Vihasta suruksi

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
Hoenir
Posts: 225
Joined: Thu Apr 24, 2014 5:13 pm

Vihasta suruksi

Postby Hoenir » Thu Dec 04, 2014 7:20 pm

Tämä asia on ollut mielessäni viime aikoina paljon. Ajattelin pistää siitä oman keskustelunsa pystyyn, jossa voitaisiin käsitellä surullisuutta, sen alkuperää ja keinoja käsitellä sitä. Toivottavasti tämä aihe antaa joillekkin kanavan tuoda julki ajatuksiaan siitä.

Kuten varmaan monet muutkin meistä, niin olen ollut aika vihainen ihminen aiemmin (tai no tietty olen edelleenkin siloin tällöin, heh) On ollut aikoja jolloin ihmiset vituttaa, yhteiskunta ärsyttää ja melkein kaikki mahdollinen tuntuu häiritsevän. Kuitenkin nykyään olen huomannut että vihan tilalle on varovaisesti astunut surullisuus; kaupungilla huutavat ja meuhkaavat teiniporukat eivät enää venytä pinnaa, ihmisten saamattomuden huomaaminen ei raivostuta, eikä maailmassa ylipäätään tapahtuvat asiat saa menettämään hermoja. Tai no tietty välillä ne menee, mutta useimmiten ajatukset verhoutuu suruun ja synkkyyteen, vääjäämättömään loppuun joka repii vahvimmankin eläväisen palasiksi.

Tulin juuri elokuvista muuan kaverini kanssa, ja erottuammme jouduin kävelemään autolleni aivan keskustan läpi. Hämärtyvä ilta ja tummiin talvivaatteisiin pukeutuneet räkivät nuorisoporukat nostivat oudolla tapaa mieleen elämän lohduttoman järjestelmällisyyden, kylmän armottomuuden. Ajattelin että tuossa nuo nyt ovat, räkivät ja nauravat, hetken päästä he ovat aikuisia ja kohta jo kuolevat pois. Sitten uutta kehiin ja sama toistuu, uudestaan ja uudestaan... Pelottava ajatus? Ei juurikaan, mutta surullinen se on.

Olen kiinnostunut kuulemaan muiden näitä päässään pyörittelevien ajatuksia siitä, että miltä tuntuu katsoa silmiin sellaista ihmistä, joka elää hetkensä pelkästään omassa lihassaan, ollen pelkästään sitä mitä peilistä näkyy. Rakenne, joka vain murenee aikojen saatossa, lopulta muuttuen hataraksi ja hädin tuskin kasassa pysyväksi kasaksi lihaa ja luita. Eli siis tätähän valtaosa on, useimmat ihmiset elävät varmaan suurimman osan elämstään määrittäen itsensä tällaisten asioiden kautta. Peläten vääjäämätöntä, kauhistellen kuolemaa ja kaiken menetystä joka odottaa jossain. Eikö ole äärettömän surullista? Vastakohtana tietty "hengessä elävä" ihminen, joka näkee kauneutta myös kuolemassa ja "muodon takana", tiedätte kyllä mitä meinaan.

Kertokaa ajatuksianne, oletteko usein surullisia ja mistä se johtuu? Kuinka käsittelette asian ja onnistutteko kääntämään surun jotenkin positiiviseksi asiaksi?
"Futile as a ghost I stand guard over hidden gold, O lord of the meeting rivers"
User avatar
Insanus
Frater
Posts: 926
Joined: Sat Aug 21, 2010 7:06 am
Location: Helsinki

