The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Olen pohdiskellut miten olisi mahdollista sovittaa yhteen Azazelin Tähden periaatteet ja esimerkiksi luterilaisen kirkon pappisvihkimys toisiinsa.

Pystyisikö näistä näennäisesti erilaisista ja erisuuntaisista "instituutioista" muodostamaan tulkinnallisella muutoksella toimivan ja eheän kokonaisuuden?

Missä määrin se on rehellistä ja totuudellisuuden periaatteen piirissä mahdollista ilman vahinkoa tai itsepetosta?

Pystyykö kirkon dogmaan ja hierarkiaan suhtautumaan avoimen "kapinallisesti" eräänlaisella reformaatio-asenteella?"

Menemättä sen enempää vielä erikseen esim. Azazelin seitsenkohtaisiin perusperiaatteisiin (ei kai mikään näistä suoranaisesti ole pappeutta poissulkeva) muistan kyllä miettineeni, kun kuulin näistä pohdiskeluistasi, että AT:n jäsenet eivät kyllä helpoimpia reittejä elämilleen valitse. Olen joskus pohdiskellut, että minkälaisissa yrityksissä en suostuisi toimimaan tai edes harkitsemaan liittymistä. Tulin siihen tulokseen, että ainakin klassiset ase- ja sotateollisuus, tupakkateollisuus (vaikka itsekin poltan), jne. Tietysti eettiset kysymykset tulevat mielestäni suorastaan vahvemmin esille nykyään monellakin alalla. Esim. mitä tietoja voi kerätä käyttäjistä, erilaiset talouteen ja verotukseen liittyvät asiat jne. Toisaalta, harva pystyy olemaan täysi idealisti kaikessa - ainakin jokin inhimillinen kitka on yhteiskunnassa vielä pitkään. Yleisenä ohjenuorana olen itse pitänyt sitä, että joissain asioissa voi jonkin verran joustaa, mutta tietynlaista perus- tai juurietiikkaa ei voi sivuuttaa, koska silloin kun ihminen antaa periksi tästä, hän kadottaa kyllä itsensä hyvinkin pian.

Ehkä positiivisesti ajatellen (sen verran kun olen sinun kanssasi keskustellut ja tietysti tekstejäsi täällä lukenut), olisit varmaan mahdollisesti pappina sellainen, jollaista en ainakaan itse rippi-ikäiseksi tultuani ollut kohdannut, mutta ehkä olisin kaivannut. Sitten samalla tulee mieleen mm. hiljattain PH:n ohjelmassa haastateltavana ollut Kai Sadinmaa. Eli missä määrin ja minkälaisia taisteluita on valmis käymään - jos esim. ryhtyy evankelisluterilaisen kirkon papiksi? Onko se kaikkien osapuolien kannalta paras tapa? Tarkoitan ehkä tällä jonkinlaista tehokkuutta, joka johtaa ehkä kysymykseen, että onko kirkko se instituutio, jonka sisällä toimimalla kannattaa tehdä työtä, vai onko se niin rajoittava, että lähinnä vain polttaa itsensä loppuun ja samalla suututtaa muut. Riippuu tietysti mitä tekee ja miten toimii, mutta kun viimeisessä lauseessasi oli mainittu "kapinallisuus" ja "reformaatio-asenne", herää mieleeni tämä kysymys.

Joskus olen ajatellut, että suomalaisille voisi sopia paremmin tällainen vähän shintolaisuuteen vivahtava kansan (ja enemmistön halutessa myös valtion-) kirkko, joka tunnustaa, että jaamme yleisesti tiettyjä kristillisinäkin pidettyjä arvoja ja tapoja, mutta on tässä muutakin ja nykyaikana ihmiset voivat tukeutua moninaisemmin erilaisiin perinteisiin, jumaluuksiin ja henkimaailmaan. Tietysti jonkinasteisena kansallisromantikkona toivoisin, että jopa kalevalainen kansanrunous ja alueemme kansanperinne otettaisiin ainakin jonkinlaiseksi osaksi tätä. Tosin, taitaa nykyvirtauksien perusteella jäädä ainakin kaukaiseksi haaveeksi.

