Arki

[Aquila]

Osittain tässä mennään läheltä muutoksia elämäntavoissa-aihetta, mutta ehkä tämä kuitenkin vaatii oman viestiketjunsa. Monet täälläkin varmaan käyvät töissä/koulussa yhteiskunnan asettamien lainalaisuuksien mukaan. Kuinka paljon näette näiden jokapäiväisten velvollisuuksien(?) asettavan rajoitteita henkisellä tiellä kulkemiselle? Vai näettekö niiden tarjoavan ennemminkin mahdollisuuden henkilökohtaiselle kehitykselle? Onko arkenne tai suhtautumisenne siihen muuttunut okkultismin myötä? Nämä asiat ovat toki paljolti kiinni siitä, mitä eri ihmisten arki pitää sisällään, mutta jokainen on luultavasti jossain vaiheessa joutunut tekemään kompromisseja suuntaan tai toiseen, kenties jopa tekemään asioita, jotka sotivat omaa sisäistä näkemystä vastaan. Mitä olette tehneet ottaaksenne itse enemmän ohjia käsiinne? Ehkäpä täällä on niitäkin, jotka eivät enää joudu niin paljon välittämään yhteiskunnan asettamista rajoitteista.

Toinen aihe, joka melkein myös vaatisi oman ketjunsa, mutta menee varmaan tässä arjen rinnalla, on okkultismi ja raha. Kuten tiedetään käyttää moni mahdollisia psyykkisiä kykyjään tai muuten tietojaan tienatakseen itselleen elannon (ei oteta tässä yhteydessä mukaan niitä, jotka vain uskottelevat omaavansa näitä kykyjä. Kaikki varmasti ovat heistä samaa mieltä). Erilaisia kursseja ym. palveluntarjoajia tulee jatkuvasti vastaan. Miten suhtaudutte tällaiseen toimintaan tai harkitsetteko jopa itse elävänne pelkästään okkultismilla? Eräs ihannetilannehan olisi, ettei henkisyys maksaisi joitain pakollisia kuluja lukuunottamatta mitään. Olen itse törmännyt viimeaikoina näkemyksiin joiden mukaan on sallittua esim. hankkia itselleen rahaa okkultismilla tai psyykkisillä kyvyillään, yhtälailla kuin esim. musiikilla tai kirjoilla.

Palaan itse myöhemmin aiheisiin.

[Nefastos]

Erilaisia kursseja ym. palveluntarjoajia tulee jatkuvasti vastaan. Miten suhtaudutte tällaiseen toimintaan tai harkitsetteko jopa itse elävänne pelkästään okkultismilla?

IMO, se ei ole okkultismia. Okkultismi on vasta toissijaisesti keinoja, olennaisemmin se on tietty lähtökohta, tietty mielen kohdistustapa elämään kaikkineen. Ja ollakseen okkultismia tuo kohdistustapa ei saa eikä voi toimia toimeentulokäytäntöjen ehdoilla.

Mieleeni palautuu ote joskus kauan sitten nähdystä selvänäkijän haastattelusta, jossa häneltä kysyttiin sama kysymys: miltä tuntuu ottaa rahaa tällaisesta työstä? Hän puolusti kantaansa käyttämällä sanontaa "työmies on palkkansa ansainnut". Tällaiselta pohjalta näkyy kuitenkin myös, että tuossa rahallisessa korvauksessa työmies on palkkansa saanut. Jos jollekulle magia tai psyykkisten kykyjen käyttö voi olla aineelliseen työhön verrattava asia josta saadaan aineellinen korvaus, niin ei siitä mitään muuta korvausta enää saadakaan. Ei henkistä kehitystä, ei omien voimien todellista kehitystä, ei kokonaisuuden auttamisen mukanaan tuomaa yhteisöllistä kehitystä. Tuntuu, että kultarahat on vaihdettu kuparilantteihin.

