Itsetuhoisuus

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
User avatar
Cancer
Posts: 258
Joined: Thu Dec 13, 2012 4:45 pm
Location: Helsinki

Itsetuhoisuus

Post by Cancer »

Onko itseä kohtaan tehty väkivalta sen hyväksyttävämpää kuin muukaan? Mitä haittoja sillä on, mitä mahdollisia hyötyjä? Kuinka merkittävä asia itsetuhoisuus on (ollut) foorumilaisten elämässä, ja missä muodossa? Miksi mitään niin ristiriitaista ylipäätään tulee tehtyä?

Nähdäkseni tämä on seksuaalisuuden tavoin aihe, josta on hankalaa puhua täysin abstraktisti. Jakakaa siis kokemuksia ja assosiaatioita, vaikkei muuta tulisikaan mieleen.

Minä kävin n. puolitoista vuotta sitten läpi kauden, jonka aikana viiltely, itsensä psyykkinen rääkkääminen ja yleinen saastassa rypeminen kuuluivat normaalin arkipäivän ohjelmaan. Oli hämmentävää, kuinka nopeasti täysin sairaat mielentilat ja toiminnot limittyivät elämään niin, ettei enää oikeastaan ajatellut minkään olevan vinossa. Ja tavallaan olinkin onnellinen silloin, koska kärsimyksen mennessä tietyn rajan yli, se oli pakko ilmaista täysin häpeämättömästi niin itselle kuin muillekin, mikä antoi kaikelle voimakkaan merkityksellisyyden tunnun. Oli yksinkertaisesti saatava vuotaa verta ja kyyneliä: ei enää epäilyksiä sen suhteen, mitä tulisi tehdä, tai mitä merkitystä millään on. Myös huoli siitä, mitä muut minusta ajattelevat, katosi lähes kokonaan, mikä oli hyvin vapauttavaa.

Tuolta ajalta minulle jäi sellainen käsitys, että kehittyminen ihmisenä edellyttää usein jonkinlaista väkivaltaa. Olin kirjoittamassa aina, mutta se olisi jo turhan karkeaa yleistämistä minun elämänkokemuksellani. Tämä voi joka tapauksessa olla aiheen jokerikysymys.

Sana vapaa.
Tiden läker inga sår.
Tulihenki
Posts: 227
Joined: Tue Jun 12, 2012 2:24 pm
Contact:

Re: Itsetuhoisuus

Post by Tulihenki »

Minulla itsetuhoisuus on liikkunut kolmen eri toisiinsa limittyvän teeman yhteydessä:

1. Kärsimys, johon liittyi vahva tunne, että olen syntynyt kerrassaan väärään aikaan sekä paikkaan.

2. Tyhjyys, jolloin kaikki merkitys hävisi enkä tuntenut edes yhteyttä tuntemattomaan, jota kärsimyksessä kaipasin.

3. Lopulta ehkä potentiaalisesti vaarallisimmaksi osottautui se, että pidin tuonpuoleista paikkana, jonne voisin täysissä voimissa siirtyä heti kunhan päättäisin elämäni jotenkin. Tässä vaiheessa pelastukseni saattoi olla siinä, että elämääni tuli muita ihmisiä enkä saanut oikein tilaisuutta samalla tavalla itsetuhoisuuteen kuin aikaisemmin ja täten ne ajatukset eivät päässeet koskaan aktualisoitumaan tarkemmin. Ajattelin kuitenkin kuoleman taakse siirtymisen olevan yhtä kepeä prosessi kuin tavallisesti nukkumaan ryhtymisen enkä osannut edes ajatella okkulttisia lainalaisuuksia, joihin nyt uskon.

Itseni viiltelyä kokeilin kärsimyksen yhteydessä, mutta siitä en saanut mitään tunnetta, jotta olisin enemmänkin tehnyt. Jatkuva itsetuhoisuuteni oli enemmänkin täysin holtitonta seksuaalista käyttäytymistä ja itsensä viemistä mahdollisimman vaarallisille vesille.

