Yksinäisyyteen vetäytymisen tarve

[Tulihenki]

Varmastikin jokaisella esoteristilla tai hengellisyyttä vakavasti harjoittavalla on aikoja jolloin on tarve tai halu vetäytyä yksinäisyyteen pois ulkomaailman hälyltä esim. tavallista intensiivisempään rukoukseen, meditaatioon ja rituaaleihin. Se ei välttämättä tänäpäivänä ole niin helppoa, kun itsekullakin on omat velvollisuutensa perheen tai työn/opiskeluiden merkeissä jne. Miten olette saaneet sovitettua elämäänne, jos on ollut todella vahva sisäinen kutsu lähteä edes viikonlopuksi jonnekin syrjään? Onko teillä jokin tietty paikka mikä on kaikista rakkain ja soveliain tähän mietiskelyretriittiin? Millaiset vaikutukset mahdollisilla retriiteillä on ollut jälkikäteen palatessa jälleen arkiseen hulinaan?

[obnoxion]

Itselläni oli elämässäni noin kolmen vuoden mittainen vetäytyminen yksinäisyyteen, jonka mahdollisti/pakotti hyvin syvä kriisi. Luulen että tällainen kriisien kautta tapahtuva eteneminen on länsimaisen okkultistin yleinen elämäntarina, koska hänelle ei ole tarjolla juuri minkäänlaista kehitystä tukevaa vihkimyslinjaa. Tiibetissä buddhalaisillahan on esimerkiksi kolmen vuoden tantrinen retriittinsä, johon kokeneet vihityt voivat opastaa noviisejaan vuosien ajan.

Omasta retriitistäni alkaa olla kymmenisen vuotta aikaa, ja nykyisin edes hetki omaa rauhaa on suunnatonta luksusta. Perhellisen on tingittävä harjoituksesta, sillä harjoitus jolle raivataan tilaa laiminlyömällä velvollisuuksia johtaa katastrofiin. Ihminen saa ansionsa mukaan esoteerista ohjausta, eikä yhtään enempää.

[Insanus]

sillä harjoitus jolle raivataan tilaa laiminlyömällä velvollisuuksia johtaa katastrofiin.

...jep.

--

Periaatteessa kaiketi yhdentekevää onko fyysisesti yksin, vai eikö. Pidin pitkään omana harjoituksenani näinä yksinäisyyteen vetäytymisen aikoina sitä, että menin tunneiksi Helsingin rautatientorille katselemaan ihmisten hulinaa ja tappelua (eli kellonaikoina, joina baarit alkavat mennä kiinni). Ideana jotenkin se, että jos ei kykene olemaan yksin ja rauhassa siellä missä se on kaikkein vaikeinta on tähän tilanteeseen ajettava itsensä, ei paeta sitä.
Syystä että näin tekemällä valinnan vapaus on läsnä. On aina yhtä ironista kuulla tarinoita sukulaisista, jotka lähtivät Intiaan etsimään itseään.

Esimerkkinä mieleen tulee tutkimus jossa jengiä laitettiin huoneeseen A ja huoneeseen B tekemään suhteellisen yksinkertaisia matematiikan tehtäviä. A:ssa oli meteliä, B:ssä ei ja -kas kummaa- B:n henkilöt saivat paremmat tulokset. Toisella kierroksella osalle huoneen A ihmisistä käyttöön tarjottiin nappulaa, jota painamalla meteli hiljenee ja nyt tulokset olivat tasaveroiset, siitä huolimatta että miltei kukaan ei vaivautunut painamaan nappia.

Niin tai näin, suuren osan ajasta vietän joka tapauksessa yksin ja silti tuntuu usein, että pitäisi kaikota kokonaan pois kaupungista jonnekin rauhaan. Ristiriitainen tempperamentti juuri tästä syystä ei anna periksi lähteä. Mottona suunnilleen "vasta sitten kun ei enää tarvitse".

[Kenazis]

Yksinäisyyteen vetäytymisen tarve on ollut hyvin voimakkaana läsnä jo muutamia vuosia, mutta en ole kyennyt sitä toteuttamaan siinä mittakaavassa kuin haluaisin. Äänille herkkänä ja hiljaisuutta sekä rauhallisuutta arvostavana henkilönä minua ahdistaa kaupungin melu ja rauhattomuus, mutta toistaiseksi olen olosuhteiden vuoksi "pakotettu" olemaan kaupungissa. Tämä on toisaalta äärimmäisen hyvää harjoitusta, kun siihen osaa asennoitua vastaavaan tyyliin kuten Goreartkin yllä mainitsee.