Toinen aihe, joka melkein myös vaatisi oman ketjunsa, mutta menee varmaan tässä arjen rinnalla, on okkultismi ja raha.

Rahan liittäminen johonkin henkiseen asiaan ei ole minusta mitenkään automaattisesti väärin, mutta tuollainen on hyvin helposti kalteva ja liukas pinta. Raha voi olla symboli omalle uhraukselle, ja raha voi siten tulla kuvaamaan syvempiä energian liikkeitä. Ajattelematon ihminen joka saa jotain ilmaiseksi ei ehkä osaa paneutua siihen samalla vakavuudella kuin maksettuaan siitä & siten sitoutettuaan mielenkiintonsa asiaan. Mutta näillä seikoilla en tarkoita puolustella rahan tekemistä näennäishenkisyydellä tai psyykkisillä kyvyillä.

Lopulta raha on kuitenkin abstraktio, jolla ei ole itseisarvoista merkitystä suuntaan tai toiseen; kyse on siitä haalitaanko sitä vai ei - onko se meille tärkeä motiivi vai ei. Ellei ole, ei siinä myöskään ole mitään väärää. Rahaa karsastava sosialistinen asenne on yhtä paljon raha-käsitteen orja kuin markkinavoimia kumartava kapitalistinen itsekkyys, vaikka orjuuteen onkin astuttu negaation kautta.

Vai näettekö [arkisten velvollisuuksien] tarjoavan ennemminkin mahdollisuuden henkilökohtaiselle kehitykselle?

Kuten missä tahansa karmassa, kyllä. Elämässä vastaan tuleva käsiteltävä aines on mahdollisuutemme työstää itseämme ja siten edetä. Kuvanveistäjä ei kiroa sitä kivimöhkälettä, josta vasta hänen työnsä kautta on tuleva komea patsas. Mutta kun patsas käy yhä valmiimmaksi, "arki" (vasaran ja taltan voimakäyttö) käy yhä tarpeettomammaksi, ulkoinen elämä hienopiirteisemmäksi. Lopulta arki sulautuu pois ja on vain sielun subliimi, meditatiivinen, itseään kannatteleva tila. Jos joku suuri chohan haluaa vielä tällöin kääriä hihansa ja ryhtyä kiviä murskaamaan tai peltotöihin, niin se ei johdu siitä että hänen tarvitsisi; hänen temperamenttinsa vain on sellainen, että hän saa iloa tuollaisesta työstä.

[Aquila]

Aihetta pohtiessa jouduin toteamaan, että sitä on kovin vaikea summata enää sen enempää kuin mitä fra Nefastos jo teki. Kuvanveistäjä-vertaus olikin varsin osuva. Ehkei muille, mutta itselleni tämä aihe on ollut aina jollain tavoin hankala, ja vasta nyttemmin olen alkanut tulemaan toimeen tämän kovin vaikeasti hahmotettavan arjen kanssa. Mitä ikinä se sitten pitääkään sisällään.

Toivottavasti veljet Andy Crow ja Obnoxion eivät pahastu, jos ilman lupaa lainaan tähän yhteyteen suuren osan heidän tuoreesta kirjoituksestaan

Okkultistin arki voidaan nähdä varsin monimuotoisena. Katsoimme sitten menneisyyteen tai edes ympärillemme, näemme mitä eksoottisimmilta vaikuttavia elämäntapoja, joita okkultistit ovat omaksuneet. Vaan eivätkö aivan yhtä eksoottisia vaikutelmia herätä ne talonpoikain, kauppiaiden tai kuninkaiden tavat, joita eletään historian lehdillä ja kaukaisissa maissa? Eksotiikka on huumaavaa – se innostaa ja inspiroi, mutta se myös kauhistuttaa ja hämmentää. Ja aivan erityisesti ilman hämmennystä me tulisimme nyt toimeen. Jopa siinä määrin, että tahtoisin tässä kirjoituksessa asettaa okkultistisen eksotiikan okkultistin arjen vastapariksi. Siispä, niin epäromanttiselta kuin se vaikuttaakin, sammuttakaamme kynttilät ja suitsukkeet; riisukaamme kaavut, korut ja sormukset; laskekaamme käsistämme ennusluut sekä lampaan sisälmykset, ja istukaamme alas vetämään henkeä.

