Joitain vuosia sitten olin melko lailla jopa koukussa itseni nurkkaan ajamiseen, polttamiseen, viiltelyyn ja what not ja edelleen huomaan joskus ja kokemusmalleja jotka luuppaavat päässä ja pyrkivät ehdoin tahdoin näkemään itsensä kurittamisen jollain tapaa ihanteellisena tapana toimia.
Etenin myöhemmin myös enemmän tai vähemmän idealistiseen mielen romuttamiseen obsessoitumalla loogisista kontradiktioista ja kielipeleistä ettei mikään olisi totta ja valvomalla niin kauan kunnes nukahdin pystyyn tähtäimessä jonkinlainen mielen jakaminen niin moneen toisistaan erilliseen ja toisiaan vastaan käyvään lokeroon että olemus pirstaloituisi hukkaan Saatanan naamioihin niin kuin sanotaan. Hain muistaakseni myös possessiotiloja meditaatioilla ja pyrin neutraloimaan kaikki tunnesiteet kaikkeen tahdonvoimalla.
Hysteria wrote:
Itselläni itsetuho on harvemmin fyysistä. Se on enemmänkin mielikuvallista ja jonkinlaista selittämätöntä tahtoa kaiken purkamiseen, tappamiseen ja polttamiseen kohti sellaista mitä mikään sana, tunnetila tai väri ei voi kuvata. Tai miten fra Nefastos sanoi "nekrosofinen kaipaus mahdollisimman absoluuttiseen disintegraatioon"
Kiinnostavaa omassa itsetuhossani on se, että se hyvin usein seuraa niitä hetkiä, kun olen ollut äärimmäisen onnellinen. Kun itsessäni syttyy inspiraation mustaa ja valkoistakin kirkkaampi liekki, se on täysin sietämätön olotila, jota on vaikea hallita mitenkään, jolloin se hajaantuu siihen, että yritän suunnata sen läheisiin ihmisiin, kirjoittamiseen, piirtämiseen. Huono puoli on, että siinä mielentilassa kaikki muuttuu äärimmäisen yksinkertaiseksi, sentimentaaliseksi ja rönsyileväksi, jolloin alkaa tuntua, ettei sitä itsekkään pysty uskomaan mihinkään mitä siinä liekehtivässä mielentilassa on tullut sanottuatai tai tehtyä. Sen seurauksena on helppo eristäytyä kotiin peittojen alle ja aloittaa pitkä itsesuggestiolitania, jossa syytän itseäni epäonnistumisesta (tulee morkkis kaikista niistä tunnepurkauksista), yllytän itseäni itsemurhaan, ja harjoittelen siihen joko polttamalla itseäni tai viiltelemällä ja sanomalla itselleni että " ihana helpottava kuolema täältä minä tulen". Pahinta tässä suuressa melodramaattisessa tapahtumaketjussa on, että jossain aivojeni peränurkassa alkaa jossain vaiheessa hihkumaan pilkallinen ääni; "Hei et sä voi olla tosissasi, eihän tää ees tunnu susta miltään, eihän sulla edes ole pahaa oloa, sä vaan järjestät itsellesi näytelmän jota seuraamalla saat vaan kiksejä"
Yleensä tämä ääni on oikeassa. Itsetuhoisuuteni kanssa en ole koskaan vajonnut siihen kauniiseen mustaan kuolemaan ja inspiraatioon, jota kaipaan. Olo on aina jotenkin petetty ja häpeällinen kun herää seuraavana päivänä kädet naarmuilla/palovammoilla. Säälittävä, huomiota kerjäävä teiniangstinen itsetuhoinen käytökseni on usein vain varjo, joka seuraa siitä, kun en uskalla seurata omaa liekkiäni, joka kyllä voisi viedä mut siihen tummuuden mielentilaan, jota oikeasti kaipaisin.
Näin. Jatkuvasta arvostelevasta ajattelusta saa hämmentävän minän lokeroiden dialogin aikaan, eikä niitä ääniäkään aina ole vain yhtä, minkä huomaa siitä kun persoonan sirpale 1 haukkuu sirpaletta 2 teeskentelijäksi koska sirpale 2 on muka tehnyt sirpaleelle 3 näytelmää josta sirpale 4 oletettavasti saa jonkinlaista tyydytystä ja jokainen on olevinaan "minä itse".
Yksi sirpale haukkuu toista huomiota kerjääväksi ja teiniangstiseksi jne. ja on ottavansa niskalenkin arvostelevasta mielestä siirtymällä sen "ulkopuoliseksi" meta-arvostelijaksi, joka tiedostaa tilanteen, mutta alkaa sitten itsekin kommentoimaan sitä ja niin edelleen. Luulen käsittäväni mitä ajat takaa "tummuuden mielentilalla" ja sen tavoittelu oli itselläkin osasyy itsensä rääkkäämiseen, kunnes tajusi ettei aineetonta voi tavoittaa niin karkeilla keinoilla; että itsetuhoisuus ei vapauta mieltä maasta, vaan sitoo sen siihen kiinni entistä vahvemmin.
Johanneksen kanssa juttelin viikko pari sitten aiheesta ja sellainen aiheeseen kutakuinkin liittyvä ajatus (sitä kautta että itsetuhoisuushan voi olla/on aina myös rituaali) että siinä missä henki voidaan tavallaan nähdä äärimmäisen disintegroituneena aineena, voidaan myös aine nähdä sirpaloituneena henkenä. Minusta ainakin sitä kautta on helpompaa pohdiskella Eros-Thanatos-ykseyttä ja nekrosofisen/nekrofilisen ja elämänmyönteisen liekin samuutta.