Vihasta suruksi

[RaktaZoci]

Minun keinoni kasitella surua ja kuolemaa on rakastaa sita ja meidan haavoittuvaista inhimillisyyttamme kaikin voimin.

Naulan kantaan!

[Hoenir]

Kun sydameni sitten sarkyi, osasin vain olla kiitollinen niin aidosti inhimillisesta kokemuksesta

On mieltä nostattavaa huomata että toiset osaavat nähdä asian näin valtavan kauniilla tavalla. Minusta tuo sanomasi kiteyttää hyvin sen palkinnon mikä odottaa jossain kaaaaaukana henkisen kehityksen tien päässä, aito rakkaus sitä elämää kohtaan johon olemme väkisin liitetty, niin hyvässä kuin pahassa. Itselläni on tuon kanssa jonkin verran ongelmia. Pelokkaan on helpompi jäädyttää tunteita kun pistää niitä likoon, sillä mitäpä haittaisi astua syrjään kun on ollut muutenkin kuin kuollut.

[Otava]

Kovinhan nämä ovat tuttuja ajatuksia. Surullisuus iskee usein vasten kasvoja yksin maailman menoa pohtiessaan eikä onnekseni julkisella paikalla. Voisihan se olla häiritsevä näky kun aikuinen mies karjuu ihmisvihaansa ja samaan hengen vetoon pyytää itkien anteeksi. Haluaisin antaa anteeksi ihmisille ja maailmalle, mutta kyllä minusta jälleen tuntuu että ollaan kipuamassa liian suurta vuorta ylös.

Minulla on myös menossa jonkin sortin kriisi sen suhteen miten itsekästä on kääntää katseensa pois ja etsiä vastauksia jostain muualta samalla kuin kaikki ympärillä on lahoamistilassa, niin rakenteet kuin ihmiset. Kuinka kukaan pystyy edes hymyilemään? Muilla on pakko olla vielä mustempi huumorintaju kuin minulla. Ihmiset hourimassa ja kailottamassa veisujaan halkeilevissa temppeleissä. Siinä samalla sitä ajattelee että ehkä nämä ihmiset eivät varsinaisesti ansaitsekaan juuri muuta kuin tuhkaksi tulemista. Kyllä meitä täällä piisaa.

Olen 33-vuotias mies [piti ihan tarkistaa kun en oikeasti muistanut]. Elämäni on täynnä mahtavaa tekemistä, muutamia mahtavia ihmisiä ja ulkokuori on todella kunnossa. Kotona, metsässä ja harrasteiden parissa ollessani olen onnellinen ja tulevaisuus näyttää valoisalta, tai että sitä ylipäätään on. Harrasteiden (musiikki) lisäksi minulla ei ole juuri muuta sosiaalista elämää kuin töissä käyminen, joka sekin on kyllä välillä aivan uskomatonta suorittamista. Onnekseni töissä on mahdollisuus pysytellä melko paljon omissa oloissaan, ja kyllähän sitä välillä huomaa kun työkaverit ihmettelevät että mikä ihme tuotakin vaivaa. Mielessäni voin aina esittää vastakysymksen että mikä teitä vaivaa.

Olen vakuuttunut siitä että henkinen pyrintö on se (ainoa?) tapa, jonka avulla näiden tunteiden kanssa pystyy istumaan ns. samaan pöytään ja todella keskustelemaan itsensä kanssa. Pitäisi tehdä paljon, pitäisi uhrata niin paljon ja todella puhdistautua ja kuolla tältä maailmalta. Ehkä tätä voi sanoa terveeksi itsekkyydeksi.

Tällaiset ajatukset ja "oirehtiminen" on toki yleistä nuoremmilla. Ja vaikka toki ymmärränkin että teen aika rankan yleistyksen kun sanon että koen toisinaan aivan hirvittävää, silmät sumentavaa vihaa ihmisiä kohtaan, niin... Kun te katsotte ympärillenne ihmisten täyttämään ja raiskaamaan maailmaan niin mitä te näette? Jonkinlaisen mahdollisuuden? Tulevan muutoksen?

Moni on ollut aikaisemmin vihainen, vihainen niin kuin vaikka minä? Mitä sitten tapahtui? Kyllästyi vihaamaan? Laiskistui, aikuistui ja lopetti välittämästä?

Mitkä ovat niitä oleellisia asioita mistä löytyy halu muodostaa ihmiskunnan yleisen veljeyden ydin (ymmärsin tahallani väärin ja käytin olkinukkena). Mikä auttaa näkemään valoa ihmisyydessä? Niin inspiroivaa kuin vihassa vellominen onkin, niin kyllä minä haluan vielä senkin tunteen kokea kun pystyi aidosti nauttimaan muustakin kuin erakoitumisesta, pohtimisesta ja muista suht yksinäisistä harrasteista.

Ei ole tarkoitus olla hyökkäävä, mutta tämä vaihe, johon tunnun edelleen palaavan, saa tekstin tulemaan ulos näin.


Edit: pakko vielä lisätä tähän näin iltasella että Fosforoksen Polyharmonian lukemisella on minulle rauhoittava(kin) vaikutus, ja se auttaa myös palauttamaan mieltä raiteilleen. Ilo on huomata miten teos mikä ei ole puhunut minulle kovin kaksisesti (mukana myös yrityksen puutetta) alkaa avautua. Muiden Magna Mater -lukupiiriin osallistuneiden pohdinnat ovat olleet suureksi avuksi myös.

