Surullisen tuttua tekstiä, mutta hieman myös helpottavaa etten olekaan ainoa näiden tunteiden ja näkemyksien kanssa. Ajettelin nuorena että kun vain ikää tulee niin se helpottaa, niin kuin sanotaan, että jotenkin tasapainottuu ja elämänkokemus auttaa suhtautumaan tyynesti tähän kaikkeen ¤%½§aan, ja oman olemassaolon sietämättömyyteen. Mutta ei se oikeastaan ole helpottanut. Ehkä vähentynyt, ja käsitellä osaan toki paremmin. Tietyllä tapaa kaikkeen korkeintaan turtuu, ja musta huumorikin auttaa. Elämä tuntuu vaativan tiettyä välinpitämättömyttä ja tervettä itsekkyyttä kuitenkin, pysyäkseen erossa edes toisten tuskalta. Viha ja tuhoamishalu tuntuu tosiaan vähenneen, mutta suru, epätoivo, häpeä tulevat sittenkin aina vain uudelleen. Ihmisiä kohtaan osaan kyllä olla selvästi ymmrtäväisempi ja empaattisempi, jopa itseänikin. Enpä tiedä olenko lopulta tässä iän karttuessa muutenkaan sen vahvempi, ehkä entistäkin väsyneempi vain. Perin kannustavaa.
Onhan näitä kaikkia tekniikoita joilla voi muuttaa tunteita toisiksi, niiden energiaa, mutta loppujen lopuksi minulle ne eivät kovin hyvin toimineet, ainakaan näin voimakkaissa tunteissa, ja silloin kun se on jo päällä. Ne on kuitenkin käsiteltävä ja kohdattava ennemmin tai myöhemmin. Opetin mieleni lähinnä siirtyilemään nopeasti ääritunteesta toiseen, mikä ei ollut kovin rakentavaa =) Aina sitä luulee että tämän tulilabyrintin jälkeen ei enää tule mitään masiksia, nyt pysyn kuivilla ja tasapainossa, mutta ei, siinä sitä taas kohta ollaan. Toisaalta tunteet ovat yllättävän suureksi osaksi vain kemiaa, eri hormonien verensokerin vaihtelua, mikä johtuu useimmiten ravinnosta. Luonnekin voi kokonaan muuttua näiden muuttuessa.
Tiedän, eksyin aiheesta, tosin liittyyhän suru tähänkin: Yllättävästi yllättävä huomio on ollut se että ongelmani on ollut yksinkertaisesti se että olen yksin, ei se että ahdistaa. Kärsimys onkin johtunut silkasta yksinäisyydestä, ja sekin on inhimillistä. Niin kovasti yritin aina olla itsenäinen ja repiä itseni tavallaan erilleen muista. Se separatismin harha sai minut tuntemaan itseni täysin ulkopuoliseksi ja erilliseksi. Nuorena nautinkin siitä, en viihtynyt missään seurasa, ja nyt saan kärsiä seurauksia harjoituksen puutteesta. Toki yksinoloa myös tarvitsee, mutta vastapainona. Itsensä eristäminen ikävistä ja pelottavista asioista ei tietenkään voi olla hyvä ratkaisu. Enkä yksinäisyydessäni ole saanutkaan mitään järin kehittävää aikaan kaikkina vuosina. Kai se on tosiasia että ihminen kaipaa ihmistä, vaikka sitä on ollut hirmu vaikea myöntää itselleen saati muille. Sori taas avautuminen, johtuu varmaan jälleen ilman ihmisseuraa vietetystä viikonlopusta tautien kourissa.
Harvemmin on tullut mieleenkään lähteä etsimään seuraa mistään. Ihmisten kanssa kun on siinä mielentilassa niin se vain pahenee. Ja vaikken olisikaan, tunnen vain itseni ulkopuolisemmaksi ja erilliseksi, koska sanomisiini ei reagoida mitenkään, ja luullaan että haluan olla omissa oloissani.
Minun keinoni kasitella surua ja kuolemaa on rakastaa sita ja meidan haavoittuvaista inhimillisyyttamme kaikin voimin.
Oi voi, pakko myötää että tuohon on vielä matkaa minulla. Joskus se toimii pitkällekin (varsinkin suht. terveenä ollessa), mutta usein rakkaus tuntuu vain teennäiseltä ja väkinäiseltä. Juuri ”heikouttani” kun olen opinut niin vihaamaan. Kylläpä sitä voikin tehdä vahinkoa itselleen vahingossa. Yksinkertaisesti silkka lempeys ja sellainen on yleensä paras keino melkein mihin vain. Tänäänkin se paransi oloa huimasti, samoin puihin ja kaikkeen samaistuminen. Harjoittelullahan se paranee. Rakastamista on ollut minun hieman hankala oppia. Se ei tule ihmiselle itsestään, vaan on opittava taito. Ja pitää myös olla joku oikea, jota rakastaa.
Pitäisi näköjään perustaa angstiviestiketju erikseen