2004 letter" (New York Post)

* * *

Lopuksi vielä anekdoottinen lainaus:

"Ariel tarkoittaa 'Jumalan leijonaa'. Eri mytologioissa se oli vanha nimi hengille, keijuille tai erityisesti pahalle enkelille."
- Matti Rossi Shakespearen Myrskyn suomennoksensa alaviitteessä nro. 8

[Wyrmfang]

Ihminen ei välttämättä itse valitse alaspäistä tietä: kärsimys synnyttää kärsimystä, ja tarvitaan psyykkisesti vammautunutta tai muotopuolisesti kehittynyttä olentoa vammauttamaan muita. (Tosin: kukapa määrittelisi, ja millä valtuuksilla, terveyden standardin?) Mutta se että tietyn vaiheen jälkeen tiettyjä valintoja tehnyt olento ei enää ole ihminen voi olla asia, jota kannattaa pohtia ainakin vaihtoehtona.

Tämä on minusta hyvin vaarallinen näkemys. Paitsi moraalinen aspekti (on hyvä muistaa, että oikeastaan kaikki laajan mittakaavan hirmuteot lähtien inkvisitiosta ja ristiretkistä päätyen tämän päivän totalitaristisiin ideologioihin on tehty hyvän nimissä) niin tässä on myös käsitteellinen ongelma: jos ei ole enää ihminen, ei ole enää pahakaan, sillä paha moraalisena käsitteenä edellyttää vastuullisuutta. Myös pahan romantisoiminen tapahtuu helposti mystiikkaan taipuvaisella ihmisellä, mikä ei ole kovin suotavaa. Mielestäni jossain teoksessasi ilmaisit osuvammin alaspäisestä tiestä jotain tähän tyyliiin "pahan idealisti voi venyttää lankaa äärimmilleen, mutta ei koskaan katkaista sitä". Ainakin on erittäin tärkeä tiedostaa jatkuvasti, että kaikkein äärimmäisintä pahaa tapahtuu silkasta ajattelemattomuudesta, ja ainakin ilman diabolisesti pahaa tarkoitusta.

[Nefastos]

Tämä on minusta hyvin vaarallinen näkemys.

Niin todellakin on. Otin asian tarkoituksella käsittelyyn tässä, koska myös vaarallisia näkemyksiä on hyvä puida.

Paitsi moraalinen aspekti (on hyvä muistaa, että oikeastaan kaikki laajan mittakaavan hirmuteot lähtien inkvisitiosta ja ristiretkistä päätyen tämän päivän totalitaristisiin ideologioihin on tehty hyvän nimissä) niin tässä on myös käsitteellinen ongelma: jos ei ole enää ihminen, ei ole enää pahakaan, sillä paha moraalisena käsitteenä edellyttää vastuullisuutta.

"Ei-ihmisyydellä" en tarkoittanut "absoluuttista pahaa". Sillä että jokin on kadottanut ihmisyytensä (sikäli kuin sellainen on mahdollista) ei tarkoita, että hän olisi tullut millekään absoluuttisten käsitteiden alueelle. Käytin sanaa "hirviö", mitä sanaa käytetään yleensä uniikeista (vrt. luonnon tuottamat lajit) olennoista, joissa on ihmisen ja eläimen, tai useamman erilaisen eläimen piirteitä. Sellainen olento ei toimi moraalin ulkopuolella, mutta sen olemus voi olla niin erilainen, että ymmärtääksemme sitä meidän on lähestyttävä koko ongelmaa uudentyyppisestä kulmasta.

