Henkisen ja maallisen suhteesta

[Wyrmfang]

Tästä voisi aloittaa ihan uuden keskustelun, sen verran olennainen aihe, paljon esillä mutta harvemmin suoraan pöydälle nostettuna.

"Kannattaa hoitaa eksoteeriset asiat pois tieltä ennen kuin voi keskittyä esoteerisiin".

Olen skeptinen sen suhteen, ovatko ulkoiset asiat koskaan niin valmiiksi hoidettuja, että ihminen sen jälkeen voisi virkein mielin & sydämin tarttua ylijäämäajalla henkisyyteen & okkultismiin. Eksoterian ja esoterian maailmat ovat kuitenkin yksi ja sama, niin että ne näennäisesti koko ajan taistelevat ajasta toistensa kanssa.

Henkinen maailmankuvahan on tavallaan joko/tai suhteessa "maallisuuteen"; se ei voi pysyä aitona, jos sen suhteen tehdään käytännöllisiä laskelmia. Sen sijaan mitä tämä tarkoittaa aktuaalisessa elämässä ei olekaan ihan yksiselitteinen asia.

Periaatteessa ratkaisu pitäisi olla ihan selvä: omistaudutaan kaikella tarmolla henkiselle pyrinnölle, tämän tapahtuessa rehellisesti ulkoinen elämä järjestyy aina riittävällä tavalla ympärille. Jos jossain vaiheessa epäilyttää, asetetaan asiat uudelleen tärkeysjärjestykseen, katoava ja satunnainen on aina puhtaasti alisteista ikuiselle.

Olen vaan huomannut niin omalla kohdallani kuin ympärillänikin, että tällainen ehdottomuus ei ole yleensä aivan rehellistä, vaan voi kieliä monenlaisista patologioista. Ylenmääräinen "hengen palo" voi olla näennäisestä vaativuudestaan huolimatta sellainen helppo ratkaisu, jolla pyritään pakoon arjen harmautta, sisäistä epävarmuutta, inhimillistä heikkoutta. Uskon, että ihmiselle ei ole suotu sellaisen ehdottoman varmuuden riemua, että kaikki ne persoonallisen elämän epävarmuudet ja ahdistukset voisi jotenkin sysätä syrjään ja nähdä täysin epäoleellisina. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää syvää viisautta monien hieman syvällisempien eksoteeristen kristittyjen tavassa korostaa epäilyksen merkitystä uskonnollisuudessa. Se on ehkä jossain määrin dualistista, mutta avoin ristiriita on ainakin tietoisessa käsittelyssä eikä tietoisuuden alapuolella tekemässä myyräntyötään.

Selvää on varmaan ainakin, että fakirismi on harvoin hyvästä, ainakaan nykyiselle länsimaiselle ihmiselle. Esimerkiksi Kantin vaatimusta sisäisen moraalilain ehdottomasta velvoittavuudesta ei nähdäkseni tarvitse tulkita ajallisena jokahetkisenä tyrannimaisena käskynä. Sen voi ymmärtää Kierkegaardin eksistenssitasojen tapaan abstraktimpana periaatteena, joka viime kädessä määrittää ihmisen olemisen tapaa.

Toisaalta miten erottaa tämän siitä toisesta ääripäästä, jossa "henkisyys" on oikeastaan vain eräänlaista fiilistelyä, eikä tosiasiassa ohjaa elämää mitenkään? Luulisin että tähän ei ole mitään varmaa keinoa, ja sanan "idealismi" monimutkaisesti yhteenkietoutuneet negatiiviset ja positiiviset sisällöt tulevat juuri tässä kohdin hyvin esille.