Re: Vihasta suruksi

Postby Insanus » Thu Dec 04, 2014 11:32 pm

Aika angstinen olen. Joka päivä itkettää ainakin vähän ja äkkipikaiset vitutus-viha-reaktiot yms. pelleily tulee pintaan isoimmin jos tuntuu että sitä surua häiritään. Surumielisyyden ja synkkyyden mustuus on omassa kokemusmaailmassani vahvasti linkittynyt, jopa melkein sama asia kuin sydämen vakavuus, usko ihanteeseen, myötätunto & rakkaus. Se on jollain tavalla sielua ravitseva mielentila.
Suru, ja lohduton epätoivokin ovat minulle itseisarvollisesti kauniita asioita ja ajattelen molempia ikään kuin niin suurena rakkautena ettei sitä kykene täysin sisäistämään.
Niiden demonisiksi kokeminen ja niistä kärsiminen on useimmiten tietysti vähemmän kaunista ja hienoa, mutta on siinäkin kun
Hoenir wrote:ajatukset verhoutuu suruun ja synkkyyteen, vääjäämättömään loppuun joka repii vahvimmankin eläväisen palasiksi.
ja revitään itsekeskeisen ihmisen sydän auki vuotamaan puhtainta valoa ja herättämään elämään, jokin äärettömän kaunis surun intensiteetti joka jättää kyyneleet kurkkuun ja pistää kauhusta mykäksi, voisiko sanoa katharsis, ja sekin on tavoiteltava asia.

Ihana aihe.
Myrkky sattuu siihen jolla on haava.
User avatar
RaktaZoci
Posts: 1429
Joined: Tue Feb 05, 2013 11:32 pm
Location: Salo

Re: Vihasta suruksi

Postby RaktaZoci » Fri Dec 05, 2014 1:37 am

En haluaisi mitenkään yleistää, mutta tämänkaltainen alakulo on kenties yleistä aikaisemmassa elämänvaiheessa. Olin itsekin joskus nuori vihainen mies, nyt olen kenties enää viimeksimainittu. Kuitenkin koen, että kaikelle on aikansa enkä muuttaisi mennyttä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Jos en olisi aikoinani käynyt läpi näitä ahdistuksen syövereitä saattaisi polkuni olla muovautunut hyvin erilaiseksi.

Toisaalta koen, että tietynlainen melankolia on kenties istutettu kansalliseen sieluumme. Se suomalainen hämyinen apeus on kaiketi ainakin yksi sellainen asia mihin jokaikinen voi samaistua, koska kaikilla joskus on mennyt päin helvettiä elämässään. Siinä rypeminen ei kuitenkaan auta mihinkään.

Tunnelataus on olennainen osa ainakin omaa persoonaani ja koen tällaisen musertavan alakulon yllättävän usein jopa helpottavana. Tästä syystä varmasti olenkin mieltynyt suomalaiseen musiikkiin ja tietysti myös mustempaan metalliin. Mutta eivätkö nämä ole juuri niitä ajatuksia, jotka johtavat kuoleman porteille?

Se miten voi nähdä päällisin puolin ylen surkeassa tilassa ilon pilkahduksen ja toisaalta äärimmäisessä onnessa varoituksen tulevista kauhuista on asia, joka minulle on opettanut yleistä empatiaa. Se ei ole sääliä vaan astumista toisen saappaisiin ja koittaa nähdä asia hänen kannaltaan. Tämä voi opettaa paljon elämästä ja auttaa arvostamaan sitä mikä todella on tärkeää.
die Eule der Minerva beginnt erst mit der einbrechenden Dämmerung ihren Flug.
-Hegel
Hoenir
Posts: 225
Joined: Thu Apr 24, 2014 5:13 pm

Re: Vihasta suruksi

Postby Hoenir » Fri Dec 05, 2014 6:39 pm

Insanus wrote:
Hoenir wrote:ajatukset verhoutuu suruun ja synkkyyteen, vääjäämättömään loppuun joka repii vahvimmankin eläväisen palasiksi.
ja revitään itsekeskeisen ihmisen sydän auki vuotamaan puhtainta valoa ja herättämään elämään, jokin äärettömän kaunis surun intensiteetti joka jättää kyyneleet kurkkuun ja pistää kauhusta mykäksi, voisiko sanoa katharsis, ja sekin on tavoiteltava asia.
Aina välillä törmää niin kauniisti muotoiltuihin tekstinpätkiin että sitä menee ihan sanattomaksi. Täytyy sanoa että onnistuit veli muotoilemaan tämän asiasi niin vaikuttavalla tavalla, että olen koko kuluneen päivän pyöritellyt sitä mielessäni ja vetänyt siitä uusia tapoja katsella ihmisyyttä. Puhdasta valoa hohtavana pisteenä, jonka loistetta me koitamme peitellä niin kovasti pienen minämme haluilla ja peloilla, kaikella sillä saastalla mitä sikiää pelosta elämää itseään kohtaan.
"Futile as a ghost I stand guard over hidden gold, O lord of the meeting rivers"
User avatar
Insanus
Frater
Posts: 926
Joined: Sat Aug 21, 2010 7:06 am
Location: Helsinki