Olenkin pyrkinyt tietoisesti siihen, että kykenen meditoimaan siellä missä olen, sen sijaan, että ajattelisin sen vaativan jotain retriittiä ja syrjäistä luolaa. Samoin pyrin aina pääsemään irti ulkoisten olosuhteiden negatiivisesta vaikuttamisesta omaan olotilaan. Kun tiedostaa olevansa "sama ihminen" ulkoisesta sijainnista ja olosuhteista huolimatta, elämä helpottuu tuon yksinäisyyteen ja rauhallisuuteen haluamisen suhteen. Kun alkaa tajuamaan "Itsensä löytämisen jostain muualta kuin tästä" - ajatuksen nurinkurisuuden, saattaa tajuta kyseiset Intiaan lähdöt pakoreissuiksi löytämisretkien sijaan. Aina ei tietenkään näin ole...ja haaveilen edelleen siitä omasta luolasta, joka sijaitsee jossain ihmismaailman rajoilla tai ulkopuolella.

[Nefastos]

Esimerkkinä mieleen tulee tutkimus jossa jengiä laitettiin huoneeseen A ja huoneeseen B tekemään suhteellisen yksinkertaisia matematiikan tehtäviä. A:ssa oli meteliä, B:ssä ei ja -kas kummaa- B:n henkilöt saivat paremmat tulokset. Toisella kierroksella osalle huoneen A ihmisistä käyttöön tarjottiin nappulaa, jota painamalla meteli hiljenee ja nyt tulokset olivat tasaveroiset, siitä huolimatta että miltei kukaan ei vaivautunut painamaan nappia.

Eli: ihmiset eivät tosiasiassa kaipaa niinkään paljon tietyntyyppistä ympäristöä, kuin kykyä (valtaa) vaikuttaa omaan todellisuuteensa. Jos tällainen valta on olemassa, se itsessään riittää rauhoittamaan mielen.

Olen usein ajatellut tätä samaa asiaa suhteessa kärsimykseen. Jos ihmisellä olisi sisäinen kyky milloin tahansa lopettaa kipu tai muu ahdinko itsessään, eikö hän silloin pystyisikin kestämään sitä melkeinpä miten kauan tahansa? Taas näitä psykologisia paradokseja, joista mieli - ja koko todellisuus, kuten väittäisin - rakentuu.

Vaikka asia on näin yksinkertainen, se voisi auttaa ymmärtämään myös korkeampien vihittyjen toimintaa & maailmakuvaa kokonaisuudessaan. Miksi sellainen joka todella tietää, jolla on todisteet & voima toimia, tekee kuten tekee eikä jotenkin muuten? Uskon, että juuri tämän saman asian takia. Koska hänellä on tieto & voima, hänellä ei ole enää kiirettä, joten ulospäin ei näy välttämättä minkäänlaista voiman merkkiä, paitsi epäsuorasti.

Perhellisen on tingittävä harjoituksesta, sillä harjoitus jolle raivataan tilaa laiminlyömällä velvollisuuksia johtaa katastrofiin. Ihminen saa ansionsa mukaan esoteerista ohjausta, eikä yhtään enempää.

Tähän on kiehtova verrata niitä vastakkaisia ohjeita, joita myös on joskus esitetty. "Hylkää kaikki pyhät velvollisuudet ja seuraa yksin minua" sanoi Krishna, ja Kristus käski ihmisiä jättämään sukuvelvoitteensa suorittamatta ja seuraamaan häntä, & cetera.

Näennäinen ristiriita avautuu ehkä sillä, että on olemassa aikoja jolloin syklin voin vaihtaa toiseen - kun pyörähdys on lakikohdassaan - ja aikoja, jolloin sitä ei voi (eikä pidä yrittää) tehdä. Joskus olisi itsekkyyttä jäädä, joskus olisi itsekkyyttä lähteä. Jos jokin itse omaksuttu dharminen työ - sanokaamme esim. lapsen kasvatus - on kesken, silloin juuri työ on omaakin harjoitusta par excellence. Jättää sellainen harjoitus olisi hylätä oma joogansa ja gurunsa. Mutta jos lapsemme tai puolisomme tai vanhempamme tai työpaikkamme tai jokin muu asia ei todella tarvitse meitä, vaan itse asiassa me riipumme kiinni noissa asioissa, silloin täytyy uskaltaa irrottaa & pudota yksinäiseen harjoitukseen.

[Tulihenki]

Tähän on kiehtova verrata niitä vastakkaisia ohjeita, joita myös on joskus esitetty. "Hylkää kaikki pyhät velvollisuudet ja seuraa yksin minua" sanoi Krishna, ja Kristus käski ihmisiä jättämään sukuvelvoitteensa suorittamatta ja seuraamaan häntä, & cetera.