[Tulihenki]

Kouluhan tuo on vienyt kaiken ajan melkeinpä. Ennen iltaisin lukemani okkulttiset ja hengelliset teokset ovat vaihtuneet biologiaan, englantiin, matematiikkaan ym. Tässä on kuitenkin hyvää harjoitusta, koska minä en todella tällä hetkellä tarvitse mitään okkulttisia teoksia - niistä voi olla vain haittaakin - ja samalla hyppään alueille, missä olen kaikista heikoimmillani. Täten kehitän siis arkisessa raadannassa ja koulutyössä monellakin tapaa valmiuksiani jatkaa myöhemmin taas henkisen kirjallisuuden parissa, joista aloin jo jossakin määrin olla riippuvainen. Haalin niitä melkein pakkomielteisesti kaupoista, vaikka minulla on ennestäänkin jo hyllyssä kymmenittäin ja kymmenittäin lukemattomia kirjoja.

Koulussa voi sitten harjoittaa eri tavoin meditatiivista läsnäoloa, itsekuria ja kehollista hallintaa. Eksoteerinen koulumaailma ja työskentely kohtaa siis henkisten harjotteiden kanssa.

[Ensi-Lugal]

Se on vaan semmoinen tosiasia että henkisyyttä ei voi syödä.

Eli eksoterian maailmasta ei eroon pääse, vaan se on koko ajan läsnä.

[Wyrmfang]

Mitä henkilökohtaiseen ratkaisuuni tulee, se tuntuisi olevan samantapainen kuin Tulihengellä. 10 vuotta sitten kun okkultismin tietoisesti löysi, niin ei kai siinä ollut oikein muuta mahdollisuuttakaan kuin innostua fanaattisesti huomioon ottaen millä tavalla se tuntui täyttävän aikaisemman nihilistisen tyhjiön ja antavan ihmisvihallekin mukamas kehittävän oikeutuksen. Tietenkään ongelmat eivät mihinkään poistu kuitenkaan sillä, että löytyy uusi teoreettinen ajattelutapa.

En nyt koskaan (onneksi) mielettömällä ryysimisellä lähtenyt okkultistisiin harjoitteisiin tai ahminut kirjastokaupalla alan kirjallisuutta, mutta tätä nykyä pyrin hyvinkin selkeästi toteuttamaan okkultismin ns. normaalin käytännön elämän kautta, erityisesti parisuhteen ja opiskelun. Oli myös hyvin ylentävää havaita opintojen lomassa, että itse asiassa monien tunnettujen filosofien ajattelu on rivien välistä luettuna aika pitkälti okkultistista. Schellingin kohdalla ei edes jää rivien väliin. Vähemmän yllättäen huomasin tämän erityisesti sellaisten ajattelijoiden (ainakin Heidegger ja Kierkegaard) kohdalla, joita aiemmin olin kunnolla tuntematta emootiopohjaisesti halveksinut.

Erilaiselta taustalta voi varmasti olla hyödyksi paneutua ulkoisestikin esoteriaan kaikella tarmolla, mutta valitettavasti tämä vaihtoehto tuntuu usein kiinnostavan sitä enemmän, mitä vähemmän se on pitkässä juoksussa kannattava. Okkultismi tulisi olla sellainen työkalu, jolla jo valmiiksi ehjää ja voimakasta pyrkimystä pystytään kokonaisvaltaisemmin toteuttamaan, ei eskapistista todellisuuspakoa erityiseen ja jännitävään maailmaan (siihen soveltuvat videopelit paremmin). Tätä ei tietenkään kannata ottaa siten, että jos tunnistaa itsessään jotain tässä kuvattua epämiellytävää, niin kaikki okkultismi pitäisi jättää sikseen. Totta kai täytyy tutkia sitä, mikä rehellisesti kiinnostaa, mutta samalla kannattaa ottaa hieman etäisyyttä itseen ja olla kykenevä näkemään asiat myös toisenlaisesta näkökulmasta. Lopulta tässä on itse asiassa kyse juuri siitä mortifikaatiosta, johon okkultistisilla harjoituksilla usein tähdätään; ymmärtää itsen ero ruumiista, tunteista ja ajatusrakennelmista.

