Abortti, itsemurha ja eutanasia
Posted: Thu Mar 16, 2017 3:17 pm
Minkähänlaisia mielipiteitä palstalta löytyy abortista ja eutanasiasta? Nämähän ovat kristillisen moraalin kannalta klassisia kysymyksiä, jossa "älä tapa" käsky ulotetaan ehdottomana sääntönä myös näihin. Miten kysymykset näyttäytyvät vasemman käden tien kulkijalle? Jälkimmäinen kysymys on itselleni ainakin helpompi, koska itse pidän kykyä ja rohkeutta tappaa silloin kun se on asianmukaista hyveenä ja koska ajattelen, että ihmisellä on täysi oikeus surmata itsensä ja pidän sitä jopa täysin perusteltuna tietyissä tilanteista, on minusta vain jaloa, jos jollain on rohkeutta paitsi kunnioittaa myös auttaa tuossa aikeessa. Ajatukseni eronnee AT:n filosofiasta tässä kohtaa.
Minulla on melko vahva usko reinkarnaatioon, mikä vaikuttaa voimakkaasti kantaani kummassakin kysymyksessä. Jos joutuisin aidosti täysin paskamaiseen ja kaiken logiikan mukaan järjettömään tilanteeseen elämässäni, en uskoisi kerääväni huonoa karmaa itselleni, jos vapauttaisin itseni takaisin sielujen kiertoon. Toki olen sitä mieltä, että jos tuohon ratkaisuun päätyy siksi, että ei kestä tavanomaisia, hengelliselle kehitykselle tarpeellisia kasvukipuja, löytää nuo samat tilanteet uudestaan edestään jossain toisessa vaiheessa.
Aborttikysymys on toisenlainen kuin eutanasia sen tähden, että siinä asianomaisella itsellään ei ole sanavaltaa elämänsä jatkumiseen. Vaikken innostu kristittyjen vouhotuksesta asiassa, on minusta myös sekularistinen tapa trivialisoida asia jotenkin tosi epäkypsä. Argumentti jonka mukaan "nainen saa päättää omasta kehostaan" on minusta yksinkertaisesti virheellinen, koska sikiö ei ole osa naisen kehoa. Tai diplomaattisemmin: minun on hyvin vaikea pitää sikiötä osana äitinsä ruumista. Ajattelen, että asiaa on väkisin arvioitava siitä näkökulmasta, milloin ihmisellä on oikeus puuttua toisen ihmisen henkeen ja terveyteen. Tosin, se kysymys milloin sikiöstä tulee sielullinen ihminen ei ole selviö. Biologisesti ajatellen on vaikea nähdä muuta hetkeä elämän alulle kuin hedelmöittyminen, mutta toisaalta esimerkiksi Tuomas Akvinolainen Aristotelestä seuraten oli sitä mieltä, että sikiön sieluunnuttaminen (engl. ensoulment) tapahtuu 40 (pojilla) tai 90 (tytöillä) päivää hedelmöittymisen jälkeen. Tämä on minusta järkeenkäypä ajatus sikäli, että niin suuri osa hedelmöittyneistä munasoluista abortoituu luonnollisesti, etten usko niiden vetävän sieluja puoleensa vasta kuin ne ovat elinkelpoisia. Toki tämä kysymyksenasettelu ei ole enää oleellinen siinä kohtaa kun sikiö on jo hyvin kehittynyt - ellei katsota, että sielu annetaan vasta syntymässä tai että se on jotenkin niin alkeellinen ennen syntymää, ettei sillä ole merkitystä.