Re: Vihasta suruksi

Postby Insanus » Tue Dec 09, 2014 6:38 pm

Hoenir wrote:
Insanus wrote:
Hoenir wrote:ajatukset verhoutuu suruun ja synkkyyteen, vääjäämättömään loppuun joka repii vahvimmankin eläväisen palasiksi.
ja revitään itsekeskeisen ihmisen sydän auki vuotamaan puhtainta valoa ja herättämään elämään, jokin äärettömän kaunis surun intensiteetti joka jättää kyyneleet kurkkuun ja pistää kauhusta mykäksi, voisiko sanoa katharsis, ja sekin on tavoiteltava asia.
Aina välillä törmää niin kauniisti muotoiltuihin tekstinpätkiin että sitä menee ihan sanattomaksi. Täytyy sanoa että onnistuit veli muotoilemaan tämän asiasi niin vaikuttavalla tavalla, että olen koko kuluneen päivän pyöritellyt sitä mielessäni ja vetänyt siitä uusia tapoja katsella ihmisyyttä. Puhdasta valoa hohtavana pisteenä, jonka loistetta me koitamme peitellä niin kovasti pienen minämme haluilla ja peloilla, kaikella sillä saastalla mitä sikiää pelosta elämää itseään kohtaan.
Voi kiitos :)

On hyvin sanottu, että se sikiää pelosta elämää itseään kohtaan. Niitä omituisia elämän paradokseja joissa suojelee itseään itseltään tai elämäänsä elämältään. Elämän & rakkauden pelko ovat minusta ennen kaikkea vasemman käden mystikolle tärkeitä pyhän ilmaisuja: ajatella hankaluuksiaan ja epäonnistumistaan tietoisuuden keskittymisenä Geburahiin, koettaa tulkita viitosia & polkuja jotka Geburahista lähtevät. Visio voimasta lienee kuitenkin jotain mikä voi syttyä täyteen liekkiinsä vain kaikkein hankalimpina aikoina, koska muista tilanteista puuttuu se kitka jolla aito intohimo, rakkaus ja elinvoima räjäytetään esiin luulotteluiden ja kissanrauhaisan perusonnellisuuden takaa ja alta esiin.
Myrkky sattuu siihen jolla on haava.
User avatar
Benemal
Frater
Posts: 730
Joined: Thu Feb 23, 2012 8:24 pm

Re: Vihasta suruksi

Postby Benemal » Tue Dec 09, 2014 10:41 pm

Ihan samanlainen vihainen kausi oli itselläkin ja se oli siinä parinkympin molemmin puolin. Olisin halunnut polttaa koko sirkuksen. Repiä koko rappeutuman palasiksi ja antaa planeetan eläimille.
Kieltäydyin olemasta ihminen ja siten kieltäydyin väkivallasta ja valehtelusta ja pelosta myös. En pelännyt mitään vuosikausiin ja sitten pelkö rysähti vuoren lailla niskaan lääketieteellisen ongelman yhteydessä. Se ei loppunut, kun sain puhtaat paperit, vaan jatkui useamman kuukauden, kunnes oli palanut pois. En ollut oikeasti ollut peloton, vaan olin itsepäisesti kieltänyt asian, samoin kuin kielsin ihmisyteni.
Viitisen vuotta sitten oli elämäni vaikeimmat ajat. Jälkikäteen ymmärsin, että olin kuollut ja joutunut helvettiin. Putosin mustaan aukkoon, jossa rajaton palava pimeys puristi minut maailman keskipisteeksi ja kaikki ihmiset ja olennot olivat kuolleita illuusioita, pieniä helvetin ilmentymiä minua varten. Kun katsoin peiliin en nähnyt kasvojani ja kun katsoin muita kasvoja näin vääristyneen naamion. Kaikki ystävät ja sukulaiset olivat kuolleita ja koin valtavaa surua ja yksinäisyyttä. Näin unia, missä kuristin ja puukotin perheeni jäseniä ja ne unet sattuivat ihan kauheasti. Kolmen vuoden ajan näin joka yö painajaisia ja turruin täysin siihen kaaokseen. Totuin ja en enää jaksanut välittää.

