Pasifismi

[Nefastos]

Filosofiaosion Hyvyys? -keskustelussa virinneiden kannanottojen pohjalta keskustelulle pasifismista contra sodan / väkivallan hyväksymisestä erityistilanteissa olisi tilausta.

Ja koska äänestykset ovat sympaattisia ja kertovat tai ainakin ovat kertovinaan nopeasti paljon ulkopuolisillekin, tehdäänpä tästäkin myös äänestys. Sana sen ohessa on vapaa.

[Lux]

Valitsin vaihtoehdot 2 ja 3, mutta tilanteesta (ihmisestä, yhteisöstä, jne.) riippuen valitsemani vaihtoehto voisi olla mikä hyvänsä tässä esitetyistä.

Myönnän, että ongelma on täysin omani ja osittain myös semanttinen, mutta ensimmäisenä assosiaationa 'pasifistista' tulee mieleeni lähinnä keskinkertainen selkärangaton laiskimus, joka toivoo pääsevänsä viettämään muiden siivellä kollektiivista kuhnurielämää. Tähän voisin lisätä, että useimmat ihmisistä tarvitsevat joko keppiä tai porkkanaa (ja yleensä ottaen molempia) kehittyäkseen, ponnistaakseen ylöspäin, ja ollakseen vajoamatta keskinkertaisuuden suohon.

Taidan olla aika pessimisti (realisti) ihmisten suhteen...no, sanotaanko, että Siperia on opettanut. Mahatma Gandhi ja ahimsa -joogi, jonka ilme ei rävähdäkään sotilaan katkaistessa tämän kaulan, ovat kauempana sohvan pohjalla löplöttelevästä selkärangattomasta kuhnurista kuin Betelgeuse maapallosta. Ensinmainitut edustavat mahdollisesti kaukaisen tulevaisuuden ihmiskunnan korkeimpia ideaaleja siinä missä jälkimmäinen edustaa lähinnä kaiken taantumuksen ja rappion kristallaatiota. (Älkää puuttuko kielikuviin vaan ymmärtäkää itse asia; sohvan pohjalla on välillä ihan hyvä löplötellä.) Gandhi sanoi hienosti, että mikäli pitäisi valita väkivallan ja pelkuruuden väliltä, olisi parempi valita väkivalta; tämä on omakin näkemykseni asiasta. Väkivallattomuudella (tai armolla ja anteeksiannolla) ei pitäisi olla mitään tekemistä kyvyttömyyden, heikkouden ja voimattomuuden kanssa.

Monella korkeasti henkisesti kehittyneellä ihmisellä on (ollut) suoranaisena paheena projisoida oma antaumuksellinen ja kirkasotsainen idealisminsa ja tietoisuudentasonsa jokaisen ihmistä muistuttavan olennon lähtökohtaiseksi ominaisuudeksi, ja tällä on (ollut) taipumuksena aiheuttaa lopputuloksenaan paljon enemmän vääryyttä ja väkivaltaa kuin rehellisellä myöntämisellä valmiuteen väkivallan käyttöön tarvittaessa / pakon edessä.

Mikäli pasifismilla tarkoitetaan lujaa hengellistä voimaa vaativaa kyvykkyyttä uhrata itsensä mieluummin kuin käyttää väkivaltaa toiseutta kohtaan, sekä halua rauhanomaiseen välienselvittelyyn ja sovitteluun, niin nämä ovat ehdottoman kannatettavia asioita. Ensimmäisessä kohdassa kyse on kuitenkin uskoakseni ainakin useimmiten harvinaisten yksilöiden etuoikeudesta, kuten Hyvyys -aiheessakin tuli mainittua. En ole missään nimessä itsekään väkivallan ystävä. Rettelöitsijät, tympeät riidanhaastajat, ja väkivaltaa ensisijaisena ongelmienratkaisukeinona soveltavat henkilöt kuvottavat.

[A.A.]

Lykkäsin (ulkopuolisena) kolmosen ja nelosen. Rauha ja väkivallattomuus on ehdottomasti tavoiteltava päämäärä, mutta siihen ei päästä/siinä ei pysytä ilman valmiutta sotaan/väkivaltaan.

[Nefastos]

Monella korkeasti henkisesti kehittyneellä ihmisellä on (ollut) suoranaisena paheena projisoida oma antaumuksellinen ja kirkasotsainen idealisminsa ja tietoisuudentasonsa jokaisen ihmistä muistuttavan olennon lähtökohtaiseksi ominaisuudeksi

Tämä on hyvä huomio. Toisaalta se on erittäin hyväkin asia, ja mielestäni vastaa lopulta tosiasioita: perusarvot kuten totuudellisuus ovat "jokaisen ihmistä muistuttavan olennon lähtökohtaisia ominaisuuksia", mutta ongelmia seuraa, kun kuvitellaan kaikkien ihmisten jo olevan yhteydessä näihin "lähtökohtaisiin ominaisuuksiinsa". Niiden pinnallehan kertyy kaikenlaista sakkaa ja sekavuutta, ja juuri sen prosessointi eikä suinkaan olemattomaksi väittäminen on okkultistin työnä. Pitää silmällä sekä ihannetta (joka ON hengen maailma sinänsä jokaisena hetkenä) että ajankohtaista ts. aikasidonnaista reaalitodellisuutta ovat molemmat tärkeitä.

Myönnän, että ongelma on täysin omani ja osittain myös semanttinen, mutta ensimmäisenä assosiaationa 'pasifistista' tulee mieleeni lähinnä keskinkertainen selkärangaton laiskimus, joka toivoo pääsevänsä viettämään muiden siivellä kollektiivista kuhnurielämää.

Kukapa sellaista kannattaisikaan, mutta en usko että termin käsittäminen tuolla tavoin on enempää kuin henkilökohtaisen assosiointiketjun tulos, kuten sanoitkin. Samoin sanasta "okkultisti" tai sanasta "satanisti" tai mistä tahansa muusta termistä tulee helposti hyvin negatiivisia assosiointeja.

Lykