Luonto & liikkuminen

[Einheri]

Luontoa ja luonnossa liikkumista on sivuttu useammassakin keskuteluketjussa, mutta mielestäni olisi hienoa keskittää -keskustelua tietyn ketjun alle.

-Missä määrin arvostatte luontoa ja miten se näkyy omassa elämäsänne?
Minun on kohtalaisen helppoa muotoilla omaa vastinettani tässä vaiheessa....
Olen elänyt kaupunkielämää ainoastaan kolmesta -neljään vuotta tähänastisen elämäni vaiheista, joten kenellekkään ei lienee yllättävää, että risukkojen ja metsikköjen tematiikat saattavat olla itselleni varsin tuttuja asioita. -Tämä ei tietenkään tarkoita ns. samantekevyyttä, vaan peilaa enemmänkin tiettyjen osa-aluiden kokonaisuuden painottamista.
Luonnossa liikkuminen on itselleni varsin luonnollinen asia, ei ihan jokapäiväinen, mutta tavallinen.
Pidän pyöräilystä, kävelylenkeistä ja maisemien katselusta, joiden lisäksi harrastan vaihtelevalla aktiivisuudella kalastusta ja metsästystä, jotka ovat omiaan kuvastamaan omaa suhtautumistani luontoa kohtaan.
-Tavallaan nämä asiat ovat itselleni niin normaaleja, että haluaisin kuulla ylempänä esitetyn kysymyksen mukaisesti mielipiteitä laajemminkin.

[Hoenir]

Olen aina arvostanut luontoa valtavasti. Tähän asti olen kokenut viikoittain lähes pakottavaa tarvetta lähteä kävelemään metsiin pois ihmisten ilmoilta. Lapsuudessa ja murrosiässä tuo tarve ei ollut niin suuri, mutta se suureni selkeästi joskus 15 ikäisenä. Aina metsässä kävellessä tunnen että olisin tullut kotiin. Mieli rauhoittuu täysin kaikesta epämiellyttävästä hälinästä ja olo muuttuu kotoisaksi. Tuntuu siltä että mitään ei tarvitse välttämättä edes tavoitella, koska kaikki on tässä ja muuta ei tarvitse, heh.

Omassa elämässäni tämä arvostus näkyy kohtuu aktiivisena luonnossa likkumisena. Harrastan perhokalastusta ja sinkoilen sen ajamana ympäri keski suomea kalastaessani erilaisilla koskilla. Silloin tällöin tulee tehtyä käytännön työtä taimenkantojen elvyttämiseksi osallistumalla talkootoimintaan.

Luonnon luonteen tutkailu on itseasiassa ollut ylivoimaisesti suurin tekijä satanismiin perehtymiseni kannalta. Nefastoksen filosofia on tarjonnut kaikista tyydyttävimmän vastauksen tähän mennessä. Tuota kysymystä on ollut todella hyvä lähestyä saatanan kautta pohtien.

[Tulihenki]

Olin viime vuonna enemmän kuin innoissani, kun pääsin muuttamaan hyvin lähelle kaunista metsää, järveä ja muinaisia kallioita; kuitenkaan poistumatta kauaksi ihmisten ilmoiltakaan.

Omistan itse vähän metsää ja olen alkanut haaveilemaan, jos tässä lähivuosina aukeaisi mahdollisuus rakentaa sinne pieni pyhättö lyhyitä retriittejä varten. Samoissa maisemissa olen osallistunut suvun metsän hoitamiseen aina istuttamisesta puiden kaatoon, ja siinä missä metsästykseen (en itse ole metsästäjä) voidaan metsän välttämättömään kaatamiseenkin suhtautua hartaudella ja kunnioituksella.

Savossa sijaitsee muuten Suomen suurin putous, jonka äärellä meditoiminen on vaikuttava kokemus ollut.

[v-a]

Olen alkanut aikuisella iällä kaipaamaan luonnossa liikkumista. Erityisesti poikkeavien luonnonmuodostelmien etsiminen ja sinne pyörällä matkustaminen on mukavaa puuhaa kesäaikaan.
Vietin nuoruuteni maalla, jossa metsää oli ympärillä paljon. Tällöin en vielä hakeutunut kovinkaan usein luonnon helmaan koska se tuntui arkipäiväiseltä. Muutettuani opiskelujen perässä ympäri suomessa eri kaupunkeihin aloin tuntea ikävää metsään.
Muistan hyvin lapsuudestani suot ja korkeat aarniomaiset kuusimetsät joissa tuli silloin tällöin liikuttua. Alueella jossa asuin nuoruuteni oli vähän luonnonmuodostelmia, mutta nykyisellä paikkakunnalla Lahdessa & lähialueella on pyörämatkan päässä kiinnostavia paikkoja.
Todellista metsää ei luonnollisesti kaupunkialueelta löydy, hiljaisuuden rikkoo aina jokin auton meteli tai hevostallin ääni. Eksymisen vaaran tunnetta ei synny koska jossain on aina jonkinlainen maamerkki osoittamassa suunnan tai lenkkeilypolku joka vie turvallisesti kotiin.
Metsässä tunnen yksin liikkuessani joskus ykseyttä jota on vaikea kuvailla, kuin näkisi maailmaa ilman linssejä ja maisema pakottuu sellaisenaan suoraan aivoihin ja sydämeen.