En voinut puhua muutamaan vuoteen näistä asioista ja kun kerroin ystävälle, rupesi itkemään aikuinen mies ja sitten taas pidin suuni kiinni. Se murskaava pimeys on sydämessäni aina. Musta aurinko. Henkinen kuoleminen. Tämä osaltaan selittää, miksi en voi ottaa vakavasti joitain asioita ja suhtaudun humoristisesti sellaiseen, mikä on muille tärkeää. Sillä ei ole tarkoitus loukata ketään.
User avatar
Nefastos
Frater
Posts: 3434
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Vihasta suruksi

Postby Nefastos » Wed Dec 10, 2014 10:36 am

Valitettavasti hirveän hyvä & tuttu tuo Benemalin kuvaus.
Benemal wrote:Jälkikäteen ymmärsin, että olin kuollut ja joutunut helvettiin. Putosin mustaan aukkoon, jossa rajaton palava pimeys puristi minut maailman keskipisteeksi ja kaikki ihmiset ja olennot olivat kuolleita illuusioita, pieniä helvetin ilmentymiä minua varten.


Tätä olen myös tarkoittanut sillä, että helvetistä on turha odottaa sellaista kotia, mihin uskontoa & moralismia vihaavat ihmiset joskus toivovat pääsevänsä. Helvetti koetaan nimenomaan pään sisällä, se ei ole välttämättä sen kauempana aurinkorannalla tai lastenkutsuilla kuin sodan keskellä. Mikään ulkoinen ei siihen auta, mikään ei vie sitä pois, koska se syntyy perustavimmanlaatuisesta psykologisesta ahdingosta, jonka syyt useinkin ovat energeettiset & ontologiset enemmän kuin puhtaasti patologiset. Paitsi jos tahdomme määritellä patologian hyvin typerästi. Helvetti on monessa mielessä paljon todellisempaa kuin "elämä maan päällä", niin sanottu tavallinen elämä. Sille on myös enemmän perusteita.

Nyt kun energetiikasta tuli puhetta, niin ketjun nimiaiheeseen voisin päästä tästä vaikka sillä, että ruumiissaan voi kokea yllättävän selkeää energian siirtymistä emotionaalisia tiloja vastaten. Vuosien varrella sitä on oppinut huomaamaan, että energeettinen paine siinä & siinä energiakeskuksessa (chakrassa) merkitsee aina myös tietyntyyppistä emotionaalista(/inspirationaalista) tilaa. Selkeimmillään tämä on mennyt siihen, että on itse tietoisesti joutunut miettimään, mihin keskukseen liikaenergian pistää, eli minkä negatiivisen (!) tunteen haluaa kokea erityisen voimakkaana, esim. vihan vai surun.

Otin tämän esiin, koska se on mielestäni tavallaan myös hyvin lohdullista. Nykyaikainen länsimainen ihminen on helposti aika vankina päänsä sisällä, suhde joko tunteisiin tai ruumiiseen tai molempiin on usein jotenkin vähän rampautunut. Kun ne juuri tuon mystisen energian (prâna) kautta havaitsee itse asiassa yhdeksi ja samaksi asiaksi, kolmen eri kentän sijasta tarvitsee operoida enää yhdellä yhteisellä; tietoisuuden kentällä, josta äly-tunne-ruumis ovat kaikki vain energian keskittymisen paljastamia näennäisiä erilaistumia.