Ota myös huomioon jälkimmäinen viestini, jossa heti olin tarttumassa ensimmäiseen mahdollisuuteen "antaa pahantekijälle hänen ihmisyytensä", vaikka edes asiayhteys ei ollut selvillä, vaan kyseessä oli yhdeksän vuoden takainen yksittäinen lausahdus. Samalla tapaa uskon okkulttisten lainalaisuuksienkin toimivan: Jos on pienikin häivähdys jonkinlaista katumusta, moraalista kamppailua tms. havaittavissa, ihminen on ihminen & hänen "sielunsa on pelastettu" (vaikkakin se tulee kärsimään tulevaisuudessa, jos uskomme karmaan). Mutta sen jälkeen kun mitään moraalista kamppailua ei enää ole, ollaan - tämä oli se alkuperäinen pointtini: - ihmisyydestä kuljettu toisaalle. Ei tilaan joka olisi mikään metafyysinen absoluutti, vaan yksinkertaisesti toisenlaiseen olemassaolon muotoon.

Sama koskien alaspäisen tien okkultisteja, joita viimeisessä vaiheessa erottaa "hirviöistä" ihanteen itsekkyys & pahansuopuus. Niin kauan kuin on olemassa jonkinlainen häivähdys epäilystä, on toivoa: mutta kun kaikki "alaspäiset vihkimykset" on otettu, ei jäljellä ole enää mitään. Jäljelle jää kaiku, haamu, olennollisuuden muistuma, jossa ei ole jäljellä ihmisyyttä. Mutta sellaiseen tilaan "pääseminen" edellyttää niin uskomattoman pitkää idealistista antaumusta itsekkyydelle & pahuudelle, että kohtalo on uskomattoman harvinainen. Ja silloinkin säilyy jotain: itu, jota ei voi tappaa - mutta jossa ei myöskään ole enää mitään tervettä eikä kasvavaa koko suuren ajankierroksen aikana.

Ymmärrän, että sinua pelottaa epäihmisyyden mahdollisuudesta niin kovin helposti seuraavat sovellutukset: ihmisten paniikki, vihanlietsonta, lynkkausmieliala, kauhu, &c. Olen samaa mieltä. Niiden vuoksi tällaisista asioista pitää keskustella hyvin tarkkaavaisesti. Mutta asioiden piiloon lakaiseminen ei ole viisasta, & jos on olemassa sellainen asia kuin "sielun menettäminen", sellaistakin mahdollisuutta on tutkittava neutraalisti. Eläessämme maailmassa jossa äärimmäisiä ilmiöitä tapahtuu emme voi pitää käytäntönä äärimmäisistä asioista vaikenemista.

Oli asia kummin tahansa - ihmisyys ei ole menetettävissä koskaan, tai sitten äärimmäisissä tilanteissa mahdollisuus on olemassa - Azazelin Tähden filosofialla on kuitenkin ehdoton eettinen ratkaisumallinsa. "Kolminaisen Avaimen" käyttöön ei liity se, ollaanko tekemisissä ihmisten, eläinten, henkien tai vaikkapa demonien kanssa: rakkaudellisuuden & rehellisyyden vaade on ehdoton. Jos jo etukäteen on tajuttu se, että esim. eläimiä meillä ei ole sen enempää oikeutta hyväksikäyttää & vahingoittaa omaksi eduksemme kuin ihmisiäkään, niin sama pätee "hirviöihin". Muistetaan vain monet legendat lohikäärmeitä, ihmissusia & demoneja rakkaudella vapahtaneista pyhimyksistä monissa eri uskonnoissa.

[Wyrmfang]

Ymmärrän, että sinua pelottaa epäihmisyyden mahdollisuudesta niin kovin helposti seuraavat sovellutukset: ihmisten paniikki, vihanlietsonta, lynkkausmieliala, kauhu, &c. Olen samaa mieltä. Niiden vuoksi tällaisista asioista pitää keskustella hyvin tarkkaavaisesti. Mutta asioiden piiloon lakaiseminen ei ole viisasta, & jos on olemassa sellainen asia kuin "sielun menettäminen", sellaistakin mahdollisuutta on tutkittava neutraalisti. Eläessämme maailmassa jossa äärimmäisiä ilmiöitä tapahtuu emme voi pitää käytäntönä äärimmäisistä asioista vaikenemista.

