The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Thelithiz wrote:Päätin kerran että oma kunto on hoidettava kohtalaiseksi ennen kuin ja jotta voin auttaa muita.

Itsekin olen omantunnontuskistani havahtunut tähän viime aikoina. Se että kompastelen menemään pyrkien yli omien voimavarojeni auttamaan väärässä paikassa ja väärään aikaan "muita" ei vaikuta hyvältä vaihtoehdolta, kun vaihtoehtona olisi oman mielenterveyden eheyttäminen yhtenäisemmäksi, ja siten tahdon vuodattaminen käytäntöön paljon vahvemmalta pohjalta.

Maapalloa lopullisesti pilaavaa ekokatastrofia ei tarvitse pelätä.

Ilmastonmuutos on luonnollinen osa ekosysteemiä. Ihminen on vain teollisuuden kehittämisen jälkeen vaikuttanut ilmastonmuutokseen pisimmän aikavälin huomioon ottaen, jos ihmiskunta ei muuta toimintaansa, itselleen epäedullisella tavalla ja epäedulliseen suuntaan.

Ei meidän tarvitse huolehtia siitä, että me pysyvästi vahingoitamme ekosysteemiä ja havahdumme siihen kun on jo liian myöhäistä.

Ennen kuin me ehdimme vahingollisella toiminnallamme tekemään mitään pysyvää tai peruuttamatonta vahinkoa ekosysteemille, tämä ekosysteemi tuhoaa meidät ennen sitä.

Niin, emme me planeettaa voi tappaa, vaikka tuhoaisimme kaiken elämän maan päältä. Ilmastonmuutos ei ole ekokatastrofi, vaan normaalia, kuten sanoit. Katastrofeja on useita meneillään. Yksi pahimmista on muovi merissä ja vesistöissä.

Itse asiassa kaiken elämän tuhoaminen Maapallolta, jopa nykyteknologian avulla, olisi hyvin vaikeaa.

Ainoastaan, jos me rakentaisimme mahdollisimman monta ydinasetta ja asettaisimme kaikki ydinaseet tasaisesti ympäri Maapalloa ja räjäyttäisimme aseet samaan aikaan, silloin me tuhoaisimme suurimman osan Maapallon elämästä.

Tämän jälkeen seuraisi niin sanottu ihmisen näkökulmasta pitkä ydintalvi. Mutta kun tarpeeksi aikaa kuluisi, ekosysteemi parantuisi ja loisi itsensä uudestaan tarpeeksi pitkän ajan kanssa suurin piirtein samanlaiseksi mitä se oli ennen suurta tuhoa ja jopa ihminenkin ilmaantuisi uudelleen eläinlajien joukkoon ajan kanssa.

Tämä ekosysteemi ja sen tasapaino on viimekädessä täysin riippumaton yhdestä lajista, mukaan lukien ihmisestä, mutta me olemme täysin riippuvaisia siitä.

Tällä ekosysteemillä ja luonnolla on viimekädessä paljon suurempi valta meihin, kuin meillä on siihen.

Loputtomasti aikaa Maapallolla ei ole koska aurinkomme sammuu jossain vaiheessa itsestään ellei ennen sitä avaruus siirry sylinterinsä toiselle puolelle hajottaen kaiken massansa jyväsiksi ja muokaten sen uudestaan (luin tuosta joskus tiedelehdestä)

Siinä vaiheessa, kun Sol syö Terran, on planeetta jo itsessään kuollut ja pääsee krematorioon. Astronomisesti piakkoin sen jälkeen myös itse aurinko kuolee ja sen myötä aurinkokunta. Mitään ihmisiä, tai delfiinejä ei ole enää miljardeihin vuosiin ollut olemassa silloin, toisin kuin jotkut tiedemiehet naiivisti kuvittelevat.

Itse uskon sykliseen aikakäsitykseen. Olevaisuus on nähnyt lukemattomia vastaavia tilanteita kuin missä olemme, näkee lukemattomia uusia. Ei pidä silti olla välinpitämätön, tulee oppia läksyt kollektiivisen itsekkyyden ja dharman laiminlyönnin seuraamuksista. Absoluuttisesta näkökulmasta ei tarvitse kuitenkaan murehtia liiallisesti

Niin. Oikeastaan kaikki "se on normaalia, mitään katastrofia ei ole" ja "eihän tässä mitään ongelmaa ole, ihminen vain tuhoaa itsensä ja muita lajeja, mutta elämä sinänsä jatkuu" -tyyppiset toteamukset ovat juuri sellaisia sloganeita joihin ensimmäisessä viestissäni viittasin. Vaikka nuo olisivatkin totta, en niistä suuremmin saa lohtua eivätkä ne tee tyhjäksi sitä, että olen ihminen, katselen maailmaa ihmisen näkökulmasta, ja minusta on surullista, että lajimme on tappamassa itsensä ja lukemattomia muita lajeja sukupuuttoon. En osaa kuitata asiaa olankohautuksella. Ehkä se on jonkun mielestä heikkouttakin, että näkee tässä "piskuisessa laumassa" siinä määrin arvoa, että kaiken päättyminen (tai elinolojen muuttuminen painajaismaisiksi) tuntuu surulliselta. Ja vaikka ajattelisi asiaa syklisen aikakäsityksen, sielunkierron, aionisia kausia kestävän henkisen evoluution tms. kannalta, tragedia on juuri meidän näkökulmastamme edelleen aivan yhtä todellinen. Toki, jos ihmisellä on vaikkapa vakava uskonnollinen vakaumus, tällaiset katastrofit voivat asettua omalle paikalleen kokonaisuudeessa niinkin, että se ei tunnu vähättelyltä tai silmien ummistamiselta ikävien asioiden edessä.

Kysymys siitä, "hyödyttääkö tämä oikeasti mitään vai olenko vain rakastunut omaan negaamiseeni", on toki ihan validi, mutta toisaalta asian "ratkaiseminen" toteamalla, että kyseessä on vain jotain pessimismiä pessimismin ilosta, tuntuisi laiskalta.

Tässä keskustelussa on tullut esiin paljon hyviä ajatuksia, ja itsekin taidan taipua sille kannalle, että oleellista on kaikesta huolimatta henkilökohtainen ja sisäinen muutos, eikä tässä juuri muuta voi tehdäkään kuin parhaansa mukaan oman osansa (enkä tarkoita vain perinteisiä "ympäristötekoja", vaan vakaumuksesta kumpuavaa toimintaa yleisestikin), ja nimenomaan pyrkiä jonkinlaiseen rauhaan vallitsevan maailmanjärjestyksen ja itsensä kanssa. En ihan tiedä edelleenkään, miten se lopullisesti tapahtuu, mutta tuskin ainakaan omassa moraalisessa ylemmyydessään piehtaroimalla, kuten täällä jo todettiinkin. On tässä ainakin aihetta kuoleman ja kärsimyksen ongelman käsittelyyn.

Ajatus ihmisen ja muun luonnon suhteesta on väistämättä paradoksaalinen: toisaalta ihminen on täysin osa luontoa, mutta toisaalta että tämä voi ylipäätään olla kysymys, ihminen on jollain tapaa perustavasti erilainen muuhun luontoon nähden. Misantropia ei varmaankaan ole vältettävissä, mutta kysymys on, alkaako misantropia kontrolloida omaa ajattelua siinä määrin, että ajattelee enemmän sitä mitä muut eivät tee kuin mitä itse tekee.