Siten tällaista ruumiinenergian alkemiaa vihasta suruksi, surusta himoksi, epätoivosta ylpeydeksi &c. voi oppia jonglööraamaan tietoisesti kohti merkityksellistävää päämäärää & sellaisen alaisuudessa. Se auttaa myös jättämään samaistumista omaan pieneen minään, josta tulee yhä tietoisemmin ulkoa käsin (oik. sisimmästä tietoisuudesta) operoitu toimija. Sellainen sympaattinen joskin paljon huomiota & hellyyttä vaativa tamagotchi.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Benemal
Frater
Posts: 730
Joined: Thu Feb 23, 2012 8:24 pm

Re: Vihasta suruksi

Postby Benemal » Wed Dec 10, 2014 6:17 pm

Kertomukseni saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta siihen on pakosti tullut etäisyyttä vuosien aikana. Katkennut yhteys kanssaelollisiin tuli myöhemmin takaisin entistä voimakkaampana, buddhin herätessä. Teennäisesti sanottu "musta aurinko" ei ole helvetti, vaan voimanlähde.

Koettelemuksen jälkeen suhde luontoon syveni valtavasti. Esimerkiksi aloin pitää linnuista. Aiemmin en piitannut. Ne myös pitävät minusta. En ollut koskaan oppinut kuulemaan metsän hiljaisuutta, vaikka olin tottunut liikkumaan siellä. Toisaalta rakastan myös kaupungin hiljaisuutta.

Hipit ja new-age hörhöt, ovat pilanneet minulta nuo chakra prana kundalini ym. jutut. Ihmiset pilaavat kaiken, mihin koskevat ja sitten minäkin luulen, että siellä ei alunperinkään ollut, kuin idioottien loruja. Pakko kai se on alkaa uskoa, kun tunnen itsekin "virtauksia", varsinkin kundalinin.
User avatar
Insanus
Frater
Posts: 926
Joined: Sat Aug 21, 2010 7:06 am
Location: Helsinki

Re: Vihasta suruksi

Postby Insanus » Thu Jan 08, 2015 7:00 pm

Frater obnoxionin tuore blogiartikkeli toimi itselleni hyvänä avaimena tähän asiaan.

Ensinnäkin:
Melankolian Koirat wrote:Melankolia jaetaan kolmeen toisiaan korotetumpaan vaiheeseen. Ensimmäinen on luonnollinen melankolia, joka synnyttää taiteilijoita, ja joka herkistää lukemaan enteitä luonnonmullistuksista. Tätä melankoliaa kuvaa ilmeisesti Dürerin kaiverrus, jonka nimeen taiteilija on liittänyt järjestysnumeron 1. Seuraava vaihe on poliittinen tai matemaattinen melankolia. Se synnyttää suurmiehiä, jotka osaava aavistaa valtakuntien kohtaloita. Kolmantena tulee korkein vaihe, uskonnollinen melankolia, joka synnyttää profeettoja. Francis A. Yates on huomioinut että Cornelius Agrippa, tuo legendaarinen arkkimaagi, jota matkoillaan tarinoissa seurasi aina musta koira, järjesti De Occulta Philosophia-teoksensa kolme osaa – luonnollinen, matemaattinen ja seremoniallinen magia – vastaamaan näitä kolmea melankolian vaihetta.
Tästä tuli mieleeni tuo "nuori vihainen mies"-klassikko, kuin myös se (Johanneksen?) ajatelma että nuoressa iässä on enemmän sellaista räiskyvää taiteellista inspiraatiota joka myöhemmällä iällä asetetaan vakaampaan muotoon.

Tarkoitan, että taiteellinen katse joka sukeltaa kauneuden ideaan tulematta sen riivaamaksi on luullakseni aina jollain tapaa melankolinen: se näkee jotain näkymätöntä, mutta tietää (ja hyväksyy!) ettei voi koskaan tehdä sitä näkyväksi & vain sen äärelle hiljentymällä ja sitä palvomalla voi antaa "korkeamman astraalivalon" tai miksi sitä nimitetäänkään, tulla tietoisuuteen inspiroivaksi, tavoittamattoksi valoksi. Ja mitä vähemmän kykenee hyväksymään sen "ikuisesti pakenevan" tavoittamattomuuden, sitä enemmän melankoliasta tulee vihaista; inspiraatiosta pakotettua, joka mielestäni tulee esiin tässä:
Melankolian Koirat wrote: Ja juuri tällaista nekrofiliseen fantasiaan pakotettua aistinelämää kuvaa osuvasti Baudelairen koira, joka ilmestyy vihaisena piilostaan nappaamaan hampaisiinsa palan mätänevää lihaa. Ihminen on hyvin, hyvin riippuvainen fantasioistaan ja nautinnoistaan. Niitä ei voida leikata ihmisestä irti. Toisaalta niihin vajoaminen, joka vahvasti viihteellisenä nykyaikana on selkeästi suurempi ongelma kuin fakirismi, on yhtä lailla vahingollista. Tätä kuvaa Cranach vanhemman maalauksen tilanne, jossa fantasiamaailmaan uppoutuneen naisen lapsille ärisevä koira, so. naisen aistinelämä, toimii autonomisesti ja vahingollisesti, vastuupään ollessa unessa.
Juuri vastuullinen vastaanottaja/kanavoija hukkuu väkivaltaan pyrkiessään tavoittamaan "toisen puolen" kaiken hylkäämällä.