Laajassa mittakaavassa nuo sovellutukset, tämän foorumin lukijakunnan suhteen enemmän pahan romantisointi. Mitään ei pidä lakaista maton alle eli jos "sielun menettäminen" kiinnostaa, sitä tulee tietysti pohtia (äärimmäistenkään ilmiöiden ymmärtämiseen ja selittämiseen tätä ei tarvita). Oma viisi senttiäni on ehkä siinä, että "suuri pahuus" alkaa helposti kiehtomaan ihmisiä, mikä ei läheskään aina ole ymmärryksen kannalta rakentavaa. Joku ehkä alkaa jopa tavoitella "alaspäisen tien idealismia" jos meidän eettinen satanismimme alkaa tuntua esteettisesti liian lattealta. Tällöin tietysti hyvänä neuvona, mitä itsekin joskus otit esille, eli kannattaa kokeilla käytännössä jotain suhteellisen pientä mutta kuitenkin selkeästi täysin pahaa, eikä jäädä vain loputtomiin pyörittelemään ajatuksia "suuresta pahuudesta" mielessään. Lopputulos on varmaan yleensä tervehdyttävä, vaikka pahan tekemiseen kehottaminen voi arveluttavalta kuulostaakin.

[Cancer]

Jos on pienikin häivähdys jonkinlaista katumusta, moraalista kamppailua tms. havaittavissa, ihminen on ihminen & hänen "sielunsa on pelastettu" (vaikkakin se tulee kärsimään tulevaisuudessa, jos uskomme karmaan). Mutta sen jälkeen kun mitään moraalista kamppailua ei enää ole, ollaan - tämä oli se alkuperäinen pointtini: - ihmisyydestä kuljettu toisaalle.

Mieleen tulee jonkin verran valtavirtamediassakin pyöritelty kysymys siitä, missä määrin todellisilla psykopaateilla on ihmisarvoa. Termin lääketieteellinen määrittely ei näyttäisi ainakaan Wikipedian mukaan olevan yksiselitteistä - antisosiaalinen persoonallisuus ilmenee asteittain voimistuvana pikemmin kuin tilana, jossa yksinkertaisesti joko ollaan tai ei olla - mutta jos kuvitellaan henkilö, jolta kerta kaikkiaan puuttuu minkäänlainen kyky empatiaan, eikö silloin kyseessä olisi jonkinlainen kone eikä ihminen?

Kielikuva on intuitiivisesti valittu ja tarkoituksella kärjistetty. Onhan niin, että yhtä lailla kuin tuollainen täydellinen psykopaatti toimisi ainoastaan itsekkäitä viettejään seuraten, synnyttäen siten mielikuvan mekaanisuudesta, toimii tavallinen ihminenkin viettipohjalta, mutta tähän pohjaan sisältyvät hänellä myös epäitsekkäät vietit. Hedelmättömältä ja vaaralliseltakin kannalta molempien voidaan katsoa toimivan yhtä "konemaisesti," deterministisesti, vailla vastuuta, blaa blaa.

Pointtini on hiukan tarkentaa ajatusta siitä, ettei pahuutta ole ilman moraalia. Ollakseen todella pahaa, pahuuden on oltava tietoista itsestään ts. "pahaksi" määritellyn henkilön / olennon on oltava inhimillinen, omattava rakkauteen ja totuuteen suuntautuvia viettejä, joita vastaan toimia. Yllä hahmottelemani täyspsykopaatti ei siis olisi varsinaisesti paha: hän ei olisi mitenkään kieroutunut tai ristiriitainen, ei "sotisi itseään vastaan" eikä "päätyisi tuhoamaan itseään," kuten ainakin itse uskon kaiken pahuuden lopulta tekevän. Hän toimisi niin kuin toimisi, vailla itsereflektiota, ja siinä se.

