Persoonallisuuden tarpeet ja okkultismi

[Sothoth]

Okkulttiseen ja henkiseen kehitykseen kuuluu ehdottomasti olennaisena osana itseuhraus. Mutta voiko tuo itseuhraus alkaa polkea persoonaa väkivaltaisesti jalkoihinsa, jolloin henkisen työn eteen tehty uhraus kääntyisi itseään vastaan? Ts. jossain tilanteessa ei ole välttämättä rehellistä "kiduttaa" itseään, vaan hyväksyä oman persoonallisuuden tarpeet osana itseä, sillä myös nuo alemmat asiat ovat henkisiä, jos niitä ei käsitetä egoistisen ja vahingoittavan toiminnan oikeuttajina. Eikä omien persoonallisten tarpeiden myöntämisestä saa tehdä itselleen tekosyytä laiskuudelle ja passiivisuudelle. (Olkoonkin, että olen huomannut, että myös liian "puhtoisen" henkisen ideaalin seuraaminen saattaa itseasiassa olla arkielämän realiteettien pakenemista, joka on myöskin eräänlaista jämähtämistä.)

Hedelmällisintä tässäkin asiassa lienee kultaisen keskitien löytäminen. Eettisiä ja henkisiä ideaaleja kaiken pohjana ei saa koskaan unohtaa, mutta oman persoonallisuuden tarpeita ei puolestaan myöskään saa polkea jalkoihinsa, jos tuo omien tarpeiden uhraus on joko tietoisesti tai alitajuisesti epärehellinen ratkaisu. Mutta tässä tulee myös varoa oman persoonallisuuden glorifiointia; on päivänselvää, ettei oma persoonasi ole sen arvokkaampi kuin muutkaan. Olisi mieletöntä tuntea erityistä narsistista ylpeyttä tuosta katoavaisesta tomumajastaan. Toisaalta tulee välttää aktiivisesta henkisestä pyrinnöstä usein seuraavaa itseruoskintaa ja vihaa omaa olemustaan kohtaan, joka seuraa helposti siitä, että kokee olevansa kykenemätön täyttämään suuria ideaalejaan. Jotta voisi rakastaa muita, tulee kyetä rakastamaan itseäänkin. Enkä tällä itserakkaudella tarkoita mitään oman itsensä jalustalle korottamista, vaan sitä että kykenee arvostamaan itseään ja omaa työtään; myös sillä on oma paikka tässä maailmassa, kuten jokaisella muullakin olennolla.

[Nefastos]

Juuri näin.

Yksi asia, mikä tätä mutkikasta asiasta riittää kohdentamaan oikein, on motivaation selkeys. Mihin lopulta olemme pyrkimässä; mikä on toimintamme lopullinen syy?

Ellei se ole viime kädessä pyrkimys auttaa maailmaa kokonaisuudessaan - pyrkiä luomaan tietä suuntaan, jossa yksilön mahdollisuudet ovat aina suuremmat & kärsimys aina vähäisempää - sellaiseksi määrittyy jokin muu tekijä. Eli käytännössä jonkin erityisideologian eteenpäinrunnominen tai oman itsen kehityspyrkimys, & tietyn pisteen jälkeen (joka okkultismissa saavutetaan yllättävän nopeasti) kumpikin näistä tapahtuu muiden kustannuksella.

On melkoinen saavutus huomata, että oma minä ei ole sen tärkeämpi eikä vähemmän tärkeä kuin jokainen muu minäfokus, jonka maailmankaikkeuteen valautunut henki (tietoisuus) nyt samanhetkisesti on valinnut. Että se minä joka kirjoittaa tämän & se minä, joka lukee kirjoitetun jossain muualla, tai se puu joka kaatuu metsässä vaikka kukaan ei ole kuulemassa, ovat viime kädessä aivan samaa; ero on tietoisuuden esteisyyden konstruktioissa, ei sen ytimessä. Itseen kohdistuva riittämättömyyden tunne & vaativuus ovat siten täsmälleen samaa narsismia kuin se oman minän kyseenalaistamaton hellittely, jota ihmiskunnan enemmistö seuraa. Protestanttisessa maassamme itseinho on ehkä jopa yleisin egoismin muoto.

