Täytyy lainata ja kompata hieman muutamia Heithin kokemuksia, sillä ne ovat samankaltaisia, joita olen itse ajatellut vuosien aikana.
Heith wrote: En pelkää kuolemaa (itse asiassa odotan sitä) joten tämä toive ei ole kuolemapakoisuudesta sikiävä.
Vuosia takaperin tunsin itseni hieman omituiseksi ´kuoleman odottamisen´ takia.
En usko olevani sen synkistelevämpi, tai sen masentuneempi, kuin keskivertoihminenkään, mutta jokseenkin luonnollisen asian edessä en tunne, että minulla pitäisi olla pelkäämiselle aihetta, sillä luonnollinen siirtymä aikaansaa oman muutoksensa sitten, kun tiima alkaa olemaan tyhjä.
Pohtiessani näkökantaani itsemurhaan, se vaihtoehto tuntuu itselleni liian helpolta ja yksioikoiselta tavalta kohdata ja päättää itsekkäästi kaikki se, mitä olen tuntenut ja kokenut elämäni eri vaiheissa.
Tuntuu järkevämmältä odottaa lähtöä, ilman oma-aloitteista varaslähtöä.
Heith wrote:
Olin aiemmin hieman polttohautauksen kannalla mutta minua kiehtoo mätänemisen ja lahoamisen ajatukset ja hitaampi ruumiin muodonmuutos tällä hetkellä enemmän. Tulen elementtiin eli polttohautaukseen liittyy myös taivas ja ylöspäin kohoamisen teema mikä ei tällä hetkellä kiinnosta niin paljon kuin vajoaminen ja mustuus, elementti maa.
Pidin itse polttohautausta ekologisempana ja kompaktimpana toimenpiteenä aikaisemmin, mutta pitemmän aikaa olen kokenut, että mätäneminen ja hajoaminen olisi minulle itselleni se koruttomampi, mutta esteettisen kaunis tila, jossa voin muuttua osaksi maata, osaksi sen tomua.
Heith wrote:
Mietin kuitenkin tavallisempia hautajaisia usein sillä yksi harrastuksistani on mielikuvaleikkiä kaikkien tuttavieni hautajaisia. Mitä enemmän henkilöstä pidän, sen tarkemmin mietin hänen hautajaisiaan kaikkine yksityiskohtineen.
Olen itsekin työstänyt samanlaisia mielikuvia, osin siksi että muutama ystäväni on ehtinyt kohtaamaan kuolemansa hyvin yllättäen.
Vaikka kuolema luonnollista onkin, olen ollut usein surullinen asioista jotka ovat jääneet kesken, tai vaikkapa asioista joita olen heissä jäänyt kaipaamaan. Yllättävät lähdöt tuntuvat surullisimmilta yllättävän poismenon tähden. -Ei niinkään itse kuoleman tähden.
Minulla on myös aika perinteinen tapa vainajien kunnioittamiseen.
Esimerkiksi hautajaissaattueen havaitessani pysähdyn kadulle, käännyn saattueeseen päin, otan hatun päästäni, jos sellaista satun kantamaan päässäni ja lasken katseeni alaviistoon. Jatkan matkaani kun koko saattue on mennyt ohitseni.
-Tämä on ilmeisesti nykyään yhä harveneva tapa, sillä en ole tavannut ruuhkaisilla paikoilla kovinkaan montaa ihmistä joka tekisi (enää) samoin.