Minulle on jotensakin epäselvää, minkälainen paikka demoneilla on AT:n maailmankuvassa, mutta oman tulkintani mukaan tässä olisi niille ihan ookoo määritelmä. Demonit eivät ole tietoisia, tahtovia olentoja kuten ihmiset, vaan juuri ikään kuin koneita, tiivistyneitä impulssikimppuja. Olenko väärässä? Siinä tapauksessa olisi kiva jos joku vaivautuisi oikaisemaan käsitystäni; nyt kun tulen asiaa ajatelleeksi, tämä kysymys on vaivannut minua aika pitkään.

Mistä päästäänkin jonkin kiertotien kautta siihen, että

kaikkein äärimmäisintä pahaa tapahtuu silkasta ajattelemattomuudesta, ja ainakin ilman diabolisesti pahaa tarkoitusta.

Ihan vaan heittona: miten määritellään "kaikkein äärimmäisin paha" ellei "diabolisesti pahan tarkoituksen" perusteella? Käytännön tasolla todellakin ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta kuten osuvasti sanoit seksuaalisuus-keskustelussa, tarkkuuteen on hyvä pyrkiä kaikissa asioissa, sillä pilkkua viilaamalla luodaan uusia kieliä.

Ja vielä yksi huomio.

"Kolminaisen Avaimen" käyttöön ei liity se, ollaanko tekemisissä ihmisten, eläinten, henkien tai vaikkapa demonien kanssa: rakkaudellisuuden & rehellisyyden vaade on ehdoton. Jos jo etukäteen on tajuttu se, että esim. eläimiä meillä ei ole sen enempää oikeutta hyväksikäyttää & vahingoittaa omaksi eduksemme kuin ihmisiäkään, niin sama pätee "hirviöihin". Muistetaan vain monet legendat lohikäärmeitä, ihmissusia & demoneja rakkaudella vapahtaneista pyhimyksistä monissa eri uskonnoissa.

Ilmaisisin asian niin, että empatia on oma tarkoituksensa ja olisi yhtä arvokasta vaikka muita kokevia subjekteja ei Matrix/aivot lasimaljassa-meiningillä olisi olemassakaan. Periaatteessahan - ja hyvin, hyvin periaatteessa - me emme voi tietää, ovatko kaikki läheisemme avaruusolioiden vakoojia tai tunnekylmiä narsisteja, jotka tavoittelevat pitkällä tähtäimellä vain omaa etuaan ja tahtovat pohjimmiltaan käyttää meitä hyväkseen. Arkielämässä ajatus tuntuu tietysti useimmiten kaukaa haetulta, mutta tilanteissa, joissa ihmisten välit kiristyvät, sen mahdollisuuden voi todella kokea - ja silloin joutuu luottamuksensa kanssa tyhjän päälle, on pakotettu toteamaan, ettei siinä ole mitään järkeä, ettei sillä ole muuta funktiota kuin luottaa, tuli mitä tuli.

[Nefastos]

mutta jos kuvitellaan henkilö, jolta kerta kaikkiaan puuttuu minkäänlainen kyky empatiaan, eikö silloin kyseessä olisi jonkinlainen kone eikä ihminen?

Koneella ei toisaalta ole myöskään sellaisia intohimoja, jotka synnyttävät vaikkapa äärimmäisen seksuaalisen alistamisen halun, kuten näissä puhutuissa tapauksissa. Psykopaatti joka on näennäisesti kyvytön tunteisiin, mutta kuitenkin seuraa salaisia tunneyllykkeitä, on siten mielestäni pikemminkin monstrumi kuin mekaaninen laite.

Minulle on jotensakin epäselvää, minkälainen paikka demoneilla on AT:n maailmankuvassa...

Tähän sellainen nopea huomautus, että "AT:n maailmankuvaan" mahtuu toki monenlaisia demonikäsityksiä. Seuran jäsenten on hyväksyttävä "Kolminainen Avain" sisään tullessaan & sisällä pysytellessään, mutta okkulttisen maailmankuvan detaljeista on varmaan yhtä monta näkemystä kuin on jäseniäkin.