Minusta vaikuttaa siltä, että tässä ajassa, Kalin aikakaudella, ilman järjettömältä vaikuttavia tekoja olisi ollut suunnattoman vaikeaa löytää mitään järkeä olemassaololleen.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Itsetuhoisuus

Post by Nefastos »

Cancer wrote:Tuolta ajalta minulle jäi sellainen käsitys, että kehittyminen ihmisenä edellyttää usein jonkinlaista väkivaltaa. Olin kirjoittamassa aina, mutta se olisi jo turhan karkeaa yleistämistä minun elämänkokemuksellani.


Voisiko sanoa että "aina" pätee kokonaisen syklin matkalla, eli jos ihminen läpikäy elämässään koko (meidän sanastollamme) Musta-Punainen-Valkea -pyörähdyksen? Varmasti on olemassa myös ihmisiä, joilla elämä läpikäy vain jotakin näistä, & jos se sattuu olemaan valkea vaihe, väkivalta voidaan välttää. Erittäin harvinaista tosin nykypäivänä, jos todellista totuudenjanon intensiteettiä löytyy. Paljon yleisempää varmasti on, että oletettu seesteisyyden tila pikemminkin peittää vielä löytämättömiä vastauksia, & edustaa jonkinlaista konformismia tai pelokkuutta ajan olennaisimpien haasteiden edessä.

Tulihenki wrote:Itseni viiltelyä kokeilin kärsimyksen yhteydessä, mutta siitä en saanut mitään tunnetta, jotta olisin enemmänkin tehnyt.


Minulle se on antanut nautintoa, mutta omassa elämässäni en osaakaan pitää sanaa "itsetuhoisuus" kuvaavimpana sanana oman lihan viiltämiseen. Se ei koskaan ollut pidäkkeetöntä tai järjetöntä mutilointia, vaan yksi omalla tavallaan erittäin kontrolloitu osa kontrolloitua elämää. (En tällä yritä sanoa, että kontrolli olisi hyvä asia; paljon parempi olisi osata elää vapaasti.) Pikemminkin vertaisin omaa viiltelyäni masturbointiin siinä, että liian jännitteiseksi käyvä energia oli ulkoistettava tavalla joka ei ole optimaalinen, mutta paras mahdollinen käytettävissä olevista vaihtoehdoista. Positiivista vaikutusta voisi varmaan verrata vanhan kuppausperinteen vaikutuksiin.

Itsemurhaa en ole koskaan yrittänyt, vaikka (tai koska) olen sitä hyvin monia kertoja mahdollisuutena pohtinut. Jos nyt puhutaan kuitenkin fyysisestä, vähän kaoottisemmasta itsetuhoisuudesta eikä nekrosofisesta kaipauksesta mahdollisimman absoluuttiseen disintegraatioon, niin sellaista on omassa elämässäni ollut vain vähän. Mielenkiinto on ollut enemmän tuolla viimeksimainitussa. Toki sekin alkaa kyllä vaikuttaa hyvin fyysisesti: eläminen epätoivon & vihan dominoimana alkaa tuhota paitsi sielua, myös ruumista, jonka elämää ylläpitävä voima tarvitsee vähintäänkin mekaanista onnen & ilon läsnäoloa, tai alkaa kirjaimellisesti hajota kaikkialta. (Sama pätee kaikkiin ihmisen prinsiippeihin, poislukien astraalimuoto, joka päin vastoin turpoaa & voimistuu äärimmäisistä, tasapainottamattomista tunteista.)
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Kenazis
Posts: 811
Joined: Sun Sep 12, 2010 7:57 pm
Location: Satakunta - Limbo

Re: Itsetuhoisuus

Post by Kenazis »

Cancer wrote:Onko itseä kohtaan tehty väkivalta sen hyväksyttävämpää kuin muukaan?
Näen itseä kohtaan tehdyn väkivallan hyväksyttävämpänä kuin muita kohtaan tehdyn, mutta kuitenkaan ei ole täydellistä eristää itseään niin, että väkivalta ei vaikuttaisi muihin...joten haitallisuuden aste-eroista kai sitten puhutaan.
Cancer wrote:Mitä haittoja sillä on, mitä mahdollisia hyötyjä?
Hyötyinä esim. viiltelyssä on Nefastoksenkin mainitsema energian vapauttaminen. Uskon, että ilman itseni viiltelyä aikoinaan, viillot olisivat voineet suuntautua muihin kohteisiin. Viiltelyn ja verenvuodatuksen vaikutukset itselläni tosin ulottuivat yli itseterapian ja sainkin tämän toiminnan kautta yhteyden johonkin pyhään (eräänlainen veriuhri Saatanalle, joka vahvisti minua ja yhteyttä Saatanaan). Itseterapeuttisena metodina itselle tuotettu väkivalta voi olla toimiva, mutta ei kai koskaan se paras metodi (kun parantava vaikutus ylittää "väkivallan" vaikutuksen, onko se itseasiassa silloin väkivaltaa?). Vuosiin en ole enää konkreettisella tulella ja teräksellä leikkinyt.
"We live for the woods and the moon and the night"
User avatar
Cancer
Posts: 258
Joined: Thu Dec 13, 2012 4:45 pm
Location: Helsinki