[Insanus]

Henkisyyttä ei voi syödä ja eksoteria on koko ajan läsnä: so what.
Tarkoittaako se, että syöminen on ei-henkistä toimintaa ja että esoteerinen on alisteista eksoteeriselle? Ei tietenkään. Tuskin sitä kukaan tarkoittikaan, mutta kunhan nyt vastasin provoon

Nefastoksen kanssa olen samalla linjalla skeptinen ulkoisten asioiden valmiudesta.
On monasti helppo sanoa että kaikki on hyvin sitten joskus kun x, tai vastaavaa. Mystikolle kaikki on hyvin nyt ja aina, myös silloin kun mikään ei ole. Sen sisäistäminen ei tapahdu ajassa, vaan nyt.

("Kun saan sen vihanneksen, lupaan, sitten sitä viljelen" -julma henri "elämäntapa")

Hyvä tapa nähdä elämä on nähdä se dialogina Jumalan kanssa.
Itse käyn töissä ja teen työtä jonka koen enemmän tai vähemmän totaalisen turhaksi ja ei-kehittäväksi: kertooko se työn turhuudesta vai omasta mielestäni?
Ja kuinka paljon tuo persoonaegoilu merkitsee minkään kannalta? Kun suunta on oikea, täytyy vain kulkea.
Ehdoton varmuus ja perille pääseminen; en usko sitä riemuksi vaan kiroukseksi. Juuri ehdoton epävarmuus, särkyneisyys, heikkous, orjuus, maailman surun ja järjettömän kärsimyksen jatkuva kohtaaminen, yö ja tyhjyys on rajaton riemu. Varmuus on pysähtymistä, rajoittuneisuutta, valehtelua ja kuolemaa. Tao joka voidaan nimetä ei ole muuttumaton tao. On vain pyrittävä näkemään pyhä kaiken ytimessä ja ydin kaikessa.
Ainoastaan ihan missä tahansa.
Kun omistautuu täysin henkiselle pyrinnölle, ulkoiset olosuhteet ovat oikeat jatkuvasti, riippumatta siitä ovatko vai eivätkö ole.
Ikuista on tyhjyys asioiden ytimessä, eikä mikään estä rakastamasta sitä.

EDIT: jotain välimerkkisotkuja ja kappalejakoa.

[Aquila]

Melkeinpä yhä vähemmän olen kokenut olevani "valmis" johonkin. Varmasti siksi, että tuon jonkin on olettanut olevan jotain suurempaa kuin se elämä, jota elää tai sen ulkopuolista (eli toisin sanoen tietynlaista halua paeta elämää tai oletusta siitä, että normaalin arjen ohessa ei olisi mahdollista kulkea polkuaan). Tätä enemmän olen kuitenkin nähnyt yhä enemmän tarkoituksenmukaisuutta asioissa, joita omassa elämässä tapahtuu. Sen takia en puhuisi eksoteriasta ja esoteriasta, tai pikemmin maallisesta ja henkisestä toisistaan erillisinä asioina. Oma elämä on nähdäkseni se pohja, jolla Henki tai Itseys toteuttaa ja ilmaisee itseään, oli se sitten näennäisesti tai paikoitellen kuinka maallista tahansa.

("Kun saan sen vihanneksen, lupaan, sitten sitä viljelen" -julma henri "elämäntapa")

Jatkoa viljelyteemalle:

"Vilja mätänee pelloille kun on ajateltava tekojaan"
-CMX: Työt ja Päivät

[Nefastos]

Jatkoa viljelyteemalle

Mistä päästäänkin siihen, kuinka okkultismi on asioiden uudelleenjärjestelyä; ts. ei sitä että jotain leikattaisiin pois tai jotain ympättäisiin lisää, vaan sitä että asiat pyritään saamaan kohdilleen. Kun - tai siihen määrään saakka kuin - se onnistuu, kaikki on Pyhää.

