The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Hesarin artikkeli buddhalaisesta Death Metal -bändistä Dharmasta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007940507.html

Itsehän näkisin mieluiten, että suutari pysyisi lestissään ja että death metallissa laulettaisiin kuolemasta ja kalmanlöyhkästä (miksei sitäkin voisi tehdä buddhalaiseen tyyliin, en näe estettä), mutta kieltämättä Dharman lähestymistapa kiehtoo siinä määrin, että pitää varmaan tutustua bändiin.

Mitä tulee konservatiiveihin, niin aikoinaan kotikylällä oli kristillinen heavy metal -bändi, joka sai kirkolta ja vanhoillisilta passituksen takaisin Mestari Saatanan hoteisiin ja esiintyminen kirkossa kiellettiin.

Suomalainen rikosjournalismi käsittelee satanismia. Jakso ilmeisesti 90-luvun lopulta. Mietin jonkin aikaa, viitsinkö postata tätä tänne (ehkä tämä on täällä ollutkin). Oma huomioni kiinnittyi alkuun aiheen käsittelyssä ilmeneviin hupsuihin, voimakkaan parodisoiviin yksityiskohtiin (ja perheenisän Linda Lampenius -paitaan). Samaan aikaan koomisuuden takaa hahmottuu aitoa traagisuutta, mikä tekee surulliseksi. Koen, että nämä nuoret (nuorina henkilöinä, lapsina) ovat omalla tavallaan ns. valtakulttuurin uhreja. Valtakulttuuri ei 90-luvulla tarjonnut minkäänlaista uskottavaa ja toimivaa kontekstia, jonka puitteissa olisi voinut käsitellä henkivaltoja ja pahuutta ilmiönä. Ja sitten näiden lasten itselöydetty (tai laumassa löydetty) Saatana henkivaltoineen ilmentää itseään rääkättyinä eläiminä ja ihmisinä.

Henkivallat ja Saatana näyttäytyvät ohjelman käsittelyssä jollain tapaa todellisina ilmiöinä, mutta suhde tähän ilmiöön määritellään vain pelon ja poissulkemisen kautta - ilmiö, joka on omiaan ei vähentämään, vaan entisestään lisäämään, Saatanan negatiiviseksi koettua voimaa. Paradoksaalinen ja hämmentävä kokonaisuus kaikkiaan.

https://www.youtube.com/watch?v=kpNfbid50M8

Ave wrote: ↑Tue May 11, 2021 10:08 am Suomalainen rikosjournalismi käsittelee satanismia. Jakso ilmeisesti 90-luvun lopulta. Mietin jonkin aikaa, viitsinkö postata tätä tänne (ehkä tämä on täällä ollutkin). Oma huomioni kiinnittyi alkuun aiheen käsittelyssä ilmeneviin hupsuihin, voimakkaan parodisoiviin yksityiskohtiin (ja perheenisän Linda Lampenius -paitaan). Samaan aikaan koomisuuden takaa hahmottuu aitoa traagisuutta, mikä tekee surulliseksi. Koen, että nämä nuoret (nuorina henkilöinä, lapsina) ovat omalla tavallaan ns. valtakulttuurin uhreja. Valtakulttuuri ei 90-luvulla tarjonnut minkäänlaista uskottavaa ja toimivaa kontekstia, jonka puitteissa olisi voinut käsitellä henkivaltoja ja pahuutta ilmiönä. Ja sitten näiden lasten itselöydetty (tai laumassa löydetty) Saatana henkivaltoineen ilmentää itseään rääkättyinä eläiminä ja ihmisinä.

Henkivallat ja Saatana näyttäytyvät ohjelman käsittelyssä jollain tapaa todellisina ilmiöinä, mutta suhde tähän ilmiöön määritellään vain pelon ja poissulkemisen kautta - ilmiö, joka on omiaan ei vähentämään, vaan entisestään lisäämään, Saatanan negatiiviseksi koettua voimaa. Paradoksaalinen ja hämmentävä kokonaisuus kaikkiaan.

https://www.youtube.com/watch?v=kpNfbid50M8

Juu, tämä touhu on hyvä muistaa niin pysyy jonkinlainen usko asioiden kehitykseen ja samalla muistaa minkälainen älyvapauden aikakausi sitä on osunut oman lyhyen elämän ajallekin.

Kanadassa roihuaa kirkot mitä ilmeisimmin alkuperäiskansojen historiallisen kaltoinkohtelun vuoksi.