Tässä yhteydessä mietin, että tarkoittaako sukuvelvoitteet biologisia sukulaisia vai kenties alemman itsemme eri puhdistumattomia puolia, jotka pyritään hylkäämään sisäistä Kristusta seuratessa?

Dhammapada:
295. Todellinen braahmana käy virheettömänä, vaikka hän olisi tappanut isänsä ja äitinsä ja kaksi pyhää kuningasta ja lisäksi etevän miehen.

Tästä ainakin on olemassa kommentaarioita missä äiti tulkitaan himoksi ja isä itserakkaudeksi. Pyhät tekstit toki sisältävät (usein) mahdollisuuden monitulkintaan riippuen missä yhteydessä ja sielunkehityksen tilanteessa puhutaan. Pitäisin kuitenkin varmaan suurimmassa osassa tapauksissa kehityksellisempänä ja viisaampana, että sukulaissuhteiden katkaisu tarkottaisi työskentelyä omien sisäisten turhien siteiden katkaisemisen puolesta. Tällöin ei työ olisi niin vaarassa sekoittua puhtaaseen itsekkyyteen.

Edit: 100 kertaa

[Nefastos]

Konteksti on aina hirveän tärkeä. Dhammapadassa tuo konteksti on niin vaativalla tavalla moraalinen (myös muodollisesti) & ehdotonta oikeintekemisen pyrintöä velvoittava, että ajatus brahmanalle sallitusta mahdollisuudesta tappamiseen on oltava symbolinen esitys. Koko kirjoituskokoelman avaava ensimmäinen ohje opettaa, että ihminen ei voi olla muuta kuin omien ajatustensa tulos; ja sen lopettava viimeinen lause puolestaan on, että todellinen brahmana on "kaikissa täydellisyyksissä täydellinen". Eli ei sellainen, joka voi tehdä väärin & saada anteeksi asemansa nojalla, vaan sellainen joka ei tee väärin.

Konteksti on siis hieman erilainen kuin Jeesuksen & Krishnan opetusten suhteen. Jälkimmäinen opetus on Bhagavad Gitan lopussa, jolloin uutterasti seuratut (ulkoiset!) dharmat on kuitenkin pakko lopulta jättää, jotta voidaan saavuttaa "absoluuttinen dharma" - muotoihin sitoutumaton toiminta. Krishna kieltää paljastamasta tätä opetusta sellaiselle, jolta "puuttuu itsekuri" tai "joka ei rakastaen palvele Jumalaa", "joka ei välitä kuunnella" tai "joka ylenkatsoo [jumalallista]".

Entä Jeesuksen opetus? Mielestäni tässäkin ollaan varsin yksiselitteisiä, etenkin kun muistetaan paralleelikohdat, esim. tuo usein lainaamani Markus 3:31-35. (Joka sivumennen sanoen tulee heti viime viikolla lainatun kohdan jälkeen. Kyseinen luku läpikäy muutenkin kohta kohdalta monia samoja syviä asioita, joista viimeisen vuoden sisään on foorumilla ollut puhetta.)

Mutta en yritä väittää että olisi, tai pitäisi olla aina helppoa nähdä, missä "hämärän kieli" on koodattua ilmaisua, & missä vaiheessa se viittaa myös suoraan konkreettiseen toimintaan. Okkultismissa asioissa on aina monta puolta. Kuitenkin, kun olemme päätyneet käyttämään avainta joka määrittelee tietyt toimet ehdottomasti vääriksi, voimme ymmärtää että isän hautajaisista luistaminen saattaa olla sallittua oli se sitten symbolinen tai konkreettinen teko, mutta konkreettinen murhaaminen on väistämättä väärä teko, sai se sitten lopulta armahduksensa eli ei. On mahdollista kartoittaa itselleen joitakin kestäviä rakenteita jopa moniulotteiseen, moraaliltaan muuntuvaan todellisuuteen, ja noiden akselipisteiden etsiminen tai opettaminen on suuri osa veljeskuntien/vihkimysjärjestelmien työtä. Ne ikään kuin konkretisoivat hengen suuresta perussubstanssista sellaista elävää leipää, jolla ihminen pystyy ravitsemaan itseään siihen tukehtumatta.

[obnoxion]

Dhammapada:
295. Todellinen braahmana käy virheettömänä, vaikka hän olisi tappanut isänsä ja äitinsä ja kaksi pyhää kuningasta ja lisäksi etevän miehen.