[obnoxion]

-Missä määrin arvostatte luontoa ja miten se näkyy omassa elämäsänne?

"On Luonto temppeli, sen pylväät elävät,
epäselviä sanoja ne joskus humisevat;
käy ihminen symbolimetsissä, tarkkailevat
ne häntä ja tuttavankatsein tervehtivät."

- Charles Baudelaire -

Itse käyn metsässä kuin toiset kirkossa. Peilailen ajatuksiani eläviin maisemiin. Usein juuri metsässä tulee mieleen, miten kukaan voi epäillä onko Jumalaa, sillä miten kaikki voisi muuten olla niin pyhää. Luontokokemukseen yhdistän yleensä pitkäkestoisen liikunnan, eli joko kävelen lähimetsissä ja pyöräilen hieman kauempana. En juuri kaipaa korpeen kuin ajatuksissani. Valitsen mieluummin kaikkein lähimmät metsät, ja suosin luontopolkuja.

[Einheri]

Hienoa kuulla, miten luonto näyttäytyy itse kunkin elämässä. Siinä missä toisille luonto on pyhyttä, se saattaa toiselle merkitä hyvinkin arkisia elementtejä ja jossain suhteessa molempia yhtä aikaa.
Onko joukossamme ketään, joka tuntisi luonnon, sekä luonnossa liikkumisen täysin merkityksettömänä tai, muuten sellaisena jota voitaisiin pitää yliarvostettuna tai jopa epäpuhtaana?

[Nefastos]

Jos jotain pientä dissonanssia kaivataan, niin omasta puolestani näen asian sikäli hiukan toisin, että en osaa erotella luontoa kaupungeissa & "koskematonta" luontoa (hyvin harvoinhan se on täysin koskematon, joten lainausmerkit ehkä tarvitaan) kokonaan erilleen.

Suurimpana erona näkisin sen, että ihmiset vasta vähitellen haparoivat kohti sitä syvää intuitiivista harmoniaa, joka ohjaa luontoa sen luodessa muotojaan metsiksi, kallioiksi, &c. Paradoksaalisesti tämä tekee ihmisestä entistä enemmän luonnon osan. Meidän kaupunkimme ovat ihan samalla tapaa luonnonilmaisuja kuin termiittikeot tai muurahaispesät, koska rakennamme niitä sokeasti.

Henkilökohtaisesti rakastan luontoa kaupungeissa, ja kaikkein kauneimpia asioita ovat vanhojen, koristeellisten kivirakennusten lomaan jäävät lehtipuut, patsaat & suihkulähteet. Tämä esteettinen tarve päästä kaupunkiin on itselläni yhtä syvä kuin monella tapaamallani veljellä tarve päästä pois kaupungista. Asia menee jopa niin pitkälle, että asuessani lapsuuteni & nuoruuteni pikkukaupungissa tunsin itseni koko ajan sairaaksi nuorten rakennusten rumuudesta - mutta vähintään yhtä tuskainen olen mökkimaisemassa. Vasta päästessäni asumaan Helsingin keskustaan, missä koko ajan voi nähdä upeaa arkkitehtuuria, hengitän vapaammin. Myöhemmin (tässä tai tulevassa elämässä) on tarkoitukseni muuttaa [edit:]etelä-Eurooppaan, missä yhä vielä näkyy ja elää antiikin perinteen syvä kauneus.

[Einheri]

Henkilökohtaisesti rakastan luontoa kaupungeissa, ja kaikkein kauneimpia asioita ovat vanhojen, koristeellisten kivirakennusten lomaan jäävät lehtipuut, patsaat & suihkulähteet. Tämä esteettinen tarve päästä kaupunkiin on itselläni yhtä syvä kuin monella tapaamallani veljellä tarve päästä pois kaupungista. Asia menee jopa niin pitkälle, että asuessani lapsuuteni & nuoruuteni pikkukaupungissa tunsin itseni koko ajan sairaaksi nuorten rakennusten rumuudesta - mutta vähintään yhtä tuskainen olen mökkimaisemassa. Vasta päästessäni asumaan Helsingin keskustaan, missä koko ajan voi nähdä upeaa arkkitehtuuria, hengitän vapaammin. Myöhemmin (tässä tai tulevassa elämässä) on tarkoitukseni muuttaa [edit:]etelä-Eurooppaan, missä yhä vielä näkyy ja elää antiikin perinteen syvä kauneus.