Jos kysymys on puhtaasti vain siitä, voiko olla rehellinen (itselleen), niin maailmanhistoria on näyttänyt, että mitä kummallisemmissakin (ja paikoin myös epäinhimillisissä) olosuhteissa ihminen pystyy pysymään totuudellisena ja rehellisenä. Eikä välttämättä omaa sisäistä maailmaa ole välttämättä tuotava esiin joka tilanteessa, jos ei näe tai ole siinä pisteessä, että tämä on ainoa tapa olla totuudellinen. Jonkinlainen ylirationaalinen minä ehkä sanoisi vain, että voihan sitä koittaa, ja jos se ei onnistu, niin ei mikään ole lopullista eikä mikään työ mene hukkaan, koska siitä voi oppia.

Olen miettinyt monesti kristillisyyden ja AT:n filosofian mahdollisuutta esiintyä yhdessä ja missä määrin se on mahdollista. Lopulta olen päätynyt siihen, että kristinusko on kuitenkin muut uskot aina enemmän tai vähemmän poissulkevaa. Toisaalta lopulta kai ratkaisevaa on se kuinka väljästi tai tiukasti kristillisiä oppeja tulkitaan.

Kenazis wrote:Olen miettinyt monesti kristillisyyden ja AT:n filosofian mahdollisuutta esiintyä yhdessä ja missä määrin se on mahdollista. Lopulta olen päätynyt siihen, että kristinusko on kuitenkin muut uskot aina enemmän tai vähemmän poissulkevaa. Toisaalta lopulta kai ratkaisevaa on se kuinka väljästi tai tiukasti kristillisiä oppeja tulkitaan.

Olisi kaiketi vähän kornia sanoa, että kaikki on suhteellista. Olen itse tavannut useamman pappismiehen (sekä -naisen), joilla on filosofisella tavalla hyvin monipuolinen tapa tarkastella maailmaa.
Vaikka tuo maailmankuva pohjautuukin lopulta jeesus-kristuksen lämpimään syliin, he eivät välttämättä suhtaudu asiaan aivan näin yksioikoisesti.
On ollut pappeja, jotka näkevät saatanassa eksyttäjän ja vihtahousun takana sen alkuperäisen valontuojan, joka toisaalta voi kuvata ihmisen itsetietoisuuden syttymistä ja toisaalta suuren taakan kantamista, sillä usko ja rakkaus pyhyteen ei ole itsestäänselvyys.
Pappeja on monenlaisia, osa omaa konservatiisemman tavan tarkastella maailmaa, toiset suhtautuvat elämään ja jumalaan lähes panteismin tavoin ja osa taas suhtautuu erilaisuuteen kypsästi, vaikkei tuo esiripun takainen maailma olisikaan hänen 'kuppinsa teetä'.
Olen näkevinäni tämän taustalla hieman samankaltaisuutta polkujen yhdistämisen suhteen, kuten sitä lähestytään myös Azazelin tähdessä.
Vaikka seurakuntatyö onkin hyvin yhteisöllistä ja läheistä toimintaa, ihmiset sen sisällä saattavat olla hyvinkin erilaisia.

Useisiin seurakuntiin ja niiden ihmisiin tutustuneena sanoisin, että AT:n jäsenelle asia ei varmaan olisi ongelma, jos hän pappiskutsumuksen omakseen kokee ja sitä pystyy rehellisesti toteuttamaan niissä raameissa, minkä kristillinen instituutio hänelle antaa. Mutta kristilliselle työnantajalle AT:n jäsenyys olisi ongelma, joka johtaisi skandaaliin ja irtisanomiseen. Joutuisi olemaan kaapissa. Olisiko se pohjimmiltaan rehellistä. Mitä sitten, kun joku ex-jäsen paljastaa tämän mehukkaan yksityiskohdan satanistisesta järjestöstä papin työnantajalle (näin tapahtuisi ennen pitkää).

Haastava polku, eikä varmasti helppo, mutta ymmärrän asian herättämän kiinnostuksen, kun hengellinen leipätyö Suomessa irtoaa lähinnä valtauskontojen kautta. Olen välillä pohtinut liittyisikö kirkkoon siksi, että voisi työllistyä sinne ja tehdä siellä omannäköistä työtä. Toistaiseksi en ole liittynyt, sillä kokisin silloin joutuvani liian kaappiin oman henkisyyteni kanssa.

Henkis-moraalis-eettisten arvojeni vuoksi olen eronnut yhdestä työpaikasta (välillinen eläimien riiston tukeminen) ja välttänyt mainostoimistotyötä eli hilavitkuttimien ja paskan myymistä

Vanadís wrote:Olisiko se pohjimmiltaan rehellistä.