Mutta en yritä väittää että olisi, tai pitäisi olla aina helppoa nähdä, missä "hämärän kieli" on koodattua ilmaisua, & missä vaiheessa se viittaa myös suoraan konkreettiseen toimintaan.

Hevajra-tantrassa (David Snellgrove, Orchid Press, 2010; osa 2, luku 3, jakeet 29-30) lukee:

Sinun tulisi tappaa eläviä olentoja
Sinun tulisi puhua valheita
Sinun tulisi ottaa mikä ei ole omaasi
Sinun tulisi tapailla muiden vaimoja

Ja seuraava jae selittää että elävien olentojen tappaminen tarkoittaa ajatuksen ykseyden harjoittamista, valehtelulla tarkoitetaan valaa pelastaa kaikki ihmiset, se mikä ei ole omaa on naisen autuus, ja tämä nainen on oma Nairatmyasi, joka on jokaisen vaimo.

Myös viimeisimmässä käännösartikkelissani "Gurujooga & yhden elämän aikana saavuttaminen" Tilopa käyttää isän ja äidin surmaamista kielikuvina sisäisille prosesseille. Näyttäisi siltä että olisi melko erikoista tulkintaa jos tällaista väkivaltaa lähdettäisiin fyysisesti toteuttamaan.

Uskon kuitenkin että hämärän kieli ei ole mikään koodi kieli siten kuin se perinteisesti käsitetään, vaan tarkin mahdollinen tapa ilmaista sanallisesti asioita joihin kieli ei yksinkertaisesti taivu. Mutta tämä on jo oma aiheensa.

[obnoxion]

Palatakseni aiheeseen, tässä erään tantrisen shakta-papin näkemyksiä aiheesta, jotka paljolti vastaavat omia tämänhetkisiä tuntojani:

I began to meditate seriously, perfecting my knowledge and ritual practice. As I did this, I saw that I began to gain new power (sakti). I realized the power of sadhana, and that if any person could do it properly, he could gain perfection (siddhi). But it is difficult in daily life to balance family and spiritual practice. Families do not tend to encourage and inspire sadhana, and neighbours don’t understand it; they look down on people who perform puja. This discourages practice. They are only interested in the Goddess when they are sick or in need: then they will worship. Otherwise, they stay aloof. They only want immediate gains and blessings. I think that true sadhana can only be done in isolation, away in the mountains.

[Nomad]

Dhammapada:
295. Todellinen braahmana käy virheettömänä, vaikka hän olisi tappanut isänsä ja äitinsä ja kaksi pyhää kuningasta ja lisäksi etevän miehen.

Heh, minulle tuli tästä sitaatista ensimmäisenä mieleen se teosofian viitekehyksessä usein mainittu hieman abstraktimpi "brahmaana", joka on ristiinnaulittu ihmisen sisälle maallisten maallisten intohimojen alle, mutta silti kaikesta huolimatta pohjimmiltaan virheetön. Samaan hengenvetoon totean kyllä myös, etten ole dhammapadaa koskaan lukenut kuin aivan pintapuolisesti, ja toisaalta tuo tappamisen kohteiden tarkka erittely ja lukumääriin jaottelu antaisi kai osviittaa siitä että se symboliikka piilee enemmänkin siinä kohdassa sitaattia.

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen: Kaipuu yksinäisyyteen on voimakas ja päivittäinen. Elämäntilanne on tällä hetkellä sellainen, että pystyn hoitamaan käytännössä kaiken kotoa käsin työt mukaanluettuna, ja jotenkin se tuntuu vain niin lempeältä ja rauhalliselta jäädä kotiin kirjojen, musiikin ja artikkeleiden pariin, ettei ulkomaailmassa välillä tule käytyä viikkokausiin.

Jos retriiteistä puhutaan, niin omassa tapauksessa ne on enemmänkin päinvastoin pistäytymisiä sosiaalisuuteen, jonne aika ajoin tulee kaipuu. Kuitenkaan aika harvoin sieltä saa sitä, mitä lähtee hakemaan. Jokin ei vain täsmää. Ja aika nopeasti ihmisten keskuudessa kanssakäymisesta tulee myös jonkunlainen ähky ja yliannostus, ja tulee suorastaan pakottava tarve vetäytyä takaisin yksinäisyyteen. Ehkä tässä olisi oivallettavana joku tärkeä oppitunti aidosta ihmisiin samaistumisesta ja empatiasta. Dhacan kommentissa mainittu kyky itsensä löytämisestä samanlaisena tilanteesta riippumatta kuulostaa arvostettavalta, mutta sanalla sanoen myös melkoisen haastavalta.