Re: Itsetuhoisuus

Post by Cancer »

Tulihenki wrote:Itseni viiltelyä kokeilin kärsimyksen yhteydessä, mutta siitä en saanut mitään tunnetta, jotta olisin enemmänkin tehnyt. Jatkuva itsetuhoisuuteni oli enemmänkin täysin holtitonta seksuaalista käyttäytymistä ja itsensä viemistä mahdollisimman vaarallisille vesille.
Minulle viiltely oli, ja voisi kenties edelleen olla, valtavan merkityksellinen rituaali. Ensinnäkin se purki jännitteitä ja tuntui tavallaan katkaisevan jotain, joka oli stressin vaikutuksesta kiristynyt äärimmilleen. Toiseksi se auttoi tai pikemminkin pakotti olemaan läsnä nyt ja tässä, ruumiin kokemassa kivussa, mikä toi hukattua todellisuudentajua takaisin. Fyysinen kipu ja uupumus ovat muutenkin monesti auttaneet minua erottamaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä, toimineet maadoittajina kaikkein karkeimmassa merkityksessä. Tämä ei tarkoita sitä, että ne olisivat säikäyttäneet minut pois tutkimasta mielen varjopuolia tai edes "opettaneet arvostamaan pieniä hyviä asioita elämässä" vaan sitä, että niiden avulla olen päässyt lähemmäksi tiedostamatonta, toimimaan osin sen ehdoilla mutta kuitenkin sovussa sen kanssa. Pirteä ja ulkoisesti täysin ehjä ihminen on usein kummallisen avuton: hän ei tiedä mitä tehdä, koska hänen energiansa hajautuu ulkopuolelta - tai syvältä sisimmästä - tulevan inspiraation puutteessa.

Ideaalitapauksessa samat vaikutukset voisi tietysti saada aikaan rikkomalla itsen rajoja puhtaan symbolisesti, mutta monenkaan mielikuvitus ei ole niin voimakas ja niin hallinnassa, että sellainen onnistuisi.

"Itsensä viemisestä mahdollisimman vaarallisille vesille" tulee mieleen avausviestissä mainitsemani itsensä psyykkinen rääkkääminen. Minulla se koostui lähinnä "mielikuvaharjoituksista," joilla pyrin saamaan itseni uskomaan, että olisin valmis esimerkiksi tappamaan jonkun ystäväni tai perheenjäseneni ilman mitään syytä. Vaikkei mitään niin radikaalia tapahtunutkaan, oli edes tuollaisen kuvitteleminen varmaan eniten väärin, mitä olen koskaan tehnyt, ja jälkeenpäin olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että järki pysyi edes osittain mukana. Tässä kävi tavallaan päinvastoin kuin fyysisen itsetuhoisuuden kohdalla: mieli osoitti voimansa suhteessa ulkomaalimaan, ja ajattelunkin oppi mieltämään joksikin, joka todella tapahtuu. Oliko tämä opetus sitten niin arvokas, että sen saamiseksi käytetyt kyseenalaiset keinot tulevat oikeutetuiksi, on avoin kysymys. Tuohan oli "vain" välttämätön kehitysvaihe ja rapatessa roiskuu ja niin edelleen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi sitä, että tulen yhdellä tapaa olemaan syyllinen lopun elämääni.