...mutta oman tulkintani mukaan tässä olisi niille ihan ookoo määritelmä. Demonit eivät ole tietoisia, tahtovia olentoja kuten ihmiset, vaan juuri ikään kuin koneita, tiivistyneitä impulssikimppuja. Olenko väärässä? Siinä tapauksessa olisi kiva jos joku vaivautuisi oikaisemaan käsitystäni; nyt kun tulen asiaa ajatelleeksi, tämä kysymys on vaivannut minua aika pitkään.

Ainakin minä voin kyllä allekirjoittaa tuon määritelmän, tietyin varauksin.

Varaukset koskevat lähinnä sitä, mitä "tietoinen" & "tahtova" merkitsee. Uskon omanlaistaan tietoisuutta olevan jo atomilla, saati sitten niin monimutkaisella energiakoosteella kuin millainen henkiolento on; mutta se ei ole samanlainen tietoisuus kuin ihmisellä, johon liittyy ainakin tietynlainen vaihtoehtojen puntarointi & jonkinasteinen vapauden fakta tai illuusio. Demoni yksinkertaisesti toimii juuri sen omimman luonnon mukaisesti, mikä on heittäytyä täydellä voimalla oman intohimon toteuttamiseen.

Tämän pohjalta voidaan tosin erottaa kolmenlaisia "demoneja", joille kullekin voidaan sitten myös antaa eri nimet:

1) Aineellisen tason "demonit", jotka ovat goeettisia henkiä (elementaaleja)

2) Tunnetason demonit, jotka ovat intohimojen personoitumia (ts. persoonia, jotka ovat menettäneet itsensä tullessaan vedetyiksi hurjaan duaalisiin emootioihin samaistumisen pyörteeseen)

3) Älyllisen tason "demonit", jotka tulevat jo hyvin lähelle koneen/varjon prinsiipin määritelmää (~ Mefistofeles)

[Wyrmfang]

kaikkein äärimmäisintä pahaa tapahtuu silkasta ajattelemattomuudesta, ja ainakin ilman diabolisesti pahaa tarkoitusta.

Ihan vaan heittona: miten määritellään "kaikkein äärimmäisin paha" ellei "diabolisesti pahan tarkoituksen" perusteella? Käytännön tasolla todellakin ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta kuten osuvasti sanoit seksuaalisuus-keskustelussa, tarkkuuteen on hyvä pyrkiä kaikissa asioissa, sillä pilkkua viilaamalla luodaan uusia kieliä.

Tässä yhteydessä tarkoitin seurauksia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos pahoista intentioista aiotaan tehdä jonkinlainen luokittelu, pitäisi paha tällöin itse asiassa käsittää vain kvantitatiivisesti väärästä eroavana, mitä ajatusta en halua kannattaa.

Minusta tuntuu, että diabolinen, pahaa vain pahan itsensä takia tahtova, intentio on mahdollinen ainoastaan jonkinlaisessa post-modernissa vapauskäsityksessä, jossa vapaus nähdään ikään kuin täysin rajoittamattomana, jatkuvasti "itsensä yllättävänä". Toisin kuin aiemmin ajattelin, tämä ei johda pahan trivialisoimiseen. Esimerkiksi Kantin mukaan pahan teon motivaatio on inhimillisenä tekona aina ainakin periaatteessa ymmärrettävissä, mutta se, miksi ihmiset ylipäätään ovat valinneet tehdä pahaa, ei ole. Pahaa voidaan selittää esimerkiksi instrumentalismilla, egoismilla, sadistisilla haluilla jne. mutta Kantin mukaan asetelma pitää kääntää toisin päin; nämä asiat ovat olemassa koska ihminen on valinnut pahan (eli Kantin mukaan taipumuksen asettaa haluihin pohjaavia toimintaohjeita alisteisiksi moraalisille toimintaohjeille). Tämän valinnan pohja ei ole käsitettävissä koska se itsessään ei pohjaa mihinkään haluun, vaan on ihmisessä syntymästä saakka, ja silti vapaasti valittu (mikä voi tuntua järjettömältä, mutta tämä johtuu vain pohjimmiltaan vielä järjettömämmän libertaristisen vapauskäsityksen intuitiivisuudesta).

