Vasen Tie elämässämme

[Nefastos]

Tähän mennessä elintapakeskustelujen pääpaino on tainnut olla siinä, kuinka okkulttinen ponnistus ylipäätään on vaikuttanut elämäämme. Ja tämä vaikutushan on yleensä sellaista laatua, että elämä muuttuu toisaalta raskaammaksi & samalla kirkkaammaksi & paremmaksi, kun yksilö ponnistaa löytääkseen itselleen/ympäristölleen kehittävämpiä käytäntöjä.

Siten voisimmekin nyt puhua siitä, kuinka nimenomaan vasemman tien okkultismi eri vaiheissaan elämäntapoihimme vaikuttaa tai on vaikuttanut. Tässä okkulttisen kehityksen muodossa, jossa yksilöllisyys ja luovuus korostuvat muotouskollisuuden sijaan, vaikutukset voivat olla monen näköisiä. Kertomukset sekä nykyisistä että menneisyyden kokemuksistanne tässä suhteessa olisivat kiinnostavaa kuultavaa.

Yksi tärkeä syy tämän keskustelun aloittamiseen on, että painotettuamme Azazelin Tähden artikkelien piirissä tiettyjen OKT-mallien (tärkeimpänä rakkauden) liittämistä VKT-käytäntöihin tästä voi helposti syntyä käsitys siitä, että olemme tosiasiassa oikean käden tielle painottunut järjestelmä, jossa ainoastaan terminologia ilmenee käänteisenä. Näinhän ei asia aivan ole.

Erehdys syntyy kuitenkin helposti sen vuoksi, että AT:n ydinpiirissä & sen välittömässä läheisyydessä ihmiset ovat yleensä jo etukäteen omaksuneet vasemmalle tielle painottuneen elämäntavan. Niinpä meidän ei juuri ole tarvinnut kannustaa VKT-hyveiden tai voimien kehittämiseen, koska tällainen lähestymistapa on ollut alusta lähtien käytännössä vahvasti painotettuna. Seuran näkyvyyden ja jäsenmäärän lisääntyessä lienee tähänkin asiaan hyvä kiinnittää huomiota. Erilaiset back to basics -harjoitukset tasaisin väliajoin estävät alkuperäisen ajatuksen hämärtymisen.

Joten kertokaa, olkaa hyvä, millä tavoin juuri vasemman tien seuraaminen on vaikuttanut elämäntapoihinne. Millaisia ongelmia ja millaisia hyötyjä siitä on ollut, ja millä tavoin olette onnistuneet (tai epäonnistuneet) välttämään tuon tien ongelmallisuuksia.

"Ei kukaan, joka antaa ulkoisten näennäisyyksien ja sovinnaisten tapasäädösten hallita psykologiaansa, voi saavuttaa totuuden tuntemusta..." - Luciferin katekismus

[Aquila]

Itse huomaan toisinaan kadottaneeni vkt- ja okt-käsitteiden tajun, joten voi olla hyväkin pohdiskella asiaa ja katsoa mitä seikkoja tällä hetkellä tulee mieleen.

Omalla kohdalla on pyrkimyksenä toimia siten, että lähtökohta ja keskitys on oman tietoisuuden keskipisteessä tai itseydessä (Tämä on ymmärtääkseni aika pitkälle kaikkien henkisten kehitysteiden eräs pyrkimys, mutta silti tuntuu, että okt-puolella siitä ei paljon puhuta ja se on ajatuksena muutenkin vieraampi). Tähän liittyy ainakin voimakas individualisoituminen, joka korottaa omaa älyä ja ymmärrettävästi haasteena nousee esiin ylpeys ja vihamielisyyskin kaikkea sellaista kohtaan, minkä on kokenut vähempiarvoiseksi. Tuollaisessa vaiheessa, joka toki jatkuu edelleen mutta eri tavalla, ei aikaisemmin tullut vielä ymmärrettyä että ne asiat, joita halveksin ympäristössä ainoastaan heijastivat omia sisäisiä ongelmiani/haasteitani. Nykyisin on helpompi nähdä ulkoiset (eli sisäiset) haasteet Saatanan välineinä opettaa, eikä vihamielisyys ole enää erityinen ongelma. Ylpeyttä saattaa kuitenkin esiintyä toisinaan ja se on haasteena hieman hankalampi.

Käytin aika pitkän ajan okt-puolen parissa ennen kuin oivalsin, että oma lähestymistapani on erilainen. Eli esimerkiksi sen, että minulla ei ollut kiinnostusta seurata jotakin "vanhaa ja hyväksi todettua", vaan halusin ehdottomasti luoda itse omaa tietäni. Okt-puolella helposti luotetaan liikaa siihen, että jokin mikä on toiminut tuhansia vuosia toimisi nykyään yhtä hyvin. Varmasti jollekin ihmiselle toimiikin, mutta lieneekö sitten omalla ylpeydelläkin ollut osansa siihen, etten itse halunnut seurata ns. valmista tietä.

Yhtenä olennaisena seikkana haluaisin vielä ottaa esiin kuoleman pohdiskelun. Erityisesti siis oman muodon häviämisenä. On ollut kiinnostavaa huomata, että vaikka kuolemanpelko saattaakin joskus nostaa päätään, on kuolemasta tullut jotain rakastettavaa ja sellaista mikä herättää enemmän korkeita tuntemuksia, kuin pelkoa ja halua vältellä aihetta. Kuolema muodostuu siis myös eräänlaiseksi kiintopisteeksi vasemmalla tiellä, kun oikealla keskittyminen on selkeästi enemmän elämän rakastamisessa. Näiden välille en tahdo asettaa mitään arvoasteikkoa, kun niitä ei lopulta voi erottaa toisistaan. Vasemmalla puolella voi olla yhtä lailla tärkeätä oppia rakastamaan elämää, kuin oikealla olisi nähdä kuoleman kauneus ja merkityksellisyys.

[obnoxion]

Käytin kaksi tuntia kirjoittaen tähän hyvin pitkän viestin täynnä käytännön esimerkkejä, vain kadottaakseni koko litanian kirjautumiseni vanhennuttua. Käytäköön asia siis läpi lyhyemmin, vertauksen avulla:

Kun Jumala valmisti kruununsa, oikealla kädellään Hän louhi siihen kullan, ja vasemmalla kädellään Hän poimi jalokivet.

Kulta ja jalokivet ovat tietenkin yhtä arvokkaita. Mutta vain kullasta voidaan valaa kuninkaan kruunu, sillä me emme voi sulattaa jaolkiviä valuksi. Jalokivet ovat erillään toisistaan ja erillään kullasta. Mutta mitä mahtavampi on Kuningas, sitä loisteliaampi valikoima jalokiviä Hänellä on kruununsa koristuksena. Kruunu ilman jaolikiviä sopii herttualle tai markiisille, mutta ei Kuninkaalle.

Vaan toisin kuin ilman jalokiviä, ilman kultaa ei voida mitään kruunua valmistaa. Pelkistä jalokivistä voi tehdä Kuningattarelle kaulakorun, mutta ei Kruunua Kuninkaan otsalle.

[obnoxion]

Käytäköön asia siis läpi lyhyemmin, vertauksen avulla...

Ehkä tämä ei ollut niin erinomainen tapa selittää asiaa, vaikka siihen kaikki olellinen sanottavani mahtuikin. Siispä poimin nyt esiin yhden esimerkin.

Jonkin aikaa sitten on tehty tutkimus, jonka mukaan sosiaalisuus on uskonnon onnellistava tekijä. (Linkin löysin alunperin Kulmakivi-blogin sivuilta: http://www.tiede.fi/uutiset/4127/uskonn ... siaalisuus). Ja tämä on se ainesosa jonka puuttuminen on monella tapaa määrittävä tekijä VKT:llä.

Usein, tai voitaisiin varmaan sanoa että oikeastaan aina, VKT on yksityinen ja yksinäinen tie. Ei oikeastaan ole mitään yhtä kirjaa tai mitään yhtä kirkkoa jonka kautta saavuttaa. Ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin löytää kirja, guru ja kirkko omasta sydämestä, ja sydän kiven silmästä. Epäonnistumisella on kova hinta.

Tästäkin syystä VKT:lla kehitys tapahtuu usein aluksi enemmän tai vähemmän kokonaisuuden kustannuksella, ja tuo kehitys on sekä hyvin nopeaa, että painottuneen horisontaalista, so. sielullista. Kuitenkin jos pyrinnössä on sisäistä suoruutta, se tulle nostamaan oppilaan. Ja tällöin kokonaisuus hyötyy suuresti, ja saa velkansa takaisin korkojen kera. Tämä on mielestäni yksi tulkinta sille Eliphas Levin kommentille, että mahtavimpia voimia maailmassa on paha mies joka on muuttanut suuntansa.