Ei ole sattumaa, että sanoilla kulttuuri ja kultti on sama yhteinen pohja, kultivointi (lat. colere), joka merkitsee nimenomaan viljelemistä. Mitä on viljeleminen? Otetaan jotain näennäisesti erilleen luonnon kokonaisuudesta, mutta käytännössä vain asetetaan se tilaan jossa siihen voidaan kiinnittää erityistä huomiota. Se on yhä Luonto joka kasvattaa viljan, mutta koottuna tietyllä tapaa silmällä pidettäväksi saamme prosessista maksimaalisen hyödyn.

Ja mihin tämä "maksimaalinen hyöty" sitten tähtää? Siihen, että voisimme tehdä myös jotain muuta kuin etsiä juuria & väistellä tiikereitä 24/7: myös luoda itse jotain, sen sijaan että olisimme vain luonnon luomisen kohteina.

Mieleen tulee myös Matteuksen evankeliumin kohta -

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa. Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?" (6:24-25)

- jossa puhutaan juuri tästä. Jeesus edustaa tässä henkistä fanaattisuutta, joka asettaa "Taivaan" ja "Mammonan" valtakunnat, ts. hengen ja aineen, esoterian ja eksoterian maailmat erilleen. Tietyssä vaiheessa tämä on optimaalista, kun täytyy luoda sisäisten tarkoitusperien hierarkia. Mutta kun tuo hierarkia on luotu, ihminen voi varsin hyvin "palvella kahta herraa", koska jompikumpi näistä on tehty toiselle alisteiseksi. Lopulta dualismi on näennäinen, mutta ei ennen kuin (paradoksaalisesti...) oma puoli on valittu. Joko idealismi ("järjetön" etiikka) ensin, tai pragmaattisuus ensin. Aina tulee nimittäin erityistilanteita, joissa niiden välillä on tehtävä valinta.

[Wyrmfang]

Mitä on viljeleminen? Otetaan jotain näennäisesti erilleen luonnon kokonaisuudesta, mutta käytännössä vain asetetaan se tilaan jossa siihen voidaan kiinnittää erityistä huomiota. Se on yhä Luonto joka kasvattaa viljan, mutta koottuna tietyllä tapaa silmällä pidettäväksi saamme prosessista maksimaalisen hyödyn.

Jeesus edustaa tässä henkistä fanaattisuutta, joka asettaa "Taivaan" ja "Mammonan" valtakunnat, ts. hengen ja aineen, esoterian ja eksoterian maailmat erilleen. Tietyssä vaiheessa tämä on optimaalista, kun täytyy luoda sisäisten tarkoitusperien hierarkia. Mutta kun tuo hierarkia on luotu, ihminen voi varsin hyvin "palvella kahta herraa", koska jompikumpi näistä on tehty toiselle alisteiseksi. Lopulta dualismi on näennäinen, mutta ei ennen kuin (paradoksaalisesti...) oma puoli on valittu. Joko idealismi ("järjetön" etiikka) ensin, tai pragmaattisuus ensin. Aina tulee nimittäin erityistilanteita, joissa niiden välillä on tehtävä valinta.

Tässä tulee hyvin juuri esiin idealismin ja realismin dialektinen suhde; todellinen idealismi ja realismi eivät sulje toisiaan pois, ainoastaan niiden epäaidot muodot ovat sodassa (jonka senkin voidaan ajatella lopulta tapahtuvan kokonaisuuden hyödyksi, joskin tällainen ajatus on theodicea ja siinä on melkoiset vaaransa, ellei ihan todella tiedä mistä puhuu).

Huono idealismi on yritystä jalostaa jotain, mikä on täysin luonnosta irrallaan. Tämä ei tietenkään onnistu koska luonto on kaikki ja niinpä tällainen ajatus päätyy hakkaamaan päätä realismin kanssa; luonto iskee rajat vastaan.

Huono realismi taas ei lähtisi ylipäätään viljelemään koska jo se on "luonnotonta". Ihminen kuitenkaan ei voi palata erottumattomaan luontoon ja siten joutuu joka tapauksessa tunnustamaan jonkinlaisen idealismin, tässä tapauksessa juurien etsimisen & tiikerien väistelyn taannuttavan idealismin.