Ollakseen paha, täytyy tosiaan omata myös hyviä toimintaohjeita, joita vastustaa. Uskoisin että tämä voi tapahtua vain jonkin halun kautta, ei koskaan puhtaasti formaalina pelkän pahan tahtomisena, sillä tällöin tullaan nimenomaan vastuullisuuden ulkopuolelle. En voi tietysti mitenkään kumota Nefastoksen ajatusta, että ihmisyyden perusrakenteesta (halut vs. moraalisuus) voisi joutua pois (kantilaisittain sanottuna moraalilaki itsessään tuhoutua ihmisessä), mutta vastuullisuuden ulkopuolella silloin ainakin ollaan, ja hyvin hyvin epätavallista tällaisen ainakin täytyy olla.

Lienee vielä tarpeen tarkentaa, että tässä ei lahkolaistyyliin olla leimaamassa haluja itsessään pahoiksi (ne ovat Kantin mukaan jopa tietyssä mielessä hyviä itsessään). Kyse on periaatteiden alisteisuussuhteesta.

[Xenos]

Pointtini on hiukan tarkentaa ajatusta siitä, ettei pahuutta ole ilman moraalia. Ollakseen todella pahaa, pahuuden on oltava tietoista itsestään ts. "pahaksi" määritellyn henkilön / olennon on oltava inhimillinen, omattava rakkauteen ja totuuteen suuntautuvia viettejä, joita vastaan toimia. Yllä hahmottelemani täyspsykopaatti ei siis olisi varsinaisesti paha: hän ei olisi mitenkään kieroutunut tai ristiriitainen, ei "sotisi itseään vastaan" eikä "päätyisi tuhoamaan itseään," kuten ainakin itse uskon kaiken pahuuden lopulta tekevän. Hän toimisi niin kuin toimisi, vailla itsereflektiota, ja siinä se.

Uskoisin periaatteessa ymmärtäväni mitä ajat takaa, mutta minusta pahuutta on vaikea redusoida pelkästään puhtaan tietoiseksi toiminnaksi. Tekojen vaikutukset ovat kuitenkin samanlaisia riippumatta siitä, onko niiden tekijä ollenkaan inhimillinen vai ei; kohteen kannalta asia on yhdentekevä. Oikeastaan edes se, tiedostaako pahuuden kokija teon, on osittain merkityksetöntä. Moraalinen toiminta vaatii sinänsä valinnanvapauden, ja täten täysin deterministisen maailman voi ajatella olevan hyvän ja pahan yläpuolella - mekin voimme ainoastaan uskoa, että maailma, jossa elämme, sisältää vapaan tahdon. Pahuuden ongelman suurimpana kysymyksenä on mielestäni se, että minkä tähden maailman/olemassaolon rakenne ylipäänsä mahdollistaa tapahtumat, joissa syntyy kärsimystä ja olomuodon muutoksia ts. kuolemia ja katoamista (ajatellen, että pysyvyys, ikuisuus ja muuttumattomuus ovat täydellisyyden/ideamaailman/absoluutin järjellä tavoitettuja omanaisuuksia). Jos löytyy edes kuviitteellinen mahdollisuus, että kaikenlainen kärsimys yms. loistaa poissaolollaan - riippumatta siitä onko kuvittelijaa olemassa -, niin silloin ole aina kysymys (metafyysisestä) pahuudesta.