Mutta johtuen niistä oudoista poluista joita pitkin VKT:n pyrkijä on edennyt, ja muista syistä, hänen uskonnostaan tulee yksityistä, ja hän tulee aina olemaan yksin. Hän voi olla läheistensä ympäröimä, ja rakastaa heitä, mutta silti hänen sisällään on musta äärettömyys, jota ei voi jakaa kenenkään kanssa. Niinpä vertasin häntä jalokiveen kultakruunussa. Jalokivi ja kulta yhdistyvät samassa arvossa ja samassa kruunussa, mutta ne eivät yhdisty siinä toisiinsa. Jalokivi on yksin, kulta aina yhdistyy kultaan.

Toki vertauksellani tahdoin sanoa myös monia muita asioita, joihin voin tarttua mikäli tämä keskustelu tulee jatkumaan pidempään.

Mutta minusta me voimme tämän perusteella nähdä miten AT:n kahden polun yhdistäminen näkyy käytännössä. Sillä minusta AT on niitä hyvin harvoja länsimaisia VKT:n edustajia - jos ei ainoa - joissa VKT voidaan käydä alusta asti ilman tarppeettomia kustannuksia kokonaisuudelle, ja jossa yhteisöllisyys on aidosti mahdollista.

[Aquila]

Mutta johtuen niistä oudoista poluista joita pitkin VKT:n pyrkijä on edennyt, ja muista syistä, hänen uskonnostaan tulee yksityistä, ja hän tulee aina olemaan yksin. Hän voi olla läheistensä ympäröimä, ja rakastaa heitä, mutta silti hänen sisällään on musta äärettömyys, jota ei voi jakaa kenenkään kanssa. Niinpä vertasin häntä jalokiveen kultakruunussa. Jalokivi ja kulta yhdistyvät samassa arvossa ja samassa kruunussa, mutta ne eivät yhdisty siinä toisiinsa. Jalokivi on yksin, kulta aina yhdistyy kultaan.

Lisäselvennyksesi symboliseen esitykseesi olivat oikein hyviä, varsinkin kun itselleni ei siitä syntynyt aivan samanlaisia tulkintoja. Tämä ylläoleva kohta on varsin hyvä ja kokemuksellisesti oikeaksi todettavissa. Eräs käytännön esimerkki sosiaalisen toiminnan osalta: jopa okkultismia ja henkisyyttä tutkivien ihmisten keskellä vasemman tien kulkija tuntee helposti olevansa yksin ja kokee monesti, ettei hänen näkemyksiään ymmärretä, mikäli tällaiseen sosiaaliseen tilanteeseen päätyy. Kärjistettynä voisi sanoa, että erityisesti oikean käden tien kulkijoilla on useammin taipumus vedota esimerkiksi tunnettuihin auktoriteetteihin, vuosien varrella toimiviksi koettuihin keinoihin, tai joissain tapauksissa joihinkin väitettyjen henkiolentojen kanavointeihin. Varsinkin viimeiseen liittyen, tuollaisten näkemysten kanssa on enää vaikea keskustella, kun oma vakaumus perustuu kuitenkin sille, että ihminen itsessään omaa niin korkean potentiaalin, ettei ole tarpeellista toimia pelkästään jonkin muun tahon kanavana. Sitä voi varmasti miettiä onko tuollaisessa toiminnassa kyse todella jonkin ulkopuolisen kanavoimisesta, vai ainoastaan siitä, että oma korkeampi itseys saa ihmismielessä sellaisen muodon vai ehkäpä jostakin täysin muusta. Tämä kuitenkin osoittanee tiettyä eroavaisuutta okt:n ja vkt:n välillä, vaikka raja voikin laajemman individualisoitumisen myötä olla toisinaan häilyvä.

[Nefastos]

Kiitos viesteistänne! Ne ovat todellakin jalokiviä.

Se on juuri tuo ryhmä/yksilö-vastakkainasettelu, johon tämä aihe palaa. Tämä ei ole välttämättä kaikille selvää, sillä nykyään näemme melko paljon monia sellaisia VKT-symboliikkaa käyttäviä ryhmiä, jotka käytännössä perustuvat ryhmädynamiikkaan. Silloin todella voidaan puhua "käänteisestä kristinuskosta" - tai käänteisestä milloin mistäkin - joka edustaa vanhaa oppia uudella tavalla reagoida siihen. Mutta vasemman tien okkultismissa kaikki pohja on, kuten sanottua, pudonnut:

Mutta johtuen niistä oudoista poluista joita pitkin VKT:n pyrkijä on edennyt, ja muista syistä, hänen uskonnostaan tulee yksityistä, ja hän tulee aina olemaan yksin. Hän voi olla läheistensä ympäröimä, ja rakastaa heitä, mutta silti hänen sisällään on musta äärettömyys, jota ei voi jakaa kenenkään kanssa.