Historiallista patinaa arvostavana voinen samaistua vanhojen rakennusten ja vanhemman arkkitehtuurin tuomaan esteettiseen arvoon.
Esimerkiksi satoja vuosia vanhat rakennukset (puhumattakaan vielä vanhemmista) ovat nähneet aikaa, kulttuurillisia vaiheita ja ovat samalla seisseet ihmisen muovaamana maamerkkinä suurtenkin muutosten, sekä jälleenrakennusten aikana. Kukapa ei olisi joskus miettinyt, kuinka hienoa olisi mikäli vanhan rakennuksen seinät osaisivat puhua.
Vanhat puistoalueet, suihkulähteet ja puistikot ovat myös ihmisen muovaamina kauniita, eikä esimerkiksi puistojen vertaaminen kaupungin keuhkoihin ole lopulta kovinkaan huono vertauskuva.

Mitä kuitenkin tulee itse luontoon, koskematon luonto on toki kaunis, mutta päästäkseen koskemattoman luonnon keskelle, joutuu nykyihminen näkemään hieman vaivaa päästäkseen todella ihmiskäden koskemattomiin.
Koskemattomasta luonnosta minulle itselleni nousee mieleen pohjois-Lapin lähes puuttomat kiviset tunturimaisemat, joiden kivirakat, pienet lammet, purot ja kosket ovat säilyneet lähes, tai kokonaan koskemattomina jääkauden jälkeisiltä ajoilta.

Historiallinen havina on nähtävissä arkkitehtuurissa, kuin luonnossakin.
Arkkitehtuuri voi viestiä ihmiskäden kosketuksesta, ikään kuin ihmisen luomasta taiteesta.
Luonto muovaa itse ajanhammasta hiljaa louskuttaen omaa maisemaansa.
Ehkä luonnon maisemassa itseäni kiehtoo juurikin kotomaisesti varsin kiiretön tahti, jolla luonto muovaa omaansa ihmisestä riippumatta.

Olisi hienoa tehdä vertailua eri maiden ja alueiden maisemiin, mutta koska olen toistaiseksi matkustellut hyvin vähän, minulla ei ole kovinkaan suurta otantaa.

[V. Nokkonen]

Meidän kaupunkimme ovat ihan samalla tapaa luonnonilmaisuja kuin termiittikeot tai muurahaispesät, koska rakennamme niitä sokeasti.
[...]
Asia menee jopa niin pitkälle, että asuessani lapsuuteni & nuoruuteni pikkukaupungissa tunsin itseni koko ajan sairaaksi nuorten rakennusten rumuudesta.

Minusta kaupungit eivat nykyaan valttamatta ole luonnonilmaisuja vaan konekulttuurin tuotosta ja merkki lansimaisen sivistyksen rappiosta. Minkalainen sivilisaatio rakentaa jotain niin rumaa kuin meidan kauppakeskuksemme ja parkkihallimme? Viela 1900-luvun alussa ja varsinkin sita aiemmin kyettiin viela rakentamaan kauniisti jopa tyolaisasuntolat ja tehdashallit, mutta nykyaan se on melko harvinaista orgaanisten muotojen ja materiaalien kadottua valmiiden elementtien tielta.

Mina myos tulen sairaaksi rumien rakennusten keskella. Minulle Helsingissa asuminen oli tuskaisaa rumuuden ja erityisesti melun vuoksi, mutta en oikeastaan huomannut miten paljon se minua masensi ennen kuin muutin pois. Tulen paljon paremmin toimeen taalla Alaskassa jossa luonnonvoimilla kuten saalla, valolla, vuodenkierolla ja maan seismisella toiminnalla on suurta vaikutusta kaytannon elamaan. Jos sivilisaation voi kuvitella kuoreksi joka suojaa ihmista luonnon tuhoisalta puolelta, taalla se kuori tuntuu selkeasti ohuemmalta kuin Etela-Suomessa jossa saailmiot ja vuoden kierto eivat loppujen lopuksi paljoa vaikuttaneet ainakaan minun elamaani.