Okkultistin arjen ei tarvitse poiketa kenenkään muun arjesta millään ulkoisella tavalla, kun sisäisesti se poikkeaa siitä mitä ratkaisevimmalla tavalla. Okkultistin arjen on muuttanut perustavanlaatuinen oivallus. Tämä oivallus voi viedä elämästä kaiken merkityksen (mortifikaatio), aivan kuten se voi tuoda elämään kaiken merkityksen (vivifikaatio). Oivalluksen eri asteet, vihkimykset tai niiden vaiheet, määrittävät okkultistin arjen. Mutta ne määrittävät sen sisältäpäin. Mikään ei riisu okkultismin ympärillä leijuvaa eksotiikan auraa kuten zen-buddhalaiset opetukset - ”Ennen valaistumista: pilko puita ja kanna vettä. Valaistumisen jälkeen: pilko puita ja kanna vettä”; ”Mikään ei voita vaatteiden pitämistä ja ruokailemista. Näiden ulkopuolella ei ole Buddhia eikä Patriarkkoja”. Näin meitä muistutetaan totuudesta, jonka ylevyyttä ei voida ilmaista. On hyvin vaikeaa, lopulta mahdotonta, antaa seikkaperäisiä käytännön ohjeita miten viettää okkultistin arkea. Oivallus voidaan saavuttaa vain omalla työllä.

Mutta nyt voitaneen kysyä: ”Isäni pilkkoi puita ja kantoi vettä koko ikänsä. Hän myös pukeutui lähes joka aamu, eikä koskaan jättänyt väliin lounastaan. Oliko hän siis okkultisti?” Näiden tietojen perusteella ei asiasta voida antaa varmaa vastausta. Mutta kysymyksen henki lienee selvä. Usein ajatellaan että okkultistin arki on ponnistelua kohti yli-inhimillisiä tai yliluonnollisia saavutuksia, eikä tällöin ajatella lainkaan väärin. Mutta kuinka voivat tällaiset ponnistelut olla niin arkisia toimituksia kuin puunhakkuu ja veden kantaminen, saati sitten pukeutuminen - tai etenkään syöminen? Eikö okkultistin pitäisi mitellä voimiaan demonien kanssa ja toimittaa jumalten välisiä asioita? Millaista kehittävää vastusta voisi tarjota yksinkertaisin kuviteltavissa oleva arki?

Kun ihminen nähdään välitilana eläimen ja jumalan välillä, voimme nähdä yli-inhimillisenä sen mikä nostaa meitä ylös eläimestä. Jos tätä nostavaa vaikutusta olisi kuvailtava yhdellä sanalla, olisi tuo sana eettisyys. Ihmiselle joka pyrkii tekemään oikein tarjoaa maailma kaiken kehitykseen tarvittavan vastuksen. Meidän ei siis tarvitse erikseen järjestää tai etsiä vaikeuksia. Tällainen vaikeuden etsintä asettaa vaikeuden päämääräksemme, kun sen tulisi olla välineemme. Lisäksi, kun me tietoisesti lähdemme etsimään itsellemme vaikeutta, me lähdemme etsimään mieluisaa vaikeutta. Tahtoisimme kehittyä sillä alueella, jolla olemme jo saaneet loistaa. Tämä on erittäin ymmärrettävää, ja lahjoistaan on osattava olla kiitollinen. Mutta olisi myös pidettävä mielessä kuinka yksipuolinen kehitys on monella tapaa selvästi vaarallisempaa kuin kehittymättömyys.