Tämä on minusta olennaisin asia. Osallistun itse noin 0-2 kertaa vuodessa kristillisiin tilaisuuksiin, ja koen nämä tilaisuudet henkisesti virkistävinä ja lähes tai täysin ristiriidattomina tilanteina. (Sen lisäksi että esimerkiksi Isä meidän rukoista arvostetaan hyvin universaalisti, on muun muassa Anna Kingsford tehnyt kommentaarinsa uskontunnustukseen, jonka kautta ehkä vähintäänkin kourallinen meistä voisi saada siihen mielenmukaisen tulokulman.) En myöskään koe tekeväni muille osallistujille vääryyttä sillä, että tulkitsen jumalanpalveluksen sisältöä hieman toisin kuin ehkä joku toinen osallistuja voisi toivoa. Myös minun jumalanpalveluksestani saa muukalainen joitain ottaa, jotain jättää - en pahastu.

Mutta evankelisluterilaisen seurakunnan johtamiseen papin asemasta ei minusta voi perustua salatulle kaksoisjäsenyydelle seuramme kaltaisessa yhteisössä. En tiedä ajattelenko tätä jotenkin liian ahtaasti, mutta eikö kyseessä olisi melko vakava petos? Tietenkin kun asia olisi kirkon puolesta hyväksyttävissä, meidän puolesta asia ei varmasti lähtökohtaisesti olisi ongelma.

Liity kirkkoon sivustolla kirjoitetaan näin.

"Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ei pääsääntöisesti voi samanaikaisesti olla muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Kirkon jäsen voi kuulua samanaikaisesti toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan vain, jos kirkolliskokous on hyväksynyt sitä koskevan ekumeenisen sopimuksen jäsenyyden vastavuoroisista edellytyksistä. Varsinainen kaksoisjäsenyys voisi syntyä käytännössä vain Suomen anglikaanisen kirkon kanssa, johon kuuluu noin sata jäsentä.
Kirkon jäsenen katsotaan eronneen kirkon jäsenyydestä, jos hän liittyy jonkin muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi."

Toki tämä jättää taas tulkintaa, uskonnolliseksi yhdyskunnaksi lasketaan eri kirkot ja muut rekisteröityneet yhteisöt.

Tiedostan että tämä tulee tuottamaan hyvin raskasta itsetutkiskelua, asioiden yhteensulauttamista ja jopa raskaita uhrauksia, parhaillaan ehkä jopa virallisen jäsenyyden ATssä. Tieteenkin myös toisinpäin, jos koen että työ käy moraalittomaksi, valheelliseksi tai merkityksettömäksi voi luopua virastaan.

Tämä on ehkä se kaikkein arkkityyppisin näennäisien vastakkaisuuksien yhdistäminen, anti-kristillinen kristillisyys.

Jos tämä menee ylläpidon mielestä liian arkaluontoiseksi niin saa siirtää jäsenpuolelle.

Minä selvittelin viime vuonna mahdollisuutta liittyä ev.lut.kirkkoon, mutta kävi tosiaan ilmi että liittyminen vaatii huomattavasti yksiselitteisempää omistautumista kuin mihin minulla on mahdollisuutta. Itse ajattelin lähinnä tällaista kannatusjäsenyyttä, eli kun kuitenkin käytän kirkon palveluja, olisin mielelläni maksanut myös kirkollisveron. Myös hautapaikka oli toiveissa. Itse en siis ole koskaan ollut kirkon jäsen, enkä ole saanut kastetta. Niitä jotka ovat olleet kirkon jäseniä pienestä alkaen ei kuitenkaan kovin helposti ilmeisesti eroteta, eli kaksoisjäsenyys on heille helpommin mahdollista kuin kaltaiselleni valtion kirkon ulkopuoliselle henkilölle. Mutta en kuitenkaan koe ettenkö voisi saada kristinuskosta hengellistä ravintoa myös virallisen seurakunnan ulkorajoilta käsin.

Jäin jotenkin vielä miettimään tätä, mutta miten olis esim. psykoterapeutti (tai vastaava) yhteiskunnallisena roolina, silloin olisi vapaus eklektisempään tulkintaan ja toimintaan?

Yinlong wrote:Jäin jotenkin vielä miettimään tätä, mutta miten olis esim. psykoterapeutti (tai vastaava) yhteiskunnallisena roolina, silloin olisi vapaus eklektisempään tulkintaan ja toimintaan?

Aikaisempi urasuunnitelmani olisi ollut juurikin tämä, jos teologiseen tiedekuntaan olisin päässyt sisään. Teologian kautta vuosien kuluttua, lopulta psykoterapeutiksi.