Tietokonepelien kehitys

[Don Quijote]

Oletteko ajatelleet, että tietokonepelien kehityshistoria muistuttaa tietyllä tapaa okkultisen polun historiaa pikakelattuna?

80-90-luvun pelit olivat yksinkertaisempia, joissa painotus oli toistossa, ulkoaopettelussa, ja muodon sekä rytmin täsmällisessä hallinnassa. Tilaa improvisaatiolle oli hyvin vähän. Epäonnistumisesta johtuva rangaistus oli ankarampi, armoa oli vähemmän.

Monissa nykyajan peleissä verkostoituminen taas on välttämätöntä: apua on paljon saatavilla, mutta myös saavutusten tuoma kunnia hajakeskittyy.

Karkea johtopäätös: yksi vastaus internet-ajan vihkimystien haasteisiin voisi olla ryhmä vajavaisia pyrkijöitä, joiden vahvat kulmat muodostavat kollektiivisen, postmodernin adeptin.

P.S. Vanhan ja uuden koulun eroista: itselleni nykyajan verkkopelit ovat erittäin stressaavia laajuutensa ja elastisuutensa vuoksi. Sen sijaan mieli rentoutuu vanhojen kunnon tasohyppelypelien parissa, joiden salat ovat jääneet pysyvästi selkärankaan. Näitä pelejä taas jotkut 90-luvun puolella syntyneet tuttuni pitävät naurettavan hankalina ja kuivina.

[Nefastos]

Heh! Hauska aihe.

Itse elin innokkainta peli-ikääni 10-13 -vuotiaana, ja silloin tietokonepelien maailma oli todellakin hyvin erilainen kuin nykyään. Kuulostaa humoristiselta sanoa näin tällaisessa kontekstissa, mutta tuo maailma ei ollut tehty palkitsemaan helposti, & juuri sen vuoksi se oli vangitseva. Ja sen immersion kautta oppi - mirabile dictu - vaatimaan itseltään työtä oman kehityksensä & kiksiensä eteen.

...naurettavan hankalina ja kuivina.

Eilen Lucifer-looshin kokouksen jatkoilla tehtiin spontaani kysely siitä, kuinka moni oli saanut askension Nethackissa.

[Nefastos]

Karkea johtopäätös: yksi vastaus internet-ajan vihkimystien haasteisiin voisi olla ryhmä vajavaisia pyrkijöitä, joiden vahvat kulmat muodostavat kollektiivisen, postmodernin adeptin.

Tästä pääsen jälleen kerran siihen internet~astraalimaailma -verrantoon, johon on niin kiehtovaa palata. Asiasta löytyy hullun eksakteja vastaavuuksia, kun asiaa tutkii tarkemmin. (Ja "hullu" on tässä hyvä sana, koska näihin vastaavuuksiin liikaa painottumalla saa kyllä itsensä psykoottiseksi.)

Pidän tätä astraalimaailman objektivisoitumista hyvin samankeskisenä asiana kuin satanismin/luciferismin positiivista nousua ylipäänsä. Subjektiivisuuden tuominen konkretiaan, tai oikeammin semikonkretiaan. Käsien yhdistäminen; yksilöllinen kapina kohtaa yhteisön & alkaa luomaan sitä.

Mutta tätä voisi jatkaa loputtomiin, palaan suoremmin aiheeseen: Juuri tuo, että "adeptius" ilmenee tässä esimerkissä kollektiivisena, on asiaa avaava paradoksi, jonka avain (selittävä tekijä) on siinä, kuinka tietty aiemmin objektiivisen ulko- tai "ylä"puolelle jäänyt saavutus tehdään yleiseksi, julkiseksi potentiaaliksi. Aiemmin ihmisen oli kuljettava vuorenhuipulle tullakseen Ehyeksi Yksilöksi, koska rakenne oli niin syvästi OKT-rakenne, yhteisöjen sielullinen latautuneisuus niin syvään juurrutettu. Eipä enää, nyt jokainen voi olla yksinäinen kuinka suuressa yhteisössä tahansa. Toki tämä on tragedia monelle & johtaa helposti sielujen pirstaleisuuteen; mutta tragediassapa juuri vihkimyskoetukset, myös kollektiiviset, ilmentyvät. Ja mikä palkkio! Kollektiivinen individualisaatio, vähän kerrassaan.