Huhhuh, kylläpä tulee tekstiä... Jatkan kuitenkin vielä hetken.
Nefastos wrote: Jos nyt puhutaan kuitenkin fyysisestä, vähän kaoottisemmasta itsetuhoisuudesta eikä nekrosofisesta kaipauksesta mahdollisimman absoluuttiseen disintegraatioon, niin sellaista on omassa elämässäni ollut vain vähän. Mielenkiinto on ollut enemmän tuolla viimeksimainitussa.
Kuten yllä varmaan käy ilmi, minun kohdallani asia on ollut päinvastoin. Jos olen itsemurhaa pohtinut, kyse on ollut halusta skipata kaikki kärsimys, luovuttaa, mennä takaisin äidin syliin. Ajatus ei ole tuntunut minkään disintegraation idealismin toteuttamiselta eikä lainkaan pelottavalta, vaan houkutukselta jota on vastustettava, oikeastaan laiskuudelta. Toteuttamisen on estänyt a.) intuitiivinen varmuus siitä, että sama kärsimys tulee jossain muodossa vastaan kuoleman jälkeen, ja b.) (kenties tärkeämpänä) se, että on aina ollut ihmisiä, joille puhua.
Nefastos wrote: Voisiko sanoa että "aina" pätee kokonaisen syklin matkalla, eli jos ihminen läpikäy elämässään koko (meidän sanastollamme) Musta-Punainen-Valkea -pyörähdyksen? Varmasti on olemassa myös ihmisiä, joilla elämä läpikäy vain jotakin näistä, & jos se sattuu olemaan valkea vaihe, väkivalta voidaan välttää.


Ymmärtäisin tämän niin, että valkeassa vaiheessa ihminen on sisäisesti jo niin eheä, että eri olemuspuolet voivat neuvotella keskenään riitelyn sijaan. Sanalla "aina" olisin tosin tarkoittanut sitä, että on olemassa vaiheita, joihin väkivalta välttämättä kuuluu, eikä koko sykliä voida edes teoriassa käydä läpi siten, ettei ketään tai mitään satu. Tämän näkemyksen sinäkin siis allekirjoitat, vai kuinka?

Kenazis wrote: Näen itseä kohtaan tehdyn väkivallan hyväksyttävämpänä kuin muita kohtaan tehdyn, mutta kuitenkaan ei ole täydellistä eristää itseään niin, että väkivalta ei vaikuttaisi muihin...joten haitallisuuden aste-eroista kai sitten puhutaan.


Mielestäni tämän aste-eron hahmottaa hyvin siitä, missä määrin väkivallan tekijä tietää, mitä oikeastaan on tekemässä. Ihminen, joka satuttaa itseään, voi jossain määrin tehdä sen tietoisesti ja ottaa vastuun sen negatiivisistakin seurauksista, kun taas ihminen, joka satuttaa toista, ei koskaan voi olla täysin varma siitä, mitä toinen kokee. Ero on siis vastuullisuudessa ja väärin tekee se, joka kuvittelee osaavansa arvioida toiselle aiheuttamansa kärsimyksen määrää - tämä on jo sinänsä väkivaltaista. Jos ihmisen olemus on hyvin pirstaleinen ja hajanainen, itseään kohtaan tehty väkivalta voi myös olla verrattavissa väkivaltaan toista kohtaan juuri vastuullisuuden puutteen perusteella. Tosin jos ihminen on sisäisesti niin eheä, että tietää täysin mitä tekee, ei tarvetta väkivaltaan luultavasti ilmene, kuten yllä kirjoitinkin.
Tiden läker inga sår.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Itsetuhoisuus

Post by Nefastos »

Cancer wrote:Sanalla "aina" olisin tosin tarkoittanut sitä, että on olemassa vaiheita, joihin väkivalta välttämättä kuuluu, eikä koko sykliä voida edes teoriassa käydä läpi siten, ettei ketään tai mitään satu. Tämän näkemyksen sinäkin siis allekirjoitat, vai kuinka?


Kyllä allekirjoitan. Myyttisenä kulta-aikana (Satya yuga nykyisen Kali yugan sijaan) asiat olisivat/ovat olleet/tulevat olemaan toisin. Sellaisena aikana uskon olevan teoriassa mahdollista kehittyä läpi kaikkien vaiheiden ilman todellista kärsimystä, mutta ei nykyään.

Cancer wrote:Ymmärtäisin tämän niin, että valkeassa vaiheessa ihminen on sisäisesti jo niin eheä, että eri olemuspuolet voivat neuvotella keskenään riitelyn sijaan.


