Vastoinkäymiset haasteina

[Tulihenki]

Itse koen sympatiaa tuon tapahtuman kaikkia osapuolia kohtaan.

Hyväksikäyttäjä: jostakinhan pedofiilin psyykkeeseen on pahoja häiriöitä tullut. Kenties puolustuskyvyttömänä lapsuudessa koetut traumat ilmenevät jälkeenpäin samoin kuten säröt ovat tulleet. Hyväksikäyttäjä ei osaa purkaa traumoja terveesti ja eheyttää psyykettään, vaan pistää omat särönsä kiertämään kärsimyksen pyörässä. Itse tekohan ei ole mitenkään sympatiaa herättävä tai hyväksyttävissä, mutta pitäisi ymmärtää miten paljon psyykeen puhdistamista ja tekoon vaikuttaneiden syiden purkamista homma vaatii sekä valtavasti anteeksiantoa ennen kuin tälläiset säröjen ilmenemistavat ovat saatu pois.

Isä: oman käden oikeuttakaan ei voi hyväksyä sen viedessä määrittelemättömiin vastauksiin milloin ja miten se olisi sallittua. Tunnen sympatiaa kuitenkin isää kohtaan, joka näki tyttärelleen pahaa tehtävän ja toimi sen hetkisten raivokkaiden tunteiden vallassa niitä ilmeisestä jälkikäteen ainakin osittain katuen. Tarkoituksena ei käsittääkseni ollut tappaa mihin kovat otteet sitten veivät. Vaikka tunteiden hallinta on tärkeää niin olisin tekopyhä, jos väittäisin faktana kykeneväni täydelliseen itsehillintään väkivallan suhteen vastaavassa tilanteessa. Miten sitten väkivalta määritellään, mutta olisiko tuollaisessa tilanteessa muuta vaihtoehtoa kuin tulla väliin tarvittaessa kovaakin? Erikseen sitten kaikki tarpeeton turpaan mättäminen, kun tilanne on rauennut.

Tytär: lienee kaikista selvin tapaus tässä, että hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun mitä voi vain saada.

Yleisiä foorumeja lukiessa yleinen mielipide on raivoisa tuomitseminen ja jopa valmius osallistumaan teloituskompanjaan, jotta pedofiilit ammuttaisiin samantien ja maailma pelastuisi - tai, jos ei ammuta niin ainakin loppuelämän kidutus on se keino millä asia ratkaistaisiin. Monet jopa ehdottavat mitalikahveja sankari-isälle piittaamatta siitä miltä isästä nyt oikeasti tuntuu: tyttären kärsimys ja omallatunnolla hengen riisto.

Kommenttini on tarkoituksella aika spekulatiivinen ja koko uutinenhan on tämän hetkisten lehtitietojen varassa. Kuitenkin keskusteluahan tästä halutessa saa versottua.

[Nefastos]

Yleisiä foorumeja lukiessa yleinen mielipide on raivoisa tuomitseminen ja jopa valmius osallistumaan teloituskompanjaan, jotta pedofiilit ammuttaisiin samantien ja maailma pelastuisi - tai, jos ei ammuta niin ainakin loppuelämän kidutus on se keino millä asia ratkaistaisiin. Monet jopa ehdottavat mitalikahveja sankari-isälle piittaamatta siitä miltä isästä nyt oikeasti tuntuu: tyttären kärsimys ja omallatunnolla hengen riisto.

Ehkäpä opetus (vox populi, vox dei) on siinä, että ihmisjoukot voivat ymmärtää kollektiivisesti onko jokin oikein vai väärin, mutta eivät sitä, miten tältä pohjalta olisi toimittava.

Poikkeuksia löytyy varmasti paljon. Voin hyvin kuvitella, että paljon on olemassa sellaisia oikeusmurhia, joiden ääressä vain harvat ovat itkeneet, vaikka kaikkien olisi pitänyt.

[Wyrmfang]

Hyväksikäyttäjä: jostakinhan pedofiilin psyykkeeseen on pahoja häiriöitä tullut. Kenties puolustuskyvyttömänä lapsuudessa koetut traumat ilmenevät jälkeenpäin samoin kuten säröt ovat tulleet. Hyväksikäyttäjä ei osaa purkaa traumoja terveesti ja eheyttää psyykettään, vaan pistää omat särönsä kiertämään kärsimyksen pyörässä.