Selventävänä(?) esimerkkinä voisi toimia vaikkapa kuvitteellinen maailma, jossa elää vain leijonia. Leijonaurokset saattavat tappaa kilpailevien urosten pentuja, jotta parantaisivat omien jälkeläistensä asemaa kamppailussa elossa pysymisestä. Ihmisten keskuudessa vastaanvanlainen toiminta olisi ilman muuta järkyttävää, mutta nämä otukset eivät toimi samanlaisen tiedostetun intention alaisina - taustallahan toimivat primitiiviset vaistot, jolloin moraalin mahdollistava vaihtoehtojen pohdinta puuttuu. Kuitenkin esimerkin kaltainen maailma voisi olla erilainen: leijonien luonnollisiin vaistoihin saattaisi kuulua muidenkin pennuista huolehtiminen. Eikö tämä tee maailmasta jo rakenteensa mukaisesti pahan (edelleen pitäen epätäydellisyyttä pahuutena tai sen perimmäisenä mahdollistajana), sillä jos kaikki voisi olla ykseydessä, niin miksi sitten vaan niin ei ole.

"Kolminaisen Avaimen" käyttöön ei liity se, ollaanko tekemisissä ihmisten, eläinten, henkien tai vaikkapa demonien kanssa: rakkaudellisuuden & rehellisyyden vaade on ehdoton. Jos jo etukäteen on tajuttu se, että esim. eläimiä meillä ei ole sen enempää oikeutta hyväksikäyttää & vahingoittaa omaksi eduksemme kuin ihmisiäkään, niin sama pätee "hirviöihin". Muistetaan vain monet legendat lohikäärmeitä, ihmissusia & demoneja rakkaudella vapahtaneista pyhimyksistä monissa eri uskonnoissa.

Ilmaisisin asian niin, että empatia on oma tarkoituksensa ja olisi yhtä arvokasta vaikka muita kokevia subjekteja ei Matrix/aivot lasimaljassa-meiningillä olisi olemassakaan. Periaatteessahan - ja hyvin, hyvin periaatteessa - me emme voi tietää, ovatko kaikki läheisemme avaruusolioiden vakoojia tai tunnekylmiä narsisteja, jotka tavoittelevat pitkällä tähtäimellä vain omaa etuaan ja tahtovat pohjimmiltaan käyttää meitä hyväkseen. Arkielämässä ajatus tuntuu tietysti useimmiten kaukaa haetulta, mutta tilanteissa, joissa ihmisten välit kiristyvät, sen mahdollisuuden voi todella kokea - ja silloin joutuu luottamuksensa kanssa tyhjän päälle, on pakotettu toteamaan, ettei siinä ole mitään järkeä, ettei sillä ole muuta funktiota kuin luottaa, tuli mitä tuli.

Solipsismiin tuntuu olevan okkultismin parissa hyvin negatiivinen suhtautuminen, vaikka kuten yllä toteat asian ei tarvitse muuttaa suhtautumista ulkomaailmaa kohtaan. Voisi ajatella jopa niin, että jos maailma on ainoastaan mielen luoma illuusio, johtaa tämä subjektille entistä suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa "maailmaan", jolloin totuudellisuuden ja empatian merkitys vain korostuu. Omakohtaisesti pidänkin solipsismin mahdollisuutta erityisen mielenkiintoisena filosofisena kysymyksenä.

[Nefastos]

Solipsismiin tuntuu olevan okkultismin parissa hyvin negatiivinen suhtautuminen, vaikka kuten yllä toteat asian ei tarvitse muuttaa suhtautumista ulkomaailmaa kohtaan.

Sanoisin pikemminkin "okkultistien julkilausumien" kuin "okkultismin". Mainitsemastasi syystä (-esimerkiksi-) pidän itse solipsismia hyvinkin okkulttisena, & myös validina lähestymistapana maailmaan. Mutta se on sellainen pullonkaula tai (parhaimmillaan) synnytyskanava, jonka läpi voi kulkea murskaantumatta moraalisesti aika harvoin. Sellaisia oppeja ei ole viisasta painottaa ihan joka yhteydessä.