"Hullun ja neron ero on siinä, että hullu uppoaa: nero sukeltaa".
Myrkky sattuu siihen jolla on haava.
User avatar
V. Nokkonen
Posts: 29
Joined: Wed Aug 13, 2014 2:35 am
Location: Alaska

Re: Vihasta suruksi

Postby V. Nokkonen » Tue Jan 13, 2015 12:12 am

Hoenir wrote:Olen kiinnostunut kuulemaan muiden näitä päässään pyörittelevien ajatuksia siitä, että miltä tuntuu katsoa silmiin sellaista ihmistä, joka elää hetkensä pelkästään omassa lihassaan, ollen pelkästään sitä mitä peilistä näkyy.
Viestisi alkuosa, Hoenir, kuulostaa kovin tutulta. Kun olin nuorempi, juuri sellaiset rakivat nuorisoporukat saivat minut epatoivon pauloihin silla he olivat valovuosien paassa sisaisesta maailmastani joka pyrki kohti absoluuttista.

Sitten vuodet vierivat: tuttuja kuoli, toiset saivat lapsia, mina selvisin hengissa ja rakastuin koko sydamellani niin paljon etta pelkasin etten kestaisi menetysta joka on vaajaamatta edessa, mutta paatin silti uskaltaa... Kun sydameni sitten sarkyi, osasin vain olla kiitollinen niin aidosti inhimillisesta kokemuksesta. Rakkauden kaantopuoli kun on se surun ikuinen meri johon me kaikki saamme kastaa varpaitamme jos olemme elavia ihmisia silla kaikki me kuolemme eika rakkaustarinoille oikeasti ole onnellista loppua.

No niin ja sitten pointtiin: Kun kysyt, milta tuntuu katsoa silmiin sellaista ihmista ihmista joka elaa vain hetkessa omassa lihassaan, en usko etta olen koskaan katsonut silmiin sellaista ihmista. Kasitykseni mukaan -- ja tama nyt on vain mielipide -- ihmiselaman todellinen suuruus on sen raastavassa inhimillisyydessa ja siina etta jokainen ihan tahtomattaankin joutuu surun ja kuoleman eteen. Se, etta yksilo itse ei nae siina mitaan transkendenttia ja elamaa suurempaa, ei mielestani tarkoita sita etteiko merkitys olisi olemassa. Usein ikuisuus taitaa myos pakottaa itsensa mita maallisimpaankin tajuntaan.

Viime aikojen mielenkiintoisimpia kokemuksia minulle oli kun eras meidan kylamme huomattavista henkiloista kuoli ja hautajaisten jalkeen paikallisessa baarissa oli koko joukko muistajaisporukka. Vainajan veli, joka on aina vaikuttanut minusta varsin aivottomalta happy-go-lucky -tyypilta, halasi minua lahtiessaan ja minuun iski vahva (psyykkinen) vaikutelma siita, etta koko hanen universuminsa rakenne on juuri revennyt sen suunnattoman menetyksen seurauksena, ja etta han oli ikuisuuden aarella. Ja olen aivan varma ettei tunne ollut minun.

Minun keinoni kasitella surua ja kuolemaa on rakastaa sita ja meidan haavoittuvaista inhimillisyyttamme kaikin voimin.

Who is online

Users browsing this forum: No registered users and 3 guests