Muistelisin että 90% pedofiliasta tuomituista on itse ollut aikanaan uhri. Kyllähän tämä omaa kieltään puhuu. Olen tullut koko ajan enemmän skeptiseksi minkäänlaisen "todellisen pahuuden" olemassaolosta, kaikki tuntuisi pohjaavan lopulta traumoihin, ajattelemattomuuteen tai välinpitämättömyyteen. Nimittäin jos ajatellaan, että joku todella pyrkii tekemään pahaa diabolisella motivaatiolla, onko hänelle olemassa lopulta mitään raivostuttavampaa kuin että ihmiset antaisivatkin silti hänelle anteeksi? Tämä herättää ajatuksia, että kyse on sittenkin psykologisesta klikistä lopulta. Todellinen diabolinen paha olisi ihmisyyden ulkopuolella ja siten ei moraalista lainkaan.

Paha lähtee äärimmäisen todennäköisesti enemmän tai vähemmän kiertämään, koska todellinen syvällinen anteeksianto on melkein yli-inhimillinen haaste. Minkä lisäksi suurin osa ihmisistä ei koskaan edes ajattele, että asioita ylipäätään pitäisi jotenkin "käsitellä". Mikä taas on omiaan herättämään misantropiaa, joka on omanlaistaan pahuutta itsessään sekä ainakin kovettaa sydäntä myötätunnon suhteen.

Siinä onkin oma suuri haasteeni, antaa anteeksi ihmisen pienuus, niin itsessäni kuin muissa, mikä alkaa olla enemmän ja enemmän sama asia, mitä pidemmälle prosessissa pääsee (toivon mukaan eteenpäin).

[Tulihenki]

Anteeksiannosta sen verran, että käsittääkseni pedofiilit eivät itse edes koe tekevänsä mitään väärin, joten uhrin anteeksianto olisi vain merkityksellinen uhrille itselleen. Tätä nyt mitenkään vähättelemättä. Pedofiililtä puuttuu siis ne mekanismit millä käsitellä anteeksiantoa saati, että kokisi tehneensä jotain niin väärin, että olisi pyydettävä anteeksi itsensäkin kannalta.

[Wyrmfang]

Anteeksiannosta sen verran, että käsittääkseni pedofiilit eivät itse edes koe tekevänsä mitään väärin, joten uhrin anteeksianto olisi vain merkityksellinen uhrille itselleen. Tätä nyt mitenkään vähättelemättä. Pedofiililtä puuttuu siis ne mekanismit millä käsitellä anteeksiantoa saati, että kokisi tehneensä jotain niin väärin, että olisi pyydettävä anteeksi itsensäkin kannalta.

En kyllä oikeastaan usko, että ihan kokonaan näin. En ole asiantuntija, mutta luulisin, että asiaan liittyy kyllä yleensä kärsimyksen kokemiseen ja aiheuttamiseen liittyviä fiksaatioita juuri omien traumaattisten kokemusten kautta. Puhumattakaan siitä millä tavalla ympäröivän yhteiskunnan jyrkkyys asiaan boostaa tätä problematiikkaa. Luulisin, että pedofiili yleensä tietää toimivansa väärin, mutta ei voi vastustaa kiusausta. On varmasti kyllä myös tapauksia joissa näin ei ole.

[Nefastos]

Anteeksiannosta sen verran, että käsittääkseni pedofiilit eivät itse edes koe tekevänsä mitään väärin (...) Pedofiililtä puuttuu siis ne mekanismit millä käsitellä anteeksiantoa

Aika vahva yleistys, voisin kuvitella että pedofiilejäkin on monenlaisia, & osa varmasti kärsii seksuaalisuudestaan. Osin varmasti totta, kuitenkin, ja juuri koska:

Muistelisin että 90% pedofiliasta tuomituista on itse ollut aikanaan uhri. Kyllähän tämä omaa kieltään puhuu.

Kun ihmisen psyykeeseen - ja seksin kautta jopa energeettiseen rakenteeseen, mitä vaikutusta okkultistin ei pidä vähätellä - painetaan tietynlainen leima, siinä on pirunmoinen tekeminen, että tuon leiman saa poistettua. Ja mitä nuorempana väkivaltaa on kärsitty, siten syvemmässä se istuu.

Olen tullut koko ajan enemmän skeptiseksi minkäänlaisen "todellisen pahuuden" olemassaolosta, kaikki tuntuisi pohjaavan lopulta traumoihin, ajattelemattomuuteen tai välinpitämättömyyteen.

Olen samaa mieltä. Ainoa todellinen syyllinen on siis lopulta se armoton Laki, joka on kaiken kausaalisuuden & siten kaiken mekaanisen psykologisen toistuvuuden takana.