Tässä tulikin jo esille se erinomainen huomio, että okkultistin arki harvoin näyttäytyy pelkästään ihmeellisten ja mysteeristen näkyjen täyttämänä taikamaailmana, vaan ehkä jopa korostetunkin karuna ja tavallisena, ainakin ulkoisesti. Siinä mielessä pidän zen-buddhalaisuudesta, että sen piiriin saapuvalle aloittelijalle korostetaan juuri tuota harjoituksen ja tien karua luonnetta. Mitään erikoista ei ole luvassa. Vain hiljaista istumista, joka ainoastaan omasta oivalluksesta muuttuu joksikin muuksi. Toki täytyy pitää mielessä myös suuntauksen huonot puolet, jotka korostuvat erityisesti henkilöillä, jotka kaipaavat palvonnallisempaa lähtökohtaa uskonnonharjoitukseensa. Arvostan silti suuresti ihmisiä, jotka kykenevät tuollaisessa pelkistetyssä harjoitusmuodossa pitäytymään ja sen kautta etenemään tiellään.

[Nefastos]

Toivottavasti veljet Andy Crow ja Obnoxion eivät pahastu, jos ilman lupaa lainaan tähän yhteyteen suuren osan heidän tuoreesta kirjoituksestaan

Moni ehkä huomasikin, että uusimman sivustopäivityksen tekstit olivat vahvasti näihin hiljattain foorumilla käsiteltyihin asioihin liittyviä. Enimmäkseen tämä oli, kuten sanotaan, "sattuma". Lukuun ottamatta pelkoa käsittelevää artikkelia tekstit olivat teossa jo ennen kuin keskustelualue oli avattu. Mainitsen asiasta, sillä sekin liittyy juuri tähän arjen sähköistymisen, merkityksen hengen ohjaaman harjoituksen yhteyteen. Okkultismi on elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä ja pyhyyttä, ja silloin sanan "arki" koko merkitys muuttuu. Jos saatananpalvoja osaa nähdä pyhyyttä rappiossa, hedonismissa ja regressiossa, eikö se olisi mahdollista oppia näkemään myös arjessa...

Mutta kuitenkin:

hiljaista istumista, joka ainoastaan omasta oivalluksesta muuttuu joksikin muuksi.

Painotan tätä muuttumista. Näyttää siltä, että osa itämaiseen työn ja tyytymyksen filosofiaan perehtyneistä länsimaalaisista ehkei aina osaa nähdä asian mystis-käytännöllistä vaikutusta, vaan ottaa nämä opetukset lähinnä rohkaisuna taakan kantamiseen suoraselkäisesti. Hyvä tietysti niinkin. Mutta että maailma todella muuttuu omasta oivalluksesta on asia, jota valtavan paljon ei ole painotettu. Tämä ulkoinen maailma on vain tapa tulkita mielen jatkuvasti vastaanottamia vaikutelmia kosmoksesta, joka ei tyhjene tämän tason muotoihin. Kun mielen rakenne muuttuu, nähdään tämän maailman läpi.

Se ei edes edellytä muodollisen selvänäköisyyden harjoittamista. Jokainen joka on ollut joskus äärettömän ahdistunut tai vaikkapa syvästi ihastunut (rakastunut) tietää, kuinka mieli ja oma energiatasomme voi muuttaa koko todellisuutemme helvetiksi tai taivaaksi. Tämä ei ole harhaa, vaan muuntuvat aistimukset ovat eriävissäkin tapauksissa todellisia. Kyse on siitä, missä sielullinen fokus on. Ihmisyyden valtaisa voima ja hyöty on sen kyvyssä kulkea esteettömästi tasojen läpi ruumiin antaman akselipisteen varassa.

