Kyynisyyden voittaminen

[Yinlong]

Taaksepäin tarkastellessa tuntuu, että minulla on ikäänkuin vain tie, jota kulkemalla tunnen olevani tasapainossa ja saavutan merkityksellisyyttä. Useasti tältä polulta harhautuu erityisesti silloin kun on riittävän isoja ja konkreettisesti mieltä rasittavan ikäviä tapahtumia - tai joskus olen vain unohtunut liiaksi esimerkiksi työmaailmaan. En ole erityisen ritualistinen siinä mielessä, että omistaisin alttarin tai harjottaisin jotain tiettyä rukous- tai mediaatiokäytäntöä, mutta olen kyllä huomannut etuja siinä, että tasaisesti harrastaa jollain tavalla henkisiä harjotteita. Ymmärrän hyvin kyllä niitä, jotka harrastavat ritualistisemmin.

Joka tapauksessa tällaisten tieltä horjahdusten aikana olen huomannut olevani itse varsin taipuvainen ajautumaan jonkinlaiseen kyynisyyteen, tai oikeastaan erityisesti ihmis- tai maailmanvihaamiseen. Näin jälkeenpäin ajateltuna mielentilassa on varmaan tunnereseptinä sekoitus ainakin katkeruutta ja epätoivoa, jotka taipuvat eräänlaiseen kostomielialaan. Siksi varmaankin jälkeenpäin sellaiset hetket saattavat tuntua jonkinlaiselta lapselliselta kiukuttelulta.

Akuuttina reseptinä minulla toimivat oikeastaan samat asiat lukemisesta ja luonnosta taiteeseen, joita lähes kaikki muutkin ketjuun osallistuneet mainitsevat (Kenaziksen vinkki Kantiin tutustumiseen huomioitu). Epäilen, että juuri “pienien” vaikuttimien havaitseminen ja niiden voiman toteaminen on hyvää lääkettä. Samaan tapaan en juuri usko koko (tai liian ison palasen) maailman pelastamiseen tai sen yrittämiseen. Ervast ainakin on minulle mielekkäällä tavalla painottanut juuri (sinänsä) pienten muutosten aikaansaamista ja hyvän tekemisen aloittamista “lähipiiristä”.

Yksi asia joka minulle tulee mieleen, jota aikaisemmissa viesteissä ei ainakaan niin suoraan käsitelty. Johtuu ehkä siitä, että en ole tai en ole pitänyt itseäni lähtökohtaisesti erityisen empaattisena ihmisenä, mutta olen havainnut, että empatian tietoinen kasvattaminen voi myös helposti iskeä niin sanotusti vastapalloon. Eli ihminen avautuessaan tuntevammaksi saattaa helposti säikähtää, kauhistua tai saada siipeensä, jolloin helposti tulee taka-askelia.

[Soror O]

Kyynistyttää kyllä, välillä. Viime aikoina olen lukenut välillä murha.infoa. On ollut tarve erikseen katsoa ihmisyyden avuttomuuden rumuutta. Silvomme, hyväksikäytämme toisiamme, haaskamme ja riistämme. Mikä jumalan kuva.

Itsellä kyynistyminen ilmenee misantrooppisina ajatuksina. Ja rauhallisena kaipuuna lakkaamiseen.

Kyynisyyteen auttaa itsellä jo ketjussa mainittujen seikkojen (taide, ns. luontoyhteys) lisäksi:

- menneiden aikojen ja syklisyyden kontemplointi
- rakkaus ihmiskuntaan, että katsoo rakastavin silmin kaikkea mitä tässä lajissa on


Olen huomannut, että vaikka kuinka olisin jollain tasolla kykenevä näkemään nykymaailmankin non-dualistisessa valossa, niin jollain tasolla oma välitön elämänpiiri tuntuu silti synteettiseltä kauhuhuvipuistolta, johon on ikäänkuin tahtomattaan eksynyt. Tiedän kuitenkin olevani täällä syystä.

Kyynisyys on hyödyllinen työhypoteesi aika-ajoin. Sillä voi suojata pientä itseään, että jaksaa taas rakastaa. Tahtoisin rakastaa tämän maailman loppuunsa.