Tunnen itseni varsin onnelliseksi asuessani talossa johon vesi taytyy kantaa sisaan ja ulos, jonka pihalla voi nahda linnunradan, ja jonka takana metsa joka jatkuu aina Beaufortinmerelle saakka jokseenkin katkeamattomana. Rakastan tunnetta siita etta luonto on osa jokapaivaista elamaani eika vain paikka jossa kayn silloin talloin, ja etta mina olen osa luontoa.

[Tephra]

Kuten monella muullakin, myös itselläni luonto on ollut jollakin tapaa se tekijä, joka on alusta alkaen sysännyt kohti okkulttisempaa elämänkatsomusta. Nimenomaan luonnossa on saanut niitä, aluksi hahmottamattomia ja nimeämättömiä, myöhemmin ykseyskokemuksiksi tunnistettuja tuntemuksia, joista on kummunnut tietty henkinen/hengellinen tarve. Varmasti luonto on myös syy siihen, miksi nuorempana olen kokenut kiinnostusta luonnonuskontoja kohtaan muutakin kuin filosofisella tai antropologisella tasolla, niiden kuitenkaan lopullisesti kolahtamatta.

Alavalintani takia ulkona luonnossa tulee vietettyä kesäisin hyvinkin paljon aikaa, ja tässä on vahvuutena mielestäni myöskin se, että maisemat eivät aina näytä vain yksiä kasvoja, jotka "vapaaehtoisesti" liikkuva usein valitsisi. Kun kolmen kuukauden aikana lähes kaikki työpäivänsä on ulkona, joutuu kohtaamaan lämpötiloja ja säitä laidasta laitaan ja näkemään ne suotuisat puolet silloinkin, kun kesäkuussa sataa räntää. Pidän sitä usein hyvinkin tervehdyttävänä: tuntuu palkitsevalta todeta itselleen, että kaatosateessa metsässä viihtyy loppujen lopuksi varsin hyvin ja maisemasta tulevat aivan eri piirteet esiin, kuin päivänpaisteella. Mielenkin tasolla kokee olevansa ehkä jopa eheämpi henkilö, kun pystyy ikään kuin ottamaan maailman useammalta taholta vastaan. Toisin kuin ilmeisesti monilla, luonnon parissa työskentely ja tiedon karttuminen ei myöskään ole missään nimessä latistanut luontosuhdettani, vaan päinvastoin voimistanut kaiken kokemista. Esimerkiksi lahoaminen ja kaikki siihen liittyvä ekosysteemin hienostuneisuus aiheuttavat yhtä väkevää ylevän tunnetta kuin jokin yleisesti ihailun kohteena oleva maisemakin. (Lusiferiini-entsyymiä unohtamatta.)

Työn ja opiskelun lisäksi luonto on usein vapaa-ajallakin lähellä. Aikaa ollessa tarpeeksi saatan järjestää itseni toisinaan hankalastikin bussiyhteyksiä ja pyöräilyä venkslaamalla johonkin kiintoisaksi kokemaani paikkaan. Olen huomannut tuon jonkun mielestä vältettävän hankaluuden tuovan omalla kohdallani tiettyä mielekkyyttä: en saa yhtä paljoa jotakin matkalla olon ja tekemisen riemua, jos johonkin pääsee autokyydillä. Usein näillä omilla retkillä valokuvaus on myös tärkeässä asemassa. Pyrin kuvatessa saamaan jonkin paikan, lauseen tai muun "ärsykkeen" välittämän tunnelman tiivistymään mahdollisimman hyvin yhteen näkymään - usein ikään kuin paikan hengen.

Soraäänenä yksisuuntaiseen luonnonpalvontaan voin todeta näkeväni jotakin jylhää kauneutta myös ihmisen rakennelmissa - joskus jopa äärimmäisen tuhoavissa, kuten padot. Erityisen viehättäviä ovat jostakin syystä vesitornit, nimenomaan ne uudenmalliset, joiden sienimäisyydessä on myös jotakin monoliittisen futuristista kaikua. Perinteisemmästä teollisuusestetiikasta kolahtavat siilot ja sähkölinjat, erityisesti erilaisten sähkötolppien bongailu on yllättävän mielenkiintoista. Black metal-taustaisena joskus hiertää ehkä vähän yksioikoiselta tuntuva luonnon ihastelu, joka usein tuntuu olevan enemmänkin sellainen "valmiissa paketissa" tiettyjen mielipiteiden ohella tuleva osanen, joka ilmentyy nuorten poikien metsässä pokkarikameralla otetuissa poseerauskuvissa. En tiedä, kuinka aidosti sisäistettyä ja aikaa kestävää tämä luontoelementti näissä tapauksissa on, mutta mikäpä minä olen toisten tuntemuksien aitoutta arvioimaan.