Jos ajattelen itseäni ja omaa käsillä olevaa ja mitä luultavimmin myös tulevaa syntymistäni tähän maailmaan, ajattelen, että haluaisin syntyä haluttuna lapsena hyvinvoiviin olosuhteisiin. Toisenkinlaiset olosuhteet voivat olla hengelliesti hyödyllisiä ja kasvattavia, mutta ne voivat olla myös traumatisoivia ja taannuttavia. Siksi en itse panisi pahakseni, jos minut abortoitaisiin olosuhteissa, jotka tulisivat olemaan elämääni ajatellen kurjat, vaan voisin jatkaa suotuisamman syntysijan etsimistä. Ehkä siinä kohtaa, jossa olosuhteet oikeasti olisivat hyvät, mutta äitini / vanhempani päätyisivät silti tällaiseen ratkaisuun se voisi vituttaa. Kirjallisuudessa kerrotaan abortoiduista lapsista, jotka ovat olleet niin tyrmistyneitä siitä, että heitä ei ole haluttu, että he ovat jääneet jumiin äitinsä auraan. Sikälikään en osaa pitää ratkaisua ihan triviaalina. Jos minulle välittyisi se tunne, että äitini tekee ratkaisun rakkaudesta minuun, voisin sen varmaan paremmin hyväksyä ja jatkaa matkaani eteenpäin.
Ajattelen, että edellä mainittuja ajatuksia on mahdollista soveltaa myös sellaiseen ajatteluun, jossa ei näin vahvasti uskota reinkarnaatioon, mutta jossa maallista vaellusta ei nähdä samallatavalla ainutkertaisena, kaikki muut arvot ylittävänä tapahtumana. Länsimaiseen moraalin on ennen kuulunut se ajatus, että valtiolla on oikeus määrätä miespuolisia kansalaisiaan uhraamaan henkensä sotakentillä ja tämä valtava korostus yksilön oikeudesta elämään on kristillisessä etiikassa aika anakronistista. Kuolemantuomiot olivat valtavirtakristillisyyttä (raamatullisin perustein) aina 1800-luvulle asti, eikä nähty suurena ongelmana sitä, että aina välillä myös viattomia teloitetaan, kun tutkintamenetelmien puuttellisuus tiedettiin hyvin. Yhteiskunnan koossapysyminen oli tärkeämpää. Sinänsä olen ihan tyytyväinen siihen kehitykseen, että yhteiskunnalla ei ole enää tuollaista valtaa yksilön yli, koska en näe yhteiskuntaa missään määrin hengellisenä entiteettinä. Jokatapauksessa me kuitenkin olemme osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja oman henkensä uhraaminen korkeammilla päämäärille voi osoitaa suurempaa hengellistä kypsyyttä ja vahvuutta kuin sen säilyttäminen ehdoin tahdoin esimerkiksi sotatilanteessa. Vaikka periaatteessa olen kova individualisti, näen silti ettei elämän korkein tavoite ole aina elää mahdollisimman pitkään ja omaa henkeään suojellen, vaan yksilönkin on syytä yhyttää tahtonsa kosmiseen tahtoon ja siten löytää paikkansa tässä kokonaisuudessa.
Minulla on melko vahva usko reinkarnaatioon, mikä vaikuttaa voimakkaasti kantaani kummassakin kysymyksessä. Jos joutuisin aidosti täysin paskamaiseen ja kaiken logiikan mukaan järjettömään tilanteeseen elämässäni, en uskoisi kerääväni huonoa karmaa itselleni, jos vapauttaisin itseni takaisin sielujen kiertoon. Toki olen sitä mieltä, että jos tuohon ratkaisuun päätyy siksi, että ei kestä tavanomaisia, hengelliselle kehitykselle tarpeellisia kasvukipuja, löytää nuo samat tilanteet uudestaan edestään jossain toisessa vaiheessa.