Tartun vielä varmuuden vuoksi tähän, ettei jää epäselvyyksiä. Sanot "jo", mutta yhtä hyvin on mahdollista, että kyseessä on "vielä". Valkea vaihe on optimaalisesti sitä, että saavutettu harmonia pohjaa kaikkien puolten rinnakkaiseen tiedostetuksi tulemiseen & huomioon ottamisen kykyyn, mutta yhtä lailla se voi tarkoittaa myös, että ihminen on joutunut ikään kuin naiivin lapsuuden tilaan, jossa itse on "eheä" koska tiedostamista ei ole tarpeeksi. Valkeassa kuten muissakin aspekteissa on omat kompastuskivensä, & tämä on yksi niistä.

Ja koska kyseessä on syklinen rakenne, nämä ovat myös näkökulmakysymyksiä, ts. myös Valkea tulee aina vaihtumaan uudelleen muihin aspekteihin, kun on saavuttanut & ohittanut oman lakipisteensä. Kaikkein parhaimmillaan kyse on tuolloin siitä, että adeptiuden tilan (siis aidosti todella harmonisen ihmisyyden sanan syvimmässä merkityksessä) saavuttanut ihminen palaa disintegraation & transmutaation mysteereihin, nähden täysin läpi niiden oletetusta väkivallasta, joka hänelle merkitsee jo jotain totaalisesti muuta.

Esimerkkinä, oletetaan että johonkin korkeampaan vihkimyksen asteeseen kuuluisi osana ruumiin kuolema. Sellainen initiaatio olisi aivan toisenlainen henkilölle, joka täydellisen varmasti & omasta muistetusta kokemuksestaan tietäisi, että tietoisuus ruumiin kuolemassa siirtyy tiettyyn toisenlaiseen tilaan, & joka hallitsisi hermostonsa niin hyvin, että kivun & pelon tunteet olisivat pelkkiä abstraktioita & siten itse asiassa ei-olevia.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Einheri
Posts: 111
Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
Location: Etelä-Savo

Re: Itsetuhoisuus

Post by Einheri »

Tulihengen ja Nefastoksen viesteissä oli hyvin paljon sellaista, jonka koen itselleni varsin puhuttekevaksi lähestymistavaksi verratessani tuntojani itsetuhoisuuden suhteen.
Liityn siis iloiseen itsensäviiltelijöiden joukkoon.... - Tosiasiassa en ole tätä tehnyt enää vuosiin.
Tuskin olen ainoa, mutta varhaisessa murrosiässä tulivat ensimmäiset asiat, jotka saivat minut tuntemaan etten kuulu "tähän maailmaan", jonka jälkeen hiljalleen muun maailman pyörteissä aloin syrjäytymään ja ahdistumaan. Ehkä tällöin tuli myös tehtyä se ensimäinen tietoinen oivallus sen suhteen, ettei minulla ole varsinaista kykyä (tai tahtoa) sopeutua ihan täysin siihen maailmaan, jossa suurin osa ikätovereistani tuntui elävän. Massaan sopeutumista tuli joskus kokeiltua ja sain silloin puoleeni enemän negaatioita, kuin positiivista kasvupohjaa.
Itsemurhaa mietin ja jopa marttyyrikuvastollisesti ihannoin joskus, se tuntui neutraalilta pakokeinolta maailmasta jota sen hetkinen teini ei tuntenut omakseen... Kuitenkin teini-iässä tuli myös vastaan kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen, joka sitten onnistumisien kautta johti osittain huomattavasti positiivisempien elämänarvojen äärelle.... Tavallaan se ulkopuolinen hylkiö ja ulkopuolinen hahmo, joka ei mahtunut muottiin, sai oman vaikutuskanavansa ja huomasi tulleensa välillä jopa ymmärretyksi... Näistä tilanteista on jatkettu hiljalleen kohti nykyistä tilannetta ja väittäisin, etten näin jälkeenpäin ajateltuna vaihtaisi loppupeleissä päivääkään pois... Aika ei ollut helppoa, mutta se loi sen ensimmäisen oppimisprosessin, joka sai ymmärtämään muuta maailmaa, raadollisuutta ja ennen kaikkea sitä maailmaa, joka todennäköisesti piileksii täydellisen idyllin kääntöpuolella... Itsetuhoisuutta en lähde ylistämään, enkä näkemään sitä loppupeleissä kovinkaan kasvattavana kokemuksena, mutta se voi olla mahdollisuus niille jotka malttavat mielensä ja pystyvät tarkastelemaan sydäntään omaa tuntoaistiaan pitemmälle...
User avatar
Benemal
Posts: 562
Joined: Thu Feb 23, 2012 7:24 pm
Location: South-Fin