Sääli vain, että mainitsemasi kultainen keskitie on ajatuksena (vaikka ei todellakaan ytimellisesti) niin lähellä sitä turhauttavaa & kirottua kompromissia, joka saa ihmisen tinkimään henkisestä ponnistuksesta maailmallisten lainalaisuuksien tähden. Ero on kuitenkin hyvin selvä. Voisi ehkä sanoa, että tie on sama, mutta sitä kuljetaan eri suuntiin: joko kohti Merkitystä tai siitä poispäin.

[Insanus]

Tätäpä olen miettinyt viime aikoina aika paljon, sen jälkeen kun fra.obnoxion mainitsi rajojen asettamisesta luovana mahdollisuutena Lainkuuliaisuus-keskustelussa. Pitkälti oman elämäni ongelmat tuntuvat olevan kaikki peräisin juuri persoonallisuuden "hylkäämisestä", mikä paradoksaalisesti vaikuttaa korostavan persoonan negatiivisia piirteitä siltä osin missä sitä tietoisesti alas poljetaan.

"Persoonallisuuden tarpeiden hyväksyminen" on itselle ollut aika lailla kirosanojen kirosana satanismin löytämisen jälkeen. Aluksi se oli hyvin tervettä, ennakko-oletusten kyseenalaistamista & totuuden etsintää, menemistä sinne minne ei ennen uskaltanut, "rajojen ylittämistä", mutta intensiivisyyden & idealistisuuden lisääntyessä, kokonaisvaltaisuutta tavoitellessa lihankieltäminen, itsetuho, fyysisten olosuhteiden tarkoituksellinen pilaaminen, tunteiden tappaminen &c. totaalinen rappioituminen alkoi tulla mukaan kuvioon mistä saatiin aikaiseksi useamman vuoden totaalinen kärsimys & burnout. Sellaista materialistista henkisyyttä, ei toiminut. Oikeastaan ihme että on edes hengissä.

Vieläkin jälkimaininkeja rauhoitellaan useammalla tavalla. Ihmisten persoonalliseen kärsimykseen, luonnollisesti omaankin, on kauhean hankalaa suhtautua lempeästi ja läsnäolevasti, mutta välinpitämättömyyskään ei ole mahdollista, eikä kovin hyvältä tunnu alkaa lyödä kepilläkään: "älä kärsi siinä". Vitun maailma kun olet siinä olevinasi olemassa. Huoh.
"Tärkeämpi tai vähemmän tärkeä" ei ole sinänsä ollut omalla kohdalla probleema niinkään kuin "joka tapauksessa kuolemaan syntynyt, eli katoava ja epätodellinen" ja tuosta johdettu johtopäätös katoavainen = merkityksetön, arvoton & vihattava. Tunnetason sidokseen jäi sitten jumiin.
Enpä usko että tämäkään on kovin harvinainen tarina.

Ratkaisu tuntuu olevan katsoa persoonallisuutta ylemmän kolmion heijastuksena, joka ilmaisee elinvoiman kautta sitä mitä on sielussa saavutettu, jos mitään. Ei pakottaa persoonaa olemaan sellainen-ja-sellainen vaan, no, olla se persoona.
Siinähän se "voitto egosta" tulee, kun toteuttaa itse itseään arjessa, niin kuin toteuttaa.
"Ole niinku olet, ole niin kuolet." - Euro Crack

PS. Onko sillä muuten olennaista merkitystä ajatellaanko palavaa ristiä vai silmää ylemmän kolmion keskellä, kun tulielementin vastaavuudet ovat näkökyvyssä ts.havaitsemismahdollisuuksissa...?