The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Tämän ketjun aihetta olen ajatellut useinkin, silti mikään vihankohde ei ole oikein noussut ylitse muiden. Mutta varmaankin kaikkein syvintä ja säännöllisintä vihaa olen tuntenut itseäni kohtaan. En ole pystynyt antamaan itselleni anteeksi joitakin tunnollani olevia asioita, enkä usko että tulevaisuus tuo tähän enää suuria muutoksia. Ja nykyisinkin ajattelen, puhun ja teen asioita jotka inhottavat ja vihastuttavat minua. Siitä huolimatta teen näitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Esimerkiksi totuudesta lipsun vähintään kuukausittain. Mahdollisimman täydellinen myötätunto on se yksi oljenkorsi jonka varassa pystyn elämään itseni kanssa synkimpien hetkien yli. Tätä yhtä hyvettä enempää en ole kyennyt elämässäni ylläpitämään säännöllisellä tavalla, vaikka toisaalta siinäkin on yksi enemmän kuin oli joskus. Olla tuomitsematta muita mahdollistaa minulle armon itseä kohtaan. Vain siten voin olla onnellinen. Ja vaikka olen lähes aina onnellinen, palaan aina aika ajoin itseinhooni.

Tyhmyyttä, riittämättömyyttä ja haluttomuutta pyrkiä parempaan...
Ja varsinkin ylpeyttä... Sellaista ylpeyttä joka oikeutusta vailla nostaa ihmisen valheellisiin korkeuksiin.

Nämä ilmenevät hyvin moninaisina ja vaikeina, lähes kaikessa ja kaikissa. Vielä vihattavammiksi nämä tekee niiden käsittelyn vaikeus. Nämä asiat ovat merkittäviä taustavaikuttajia monissa "lievimmissä" vihoissa joita tunnen esim. Rikollisuutta, päättäjiä, kirkkoa, valtioita, ihmisiä ja itseäni kohtaan.

Minäkin vihasin ennen ihmisissä juuri tuota "kehittymättömyyttä" ja "henkistä laiskuutta". Luulen kuitenkin koko ajan vihanneeni itseäni ja omaa kyvyttömyyttäni ymmärtää muita, ja projisoineeni turhautumistani ulospäin. Jos kävelen ympäriinsä vihaten kaikkia jonkin heiltä muka puuttuvan ominaisuuden takia, lähestyn jokaista kohtaamaani ihmistä epäreilun ja itsekkään odotuksen kautta sen sijaan että kohtaisin ihmisen ihmisenä. Eihän ihmisten tehtävä ole miellyttää minua tai täyttää jotain heille asettamiani mielivaltaisia vaatimuksia. Helpompaa tietysti paperilla kuin oikeassa elämässä mutta pelkästään tämän asian oivaltaminen teki elämästäni paljon helpompaa.

Voimakkaimman spontaanin vihareaktion minussa herättää pilkallisuus, se, että muiden kärsimykset tai muut ylipäätään kieltäydytään ottamasta vakavasti. Voisi tietysti sanoa, että tunteeni taustalla on viha jotain yleisluontoisempaa, kuten epäoikeudenmukaisuutta, kohtaan, mutta sikäli kuin kykenen analysoimaan itseäni oikein, tämä ei psykologisesti pidä paikkaansa. Minä vihaan ironista hymähdystä, katseen kääntämistä poispäin, toisen vähättelevää lokeroimista johonkin valmiiseen kategoriaan (tehokkain tietämäni empatiantappamiskeino) ja useimpia muita kyynisen kaikki on niin nähty-asenteen ilmenemismuotoja. Edelleenkään ei kuitenkaan voida sanoa, että vihaisin tuota asennetta sinänsä - oikein käsitettynä siinä on hyvätkin puolensa, ja väkinäinen "elämänmyönteisyys" sen vastakohtana ärsyttää minua aivan yhtä paljon. Vihani kohdistuu nimenomaan ilmenemismuotoihin, ja lasken tunteen vihaksi vain niin kauan kuin se pysyy tällä tavalla vaistomaisena.

Miksi juuri tämä kohde? Ainakin yhtenä tärkeänä syynä on varhainen kokemukseni siitä, että olen muihin nähden jotenkin etuoikeutetussa asemassa, että katselen aina kärsimystä sivusta vaikka mieluusti ottaisin sen omille niskoilleni - mikä luonnollisesti on omanlaistaan kärsimystä sekin. Tämä kokemus sai minut pitämään itseäni jotenkin höttöisenä ja epäaitona ihmisenä, siis juuri sellaisena, jolle on oikein hymähdellä ironisesti ja joka pitääkin sulkea valmiisiin kategorioihin, koska epäaitous toimii vain niiden tasolla. Kukaanhan ei minua näin kohdellut, vaan - aiheen avausviestin pointtia alleviivaten - minä itse tein itseni hillittömän ennakkoluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ylitietoiseksi näiden jokaisen eleen mahdollisista kaksoismerkityksistä, niin ns. taitavaksi ns. lukemaan ihmisiä, että olin lopulta kyvytön kuuntelemaan yhtään ketään kyseisen henkilön omilla ehdoilla. Kaikesta tuli minulle "pelkkää pintaa", ja tätä pintaa, tai taipumusta nähdä vain se, aloin vihata.

Koko juttu osuu tietty vielä yksiin sen kanssa, että toisaalta rakastan röyhkeää, uskomattomiin liiallisuuksiin menevää, sysimustan pilkallista huumoria, joka vetää armottomasti lokaan kaiken kauniin ja pyhän. Se on niin vapauttavaa joskus...

Epäoikeudenmukaisuus ja petollisuus, sekä lähimmäisen hylkääminen tuntuvat itsestäni pahimmilta vihankohteistani.
Myös epäaidot ihmiset, jotka esittävät, ovat liikaa minulle. En tule toimeen mutta annan vaan asioiden olla enkä sotkeudu heidän pyörittämiinsä juttuihin.
Itsekkin sorrun maskin takana olemiseen ja lähimmät ystäväni ymmärtävät tämän, joka on vain muodostunut itselleni selviytymiskeinoksi ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Yleismaailmalliset vihankohteet tietty pysyvät mutta pyrin vain vaikuttamaan mahdollisuuksieni mukaan positiivisesti kanssaeläjiini.

Jottei tämä aihe mene osaltani pelkäksi jeesusteluksi, mainitsen tämänhetkisen suurimman ärsytyksen aiheeni, nimittäin itsekkyyden. En tarkoita laajemmassa mittakaavassa pyörivää omaan napaan tuijottamista joka ajassamme korostuu, vaan ihan arkista muihin ihmisiin suoraan vaikuttavaa toimintaa. Asiat kuten kovaäänisyys ja huutaminen, töniminen (lähinnä julkisissa kulkuneuvoissa), roskaaminen, tylyys jne. Asiat joiden tekemättä jättäminen ei olisi minkäänlainen vaiva kenellekään. Pienet asiat usein ärsyttävät eniten, sillä mitä pienempi asia, sitä helpompi se olisi muuttaa tai jättää tekemättä jos vain viitsisi.