[Tulihenki]

Aika vahva yleistys, voisin kuvitella että pedofiilejäkin on monenlaisia, & osa varmasti kärsii seksuaalisuudestaan.

Totta, huomasin kyllä lopulta itsekin miten huonosti muotoilin sen ja vielä, kun olen jostain tainnut lukea, että suurinosa pedofiileistä ei edes halujaan käytännössä toteuta elämänsä aikana.

[Dracerium]

Itselläni on tähän parikin eri mielipidettä.

Äitinä minä luultavasti tekisin jotain todella ikävää jos minun lihaani ja vertani noin rikottaisiin.

Mutta sitten tulee myös tämä puoli, järki. Alkaisin miettiä kuinka saisin kostettua asian niin että minä en siitä mitään itselleni saisi ja se kuinka se tekisi tämän hyväksikäyttäjän elämän täydeksi helvetiksi. (En keksinyt parempaakaan vertauskuvaa) Väkivaltaa sen ei todellakaan tarvitse olla koska tunnetusti puhe voi saada pahempaa vahinkoa aikaan kuin fyysinen pahoinpitely.

[Xenos]

Voisiko todellista (henkistä) kehitystä edes olla ilman vastoinkäymisiä? Hieman nietzscheläisittäin näen haasteet periaatteessa ainoana keinona saavuttaa minkäänlaista ylöspäinsuuntautuvaa kehitystä, vaikka totta myös sekin että väkivaltaan & seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvät traumat ovat monesti niin musertavia, ettei uhriksi joutunut henkilö pääse niistä yli - ainakaan yhden elämän aikana. Aihe on sinänsä vaikea, sillä raja hyödyllisen ja haitallisen vaikeuden välillä on usein tuskallisen häilyvä. Elämässä vastaan tulevat haasteet voivat siis selkeästi sekä kehittää että taannuttaa tapauksesta ja kokijasta riiippuen; yhtä kaikki ne ovat kuitenkin välttämättömiä ja ne pitää vain kohdata täydellä sydämellä.

[Nefastos]

Aihe on sinänsä vaikea, sillä raja hyödyllisen ja haitallisen vaikeuden välillä on usein tuskallisen häilyvä.

Yllättävän usein olen törmännyt toisaalta myös hyvin selvään kahtiajaotteluun ihmisten elämissä. Eli on toisaalta paljon ihmisiä, jotka tanssivat läpi elämänsä astuen monille varpaille yksinkertaisesti siksi, että oma elämä ei ole pitänyt sisällään kylliksi aitoa kärsimystä opettaakseen elävää myötätuntoa; ja toisaalta olen kohdannut monia sellaisia, joiden kärsimyksillä ei tunnu olevan mitään äärtä tai määrää, vaan jotka jo ovat täynnä empaattista herkkyyttä, mutta jotka kohtaavat elämässään mielettömän määrän vastoinkäymisiä ja tuskia yhä uudelleen.

Tämä on eräs niistä monista syistä, jotka ovat saaneet minut henkilökohtaisesti vastustamaan nietzscheläistä "se mikä ei tapa, vahvistaa "-ajattelumallia. Samalla se on saanut myös pohtimaan vakavasti, kuinka paljon salaisiin syvyyksiin pureutuva alitajuinen kuvamme todellisuudesta muokkaa omaa todellisuuttamme; ei vain psykologisesti, vaan erityisesti parapsykologisesti. Tästä syntyy okkulttiseen kehitykseen oma versionsa rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät -spiraalista, jollaisen tunnemme yhteiskunnan toiminnasta. Mitä paremmin menee, sitä parempi on pinnallinen itsetunto; ja mitä eheämpi on pintaitsetunto, sitä paremmin menee. Tällä ei ole enää välttämättä mitään tekemistä syvemmänlaatuisen Egon eheyden kanssa, vaan kyse on kuplassa elämisestä.

Oli tuo kupla sitten kärsimyksen tai hyvinvoinnin kupla, näyttää siltä että onnen tai epäonnen noidankehää on äärettömän vaikea katkaista & linkittää mihinkään neutraaliin, absoluuttiseen todellisuuteen. Ja tämä on yksi niistä syistä, minkä vuoksi näen Jumalan (joka edustaa ihmisen "yliminää", eräänlaista psyyken perustavanlaatuista kattokäsitettä objektiivisessakin kosmoksessa) kaikkein helpoimmin pahantahtoisena. Oikeudenmukaisuuden periaate toimii kyllä maailmassa mutta "karman byrokratia" on niin käsittämättömän hidas, että asialla ei useinkaan ole yksilöille merkitystä.