Tämä on erittäin hyvin & kauniisti esitetty, ja osuu naulan kantaan. Se on myös asia, joka on hyvä muistaa kun puhutaan veljeskunnasta. Tuntuu siltä, että jos tämän asian elaborointi voisi taas helpommin johtaa harhateille kuin auttaa ymmärtämään sen käytännön vaikutuksia, mutta otan tähän kuitenkin lainauksen vanhasta Seura vai veljeskunta? -artikkelista:

Kunkin veljen on ymmärrettävä, etteivät tekemisissä ole ensisijaisesti persoonallisuudet. Persoonan vaikutus on äärettömän vähäinen ryhmän sisällä, sen tosiasiallinen vaikutus ojentuu ulospäin ryhmästä. VELI ei katso veljessä persoonallisuutta, vaan SIELUA. Luonnollisesti voimme kokea luontevaa iloa veljen persoonallisuuden särmistä ja erikoislaatuisuuksista, samaan tapaan kuin ihminen yksin ollessaan saattaa iloita ympäröivän hiljaisen luonnon jatkuvista metamorfooseista - mutta sen sijaan hänellä ei ole mitään oikeutta odottaa mitään sosiaalista kerhotoimintaa. Ego on kaikki ja persoonallisuus merkityksetön, kun puhutaan veljeskunnan sisäisestä vaikutuksesta. Veljeskunta ei ole mikään persoonallisuuksien ryhmä, vaan Egojen yhteistyötä yhteiseksi muovattavalla energialla, kunkin omassa itsessään todeksi näkemän aatteen omakohtaisessa palveluksessa.

Mutta tämä on asia joka voi tulla ylipäänsä käsitettäväksi vasta, kun ihminen osaa erottaa toisistaan "persoonallisuuden" ja "Egon". Paradoksaalisesti, siinä vaiheessa kun se onnistuu, persoonallisuus ilmaisee Egoa, ja asiasta on entistä vaikeampi antaa opetusta.

Ylöspäisellä VKT:lla solidaarisuus ei vähene, päin vastoin, mutta se on silloin solidaarisuutta joka koskee kokonaisuutta eikä mitään sen lopulta satunnaisesti esiin määrittyviä erillistekijöitä. Kaikki hyväveliverkostot, kaikki ulkoinen toveruus ja jopa ystävyys, kaikki perhesuhteet ja kaikki muu paitsi absoluuttinen kokemus totuudesta & siten rakkaudesta tavallaan menettää merkityksensä siihen syvän avaruuden yksinäisyyteen, josta veli O. puhui. Ei olekaan ihme, että se mitä voidaan nimittää "ilmakokeeksi" on yleensä ensimmäinen, jonka AT:n jäsen saa eteensä liittymisensä jälkeen.

Itse huomaan toisinaan kadottaneeni vkt- ja okt-käsitteiden tajun, joten voi olla hyväkin pohdiskella asiaa ja katsoa mitä seikkoja tällä hetkellä tulee mieleen.

Tämä on varmastikin hyvä käytäntö meille kaikille. Kuten pitkällisessä alkemiallisessa prosessissa, toistuvat yhdistämisen, erottamisen, uudelleenyhdistämisen ja uudelleenerottamisen vaiheet auttavat jalostamaan Työtä yhä korkeammalle. Ymmärrän niitä ihmisiä jotka sanovat, että heidän mielestään koko käsitteistö (OKT vs. VKT) on tarpeeton, mutta en voi olla aivan samaa mieltä. Yrittää hypätä suoraan absoluuttiseen havaintotapaan johtaa helposti sloganmaisiin näennäissaavutuksiin, jossa lopullinen oivallus jää puutteelliseksi. Absoluuttinen havaintotapa löytyy kyllä kummankin tien ytimestä, niin kuin se löytyy yin/yang-kuvioiden silmistä, joissa vastakohta paljastuu tietyn käytännön ytimeksi. Mutta sen jatkuvan löytämisen vaatima valppaus on käytännössä jo yli-inhimillistä laatua. Jälleen jonglöörivertaus tulee etsimättä mieleen.