[Thelithiz]

Surullisen tuttua tekstiä, mutta hieman myös helpottavaa etten olekaan ainoa näiden tunteiden ja näkemyksien kanssa. Ajettelin nuorena että kun vain ikää tulee niin se helpottaa, niin kuin sanotaan, että jotenkin tasapainottuu ja elämänkokemus auttaa suhtautumaan tyynesti tähän kaikkeen ¤%½§aan, ja oman olemassaolon sietämättömyyteen. Mutta ei se oikeastaan ole helpottanut. Ehkä vähentynyt, ja käsitellä osaan toki paremmin. Tietyllä tapaa kaikkeen korkeintaan turtuu, ja musta huumorikin auttaa. Elämä tuntuu vaativan tiettyä välinpitämättömyttä ja tervettä itsekkyyttä kuitenkin, pysyäkseen erossa edes toisten tuskalta. Viha ja tuhoamishalu tuntuu tosiaan vähenneen, mutta suru, epätoivo, häpeä tulevat sittenkin aina vain uudelleen. Ihmisiä kohtaan osaan kyllä olla selvästi ymmrtäväisempi ja empaattisempi, jopa itseänikin. Enpä tiedä olenko lopulta tässä iän karttuessa muutenkaan sen vahvempi, ehkä entistäkin väsyneempi vain. Perin kannustavaa.
Onhan näitä kaikkia tekniikoita joilla voi muuttaa tunteita toisiksi, niiden energiaa, mutta loppujen lopuksi minulle ne eivät kovin hyvin toimineet, ainakaan näin voimakkaissa tunteissa, ja silloin kun se on jo päällä. Ne on kuitenkin käsiteltävä ja kohdattava ennemmin tai myöhemmin. Opetin mieleni lähinnä siirtyilemään nopeasti ääritunteesta toiseen, mikä ei ollut kovin rakentavaa =) Aina sitä luulee että tämän tulilabyrintin jälkeen ei enää tule mitään masiksia, nyt pysyn kuivilla ja tasapainossa, mutta ei, siinä sitä taas kohta ollaan. Toisaalta tunteet ovat yllättävän suureksi osaksi vain kemiaa, eri hormonien verensokerin vaihtelua, mikä johtuu useimmiten ravinnosta. Luonnekin voi kokonaan muuttua näiden muuttuessa.
Tiedän, eksyin aiheesta, tosin liittyyhän suru tähänkin: Yllättävästi yllättävä huomio on ollut se että ongelmani on ollut yksinkertaisesti se että olen yksin, ei se että ahdistaa. Kärsimys onkin johtunut silkasta yksinäisyydestä, ja sekin on inhimillistä. Niin kovasti yritin aina olla itsenäinen ja repiä itseni tavallaan erilleen muista. Se separatismin harha sai minut tuntemaan itseni täysin ulkopuoliseksi ja erilliseksi. Nuorena nautinkin siitä, en viihtynyt missään seurasa, ja nyt saan kärsiä seurauksia harjoituksen puutteesta. Toki yksinoloa myös tarvitsee, mutta vastapainona. Itsensä eristäminen ikävistä ja pelottavista asioista ei tietenkään voi olla hyvä ratkaisu. Enkä yksinäisyydessäni ole saanutkaan mitään järin kehittävää aikaan kaikkina vuosina. Kai se on tosiasia että ihminen kaipaa ihmistä, vaikka sitä on ollut hirmu vaikea myöntää itselleen saati muille. Sori taas avautuminen, johtuu varmaan jälleen ilman ihmisseuraa vietetystä viikonlopusta tautien kourissa.
Harvemmin on tullut mieleenkään lähteä etsimään seuraa mistään. Ihmisten kanssa kun on siinä mielentilassa niin se vain pahenee. Ja vaikken olisikaan, tunnen vain itseni ulkopuolisemmaksi ja erilliseksi, koska sanomisiini ei reagoida mitenkään, ja luullaan että haluan olla omissa oloissani.

Minun keinoni kasitella surua ja kuolemaa on rakastaa sita ja meidan haavoittuvaista inhimillisyyttamme kaikin voimin.

Oi voi, pakko myötää että tuohon on vielä matkaa minulla. Joskus se toimii pitkällekin (varsinkin suht. terveenä ollessa), mutta usein rakkaus tuntuu vain teennäiseltä ja väkinäiseltä. Juuri ”heikouttani” kun olen opinut niin vihaamaan. Kylläpä sitä voikin tehdä vahinkoa itselleen vahingossa. Yksinkertaisesti silkka lempeys ja sellainen on yleensä paras keino melkein mihin vain. Tänäänkin se paransi oloa huimasti, samoin puihin ja kaikkeen samaistuminen. Harjoittelullahan se paranee. Rakastamista on ollut minun hieman hankala oppia. Se ei tule ihmiselle itsestään, vaan on opittava taito. Ja pitää myös olla joku oikea, jota rakastaa.
Pitäisi näköjään perustaa angstiviestiketju erikseen

[Thelithiz]

Kuolemaan  kuten muuhunkin peruuttamattomaan muuntumiseen ja asioiden päättymiseen tuntuu liityvän jostain syystä aina suru. Eikä se ehkä olekaan asia josta pitää päästä eroon, vaan surukin voi olla ihan hyväksyttävä ja kaunis, sitä paitsi hyvin puhdistava ja yhdistävä asia/tunne. Onhan se tätä inhimillisyyttä, eikä ilman kärsimystä voi olla iloakaan? (Varmaan ovat saman asian eri puolet nekin, sisältäen toisensa.) Surunsa on ikävä kyllä surtava, muuten se muuttuu joksikin haitalliseksi. En ole kovin hyvä löytämään hohdokkuutta surusta ja itsesäälistä, saati vihasta, enkä mielelläni ryve niissä, mitä tulee silti useimmiten tehtyä.