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008085634.html

Ylen juttu gangsta-rapista: https://yle.fi/uutiset/3-11997221

Lienee sanomattakin selvää, että itse pidän rikollista ja väkivaltaista elämäntyyliä ihannoivaa rap- ja hiphop-musiikkia yhtenä eurooppalaisen kulttuurin amerikkalaistumisen negatiivisimpina puolina.

En ole todellakaan mikään suuri rapin ystävä, mutta minusta jo tuossa jutussa esille tuodun pohjalta kokonaisuus on aika paljon vivahteikkaampi. Henkisyyteen liittyvä kulma voisi olla tämä. Kohteliaasti ilmaisten melko konservatiivinen Forsskin lähestyy asiaa ennen muuta siten, että "on hyvä kun nuorilla on järkevää tekemistä". Saman idean pohjalta tällä foorumilla on käyty lukemattomat keskustelut black metallista. Siis että vaikka siinä tietyllä tapaa ihannoidaan samankaltaisia negatiivisia asioita kuin rapissa, se itsessään tuskin vetää kovin monia alaspäin vaan pikemminkin auttaa joko tietoisesti tai tiedostamatta käsittelemään ja jalostamaan asioita. Tietenkin nuorisokulttuuriin kuuluu tympeänä piirteenä se, että ne bändit tuppaavat olemaan ihannoiduimpia, jotka ovat "oikeasti pahoja". Kokonaisuutena kaiken yhteiskuntatieteellisen näytön pohjalta vaikuttaa kuitenkin aika vahvasti siltä, että oli kyseessä black metal, rap tai vaikka videopelit, niin se "oikeasti pahojen" juttujen ihannointikin on useimmissa tapauksissa maskuliinisen uhon ja sosiaalisen paineen värittämää pyrkimystä nimenomaan pois päin aktuaalisesta väkivallan tekemisestä.

Samalla rap-kulttuurin misogynia, ja muut ilmiöt on jo niin silmiinpistävää, että luulisin alan ihmisten sitä vähintäänkin jossain määrin työstävän.
Rap-battleja seuratessaan voi nähdä oivallista tai perin kömpelöä retorista kikkailua, jossa vastapuoli pyritään riisumaan maskuliinisuudestaan mahdollisimman pistävällä tehokkuudella.

Kuitenkin tuntuu että aina kun puhutaan afroamerikkalaisesta kulttuurista niin sen jotakin elementtiä aletaan fetisoimaan kuin artefaktia esimerkiksi eurooppalaisten tai valkoisten amerikkalaisten toimesta.
Blues oli pitkään saastaista rotumusiikkia, kunnes Elvis ja myöhemmin brittirock teki siitä "hyväksyttyä". Se että näin kävi ei tietenkään ole väärin, sitä en tarkoita, kuten ei tarkoita myöskään ilmiötä tutkivat tahot.
Kaverit kuitenkin näkivät siinä jotakin hienoa ja lähtivät mukaan, muut haistoivat toiminnassa sitten mahdollisuuden kääriä.

Samalla afroamerikkalainen musiikillinen trendi (lue: fokus, katseen kiintyminen) liikkuu aina näistä ilmiöistä pois kohti jotakin uutta kun ne on rekuperoitu, kenties niiden voima yhteiskunnallisessa ja yksilöllisessä mielessä katoaa kun ne kahlitaan kuin raamatullinen Simson kivipyörään kiinnitettynä?
En tiedä onko tänä päivänä enää edes trendinä Grime tai Trap, kun drilli-beatit on arkipäivää vai onko se jotakin muuta.

Onhan jo ennenkin tätä ollut ties mitä horror räppiä ja lofi-estetiikkaan perustuvaa Memphis räppiä, vaikkeivat nyt black metallin tasolle ehkä yllä ainakaan minun mielestäni, niin saatananpalvonnasta, elämän ankeudesta ja huumeista kertominen on ihan oivallista itsetutkiskelua.

Kavi wrote: ↑Thu Jul 01, 2021 5:38 pm ...niin saatananpalvonnasta, elämän ankeudesta ja huumeista kertominen on ihan oivallista itsetutkiskelua.

Minunkin uudella tulevalla levyllä lauletaan näistä asioista, Saatanan nimi on vain Odin, elämän ankeudesta lauletaan ehkä eniten kappaleessa The Hanged Man vihkimystä etsien*, ja ekstaasi kyseisessä kappaleessa on vihkimyksellinen maljan juominen Odröeriristä, jota ei tietenkään vielä ole missään näkyvillä tässä vaiheessa hirttäytymistä elämänpuuhun.

* Until death is profound and total
There will still be an experience of time
And the suffering and despair it entails