[Insanus]

Elämä itse on elämän tiellä ja arjen voi kirjoittaa isolla tai pienellä alkukirjaimella, se kun tuntuu usein auttavan havainnollistamaan Merkitystä. Jokapäiväiset pakotteetkin (syöminen, nukkuminen, hengittäminen) tuntuvat toisinaan olevan 'rajoitteita' henkiselle kehittymiselle ja välillä toisinpäin. Ollaan huonossa jamassa jos ei liekki kulje mukana kaupassa käydessä ja puolittain sammuu mainostauon 'oksettavan nihilistiseen ja harmaaseen maailmaan' tms.

Tulta täytyy ruokkia, mutta se sammuu jos koko metsä heitetään tulitikun päälle kerralla ja hiilen sytyttäminen sen jälkeen on ilmeisesti aika hankalaa. Misantropia sitä ja nihilismi tätä. Arki on metsä ja sisäinen palo se tulitikun liekki. Maasta se pienikin ponnistaa jne.

Ongelmana on se, kuinka voi 'korostaa' kädenlämpöisyyden korkeaksi ja kauniiksi.
Rappio ja hedonismi ovat niin äärimmisiä rumuuksia että niitä voi rakastaa tietyllä tasolla erittäin helposti, vihareaktio on monilla ensimmäisenä päällä ja jos se on vilpitön ja puhdas, ok.

Bussimatkaa paikasta a, paikkaan b toimittamaan puoliturhaa asiakirjaa c, taas on vaikea rakastaa, koska se on niin paljon 'vähemmän', 'pelkkää duunia' tms. Jopa äärimmäisen turhauttavaa toisinaan. Miksi tätä turhuutta pitää jaksaa, miksei jokainen hetki ole vain selkeää ylistyshymniä yhteydessä Luciferiin...paitsi että onkin. Siinähän se zen.

Juuri kädenlämpöisyys on ovela este ("Saatanan ovelin temppu on se, ettei häntä ole olemassa"), se on tavallaan liian helppoa ollakseen pyhää, vaikka todella sen pitää vain antaa olla, Arki on taideteos, mutta se ei näytä sellaiselta, koska sitä ei osata katsoa.
Niin kuin dadaismi tai nykytaide, näytetään kaikenlaista 'turhaa kuraa', jotta katsoja näkisi siinä merkityksen. "Mikä vaan on taidetta" on sitä Narrin ajatusmaailmaa, joka on joko idiotismia tai totuuden näkemistä.
"Tulkoon (sitte, ihasama, tulkoon) sinun valtakuntasi." Suhtautua arkeen Arkena, on ratkaisu, ei pakoilu näennäiseen 'okkultismiin' joka läsnäolottomana ei edes ole tosiokkultismia, vaan käsitepelleilyä, assosiaatioita, illuusiota, pakoilua todellisuudesta.
Henki on. Katso.

Kompromissit kuuluvat sinänsä samaan, Ääni kertoo mitä tehdä ja koska se on oikeassa, sitä ei pitäisi vastustaa, loppu sujuu itsestään. Tarvitaan Usko. Kompromissien tekeminen menee mielestäni metsä-tulitikku vertaukseen. Jos voima ei riitä, joudutaan tyytymään kompromissiin, mutta todellisuudessa "sä et tarvi taloa, sä et tarvi autoa, ei oo muuta jumalaa ku huda huda" (-Tuomari Nurmio.) ja that's it. Tärkeintä on.

Lopulta ei tarvitse sanoa mitään muuta kuin "rakasta", koska siitähän juuri on kyse. Arjen harmaus ei (tietenkään!) johdu siitä että arki itsessään olisi harmaa tai rajoitteinen, vaan siitä että siitä on totuttu ylenkatsomaan (!) sen pyhyys. Ei ole arkea, vaan kaikki arki on uusia päiviä, askelia lähemmäs kuolemaa, liikettä, muutosta, toimintaa, rakkautta. Tiedosti sen tai ei.

Tälle turhan kärsimyksen hetkelle uhrataan Jumala...vielä joku/joka päivä.