Aborttikysymys on toisenlainen kuin eutanasia sen tähden, että siinä asianomaisella itsellään ei ole sanavaltaa elämänsä jatkumiseen. Vaikken innostu kristittyjen vouhotuksesta asiassa, on minusta myös sekularistinen tapa trivialisoida asia jotenkin tosi epäkypsä. Argumentti jonka mukaan "nainen saa päättää omasta kehostaan" on minusta yksinkertaisesti virheellinen, koska sikiö ei ole osa naisen kehoa. Tai diplomaattisemmin: minun on hyvin vaikea pitää sikiötä osana äitinsä ruumista. Ajattelen, että asiaa on väkisin arvioitava siitä näkökulmasta, milloin ihmisellä on oikeus puuttua toisen ihmisen henkeen ja terveyteen. Tosin, se kysymys milloin sikiöstä tulee sielullinen ihminen ei ole selviö. Biologisesti ajatellen on vaikea nähdä muuta hetkeä elämän alulle kuin hedelmöittyminen, mutta toisaalta esimerkiksi Tuomas Akvinolainen Aristotelestä seuraten oli sitä mieltä, että sikiön sieluunnuttaminen (engl. ensoulment) tapahtuu 40 (pojilla) tai 90 (tytöillä) päivää hedelmöittymisen jälkeen. Tämä on minusta järkeenkäypä ajatus sikäli, että niin suuri osa hedelmöittyneistä munasoluista abortoituu luonnollisesti, etten usko niiden vetävän sieluja puoleensa vasta kuin ne ovat elinkelpoisia. Toki tämä kysymyksenasettelu ei ole enää oleellinen siinä kohtaa kun sikiö on jo hyvin kehittynyt - ellei katsota, että sielu annetaan vasta syntymässä tai että se on jotenkin niin alkeellinen ennen syntymää, ettei sillä ole merkitystä.
Jos ajattelen itseäni ja omaa käsillä olevaa ja mitä luultavimmin myös tulevaa syntymistäni tähän maailmaan, ajattelen, että haluaisin syntyä haluttuna lapsena hyvinvoiviin olosuhteisiin. Toisenkinlaiset olosuhteet voivat olla hengelliesti hyödyllisiä ja kasvattavia, mutta ne voivat olla myös traumatisoivia ja taannuttavia. Siksi en itse panisi pahakseni, jos minut abortoitaisiin olosuhteissa, jotka tulisivat olemaan elämääni ajatellen kurjat, vaan voisin jatkaa suotuisamman syntysijan etsimistä. Ehkä siinä kohtaa, jossa olosuhteet oikeasti olisivat hyvät, mutta äitini / vanhempani päätyisivät silti tällaiseen ratkaisuun se voisi vituttaa. Kirjallisuudessa kerrotaan abortoiduista lapsista, jotka ovat olleet niin tyrmistyneitä siitä, että heitä ei ole haluttu, että he ovat jääneet jumiin äitinsä auraan. Sikälikään en osaa pitää ratkaisua ihan triviaalina. Jos minulle välittyisi se tunne, että äitini tekee ratkaisun rakkaudesta minuun, voisin sen varmaan paremmin hyväksyä ja jatkaa matkaani eteenpäin.
Ajattelen, että edellä mainittuja ajatuksia on mahdollista soveltaa myös sellaiseen ajatteluun, jossa ei näin vahvasti uskota reinkarnaatioon, mutta jossa maallista vaellusta ei nähdä samallatavalla ainutkertaisena, kaikki muut arvot ylittävänä tapahtumana. Länsimaiseen moraalin on ennen kuulunut se ajatus, että valtiolla on oikeus määrätä miespuolisia kansalaisiaan uhraamaan henkensä sotakentillä ja tämä valtava korostus yksilön oikeudesta elämään on kristillisessä etiikassa aika anakronistista. Kuolemantuomiot olivat valtavirtakristillisyyttä (raamatullisin perustein) aina 1800-luvulle asti, eikä nähty suurena ongelmana sitä, että aina välillä myös viattomia teloitetaan, kun tutkintamenetelmien puuttellisuus tiedettiin hyvin. Yhteiskunnan koossapysyminen oli tärkeämpää. Sinänsä olen ihan tyytyväinen siihen kehitykseen, että yhteiskunnalla ei ole enää tuollaista valtaa yksilön yli, koska en näe yhteiskuntaa missään määrin hengellisenä entiteettinä. Jokatapauksessa me kuitenkin olemme osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja oman henkensä uhraaminen korkeammilla päämäärille voi osoitaa suurempaa hengellistä kypsyyttä ja vahvuutta kuin sen säilyttäminen ehdoin tahdoin esimerkiksi sotatilanteessa. Vaikka periaatteessa olen kova individualisti, näen silti ettei elämän korkein tavoite ole aina elää mahdollisimman pitkään ja omaa henkeään suojellen, vaan yksilönkin on syytä yhyttää tahtonsa kosmiseen tahtoon ja siten löytää paikkansa tässä kokonaisuudessa.