Tämän theodicea ongelman muotoiluhan edellyttää, että on olemassa Jumala, joka voidaan vetää tilille. Jos onkin mieletöntä puhua tarkoituksellisuudesta ihmisten konstruoiman sosiaalisen todellisuuden ulkopuolella, niin on mieletöntä muotoilla pahan ongelmaa tällä tavoin. Kysymys on silloin, miksi me teemme pahaa.Xenos wrote: Pahuuden ongelman suurimpana kysymyksenä on mielestäni se, että minkä tähden maailman/olemassaolon rakenne ylipäänsä mahdollistaa tapahtumat, joissa syntyy kärsimystä ja olomuodon muutoksia ts. kuolemia ja katoamista (ajatellen, että pysyvyys, ikuisuus ja muuttumattomuus ovat täydellisyyden/ideamaailman/absoluutin järjellä tavoitettuja omanaisuuksia). Jos löytyy edes kuviitteellinen mahdollisuus, että kaikenlainen kärsimys yms. loistaa poissaolollaan - riippumatta siitä onko kuvittelijaa olemassa -, niin silloin ole aina kysymys (metafyysisestä) pahuudesta.
Metafyysinen käsitys pahasta voi "super-altruismissaan" olla myös piilotettua itsekkyyttä eikä loppuun asti vietyä pohdintaa. Kuuluisat metafyysiset teoriat pahasta tietysti on muotoiltu siten, että ne eivät suoranaisesti oikeuta pahan olemassaoloa, mutta onhan siinä jotain nurinkurista pohtia, miten voisi sovittaa pahan yhteen Jumalan olemassaolon kanssa sillä välin kun koko maailma kirkuu täysin konkreettista pahuutta, jolle pitäisi käytännössä tehdä jotain. Pahan metafyysisessä pohdinnassa voi helposti olla jotain samaa kuin siinä, miten natsit ohjelmoitiin ajattelemaan holokaustia toteuttaessaan "voi miten tämä suunnattoman raskas velvollisuus minua painaakaan" sen sijaan, että olisivat pysähtyneet todella miettimään toiseutta moraalisesti.
En usko että tämä on välttämättä viimekätinen argumentti metafyysistä pahakäsitystä vastaan, mutta se kannattaa tiedostaa vakavasti.