Re: Itsetuhoisuus

Post by Benemal »

Lyhyesti: Kokemukset ovat hyvin samankaltaisia. Tulihengen mainitsema tunne väärästä ajasta ja paikasta oli hyvin voimakas aikanaan. Olin aikamatkustaja. Näin ajan linjat menneisydestä tulevaan ja "arvasin" oikein mitä tulisi tapahtumaan. Joskus myös unet aktualisoituvat. Tämä vaihe vahvisti luottamustani ja auttoi hyväksymään vääränlaisen maailman. Pakoon ei pääse.
Tulihenki
Posts: 227
Joined: Tue Jun 12, 2012 2:24 pm
Contact:

Re: Itsetuhoisuus

Post by Tulihenki »

Cancer wrote: Minulle viiltely oli, ja voisi kenties edelleen olla, valtavan merkityksellinen rituaali. Ensinnäkin se purki jännitteitä ja tuntui tavallaan katkaisevan jotain, joka oli stressin vaikutuksesta kiristynyt äärimmilleen.
Minulle väkivaltaisten tarinoiden kirjoittaminen 10-vuotiaana oli vastaava prosessi ja tämä on varmaankin ensimmäinen kokemus minulla viitaten mustaan vaiheeseen. Kirjoitin tarinoita sekä koulussa että piilossa, koska vanhempieni avioero toi minulle valtavia häpeän ja suuttumuksen tunteita - kirjoittamisella pääsin pakoon ja pystyin listimään tarinoissa ketä halusin.

Näin jälkikäteen mietin, että millainen ruutitynnyri olisin ollut yläasteella ilman näitä tarinoita, koska jouduin siellä kokemaan ensimmäisestä päivästä loppuun saakka koulukiusaamista. Onneksi olin kuitenkin siirtynyt jonkinlaiseen välähdykseen buddhista ja valkeasta vaiheesta, koska en vastustanut väkivallalla, vaan koin pikemminkin uhrautuvani, niin että ehkä huomion kohdistuessa minuun ainakin luokkakaverini, jolla oli muutenkin vaikeaa pääsisi helpommalla.

Mielenkiintoista oli, miten passiivisuus (ei kuitenkaan tahdoton kyvyttömyys toimia) aiheutti muutamia tilanteita, joissa olin kuin näkymätön kiusaajille. Muistan ainakin kaksi tapausta, jossa minua pilkattiin avoimesti ja minä olin ihan siinä lähellä eikä minua huomattu ollenkaan, vaikka saatoin päin katsoa ihmetellen koko tilannetta.

Mietin, että itsetuhoisuuttakin on erilaista riippuen, mistä katsoo. Musta vaihe voi olla alhaalta käsin tulevaa jännitteiden purkamista (kuten cancerin lainauksessa) ja valkea vaihe voi olla taas buddhista alemman minuuden riisumista, ts. itsetuhoa ilman väkivaltaa - uhrina ainoastaan katoava minuus.

Molemmissa luonnollisesti vaaransa, kuten Nefastos ilmaisi. Mustassa vaiheessa ainakin itselläni, vaikka huomio pyrkikin keskittymään omaan itsetuhoisuuteen, ei sillä toiminnalla voinut välttää kärsimyksen purkamista muihinkin ja näin oma sekä muiden itset eivät tuntuneet olevan erillään.

Ehkä kuitenkin tälläinen syklinen vaiheiden käynti helpottuu ajallaan ja vaiheet muodostavat hienovireisempiä sävyjä eikä mustakaan ole enää niin väärällä tavalla tuhoisa. Nefastos tuossa jo taisikin tästä syvemmin ilmaista.

Itsetuhoonkin liittyen mietin myös, että voiko ilman mustaa vaihetta ymmärtää vasemman käden tietä tai ilman valkeaa vaihetta oikean käden tietä? Ei sillä, että nämä vaiheet olisivat suoraviivaisesti näin eri käsiin yhdistettävä.

Tässä ajassa ilman vastakohtia tie näyttää vievän liekin sammumiseen ja dogmaattisuuteen. Aika kuvaava on Kali, musta jumala, mustassa ajassa.
Rosari
Posts: 23
Joined: Tue Jun 24, 2014 5:29 pm
Location: Helsinki

Re: Itsetuhoisuus

Post by Rosari »

Cancer wrote:Onko itseä kohtaan tehty väkivalta sen hyväksyttävämpää kuin muukaan?
Minusta se on hyväksyttävämpää, kuin muita kohtaan tehty väkivalta. Nimittäin oman kokemukseni mukaan kun itseään kohtaan tulevia väkivaltaimpulsseja (tai miksi ei mitä tahansa muutakin kohtaan tulevia väkivaltaimpulsseja) alkaa blokkaamaan, niin ne voimistuvat vaan entisestään. Lopulta saattavat purkautua järjettömällä voimalla tai alkavat hiljalleen tiedostavan mielen alla mädättää kaikkea. Sen sijaan että väkivaltaa toteuttaa sellaisenaan on parempi tarkastella omia impulssejaan jollakin toisella tavalla ja miettiä mistä ne yrittävät kertoa.

Itselläni itsetuho on harvemmin fyysistä. Se on enemmänkin mielikuvallista ja jonkinlaista selittämätöntä tahtoa kaiken purkamiseen, tappamiseen ja polttamiseen kohti sellaista mitä mikään sana, tunnetila tai väri ei voi kuvata. Tai miten fra Nefastos sanoi "nekrosofinen kaipaus mahdollisimman absoluuttiseen disintegraatioon"

Kiinnostavaa omassa itsetuhossani on se, että se hyvin usein seuraa niitä hetkiä, kun olen ollut äärimmäisen onnellinen. Kun itsessäni syttyy inspiraation mustaa ja valkoistakin kirkkaampi liekki, se on täysin sietämätön olotila, jota on vaikea hallita mitenkään, jolloin se hajaantuu siihen, että yritän suunnata sen läheisiin ihmisiin, kirjoittamiseen, piirtämiseen. Huono puoli on, että siinä mielentilassa kaikki muuttuu äärimmäisen yksinkertaiseksi, sentimentaaliseksi ja rönsyileväksi, jolloin alkaa tuntua, ettei sitä itsekkään pysty uskomaan mihinkään mitä siinä liekehtivässä mielentilassa on tullut sanottuatai tai tehtyä. Sen seurauksena on helppo eristäytyä kotiin peittojen alle ja aloittaa pitkä itsesuggestiolitania, jossa syytän itseäni epäonnistumisesta (tulee morkkis kaikista niistä tunnepurkauksista), yllytän itseäni itsemurhaan, ja harjoittelen siihen joko polttamalla itseäni tai viiltelemällä ja sanomalla itselleni että " ihana helpottava kuolema täältä minä tulen". Pahinta tässä suuressa melodramaattisessa tapahtumaketjussa on, että jossain aivojeni peränurkassa alkaa jossain vaiheessa hihkumaan pilkallinen ääni; "Hei et sä voi olla tosissasi, eihän tää ees tunnu susta miltään, eihän sulla edes ole pahaa oloa, sä vaan järjestät itsellesi näytelmän jota seuraamalla saat vaan kiksejä"

Yleensä tämä ääni on oikeassa. Itsetuhoisuuteni kanssa en ole koskaan vajonnut siihen kauniiseen mustaan kuolemaan ja inspiraatioon, jota kaipaan. Olo on aina jotenkin petetty ja häpeällinen kun herää seuraavana päivänä kädet naarmuilla/palovammoilla. Säälittävä, huomiota kerjäävä teiniangstinen itsetuhoinen käytökseni on usein vain varjo, joka seuraa siitä, kun en uskalla seurata omaa liekkiäni, joka kyllä voisi viedä mut siihen tummuuden mielentilaan, jota oikeasti kaipaisin.

Pahoittelen jos tekstini on sekavaa :)

edit typo
Elämä on kourallinen tomuu
Kaikki muu on rojuu
Lopunajan romuu
Mitä sitte ku symbolit hajoo
Oo se reikä mihin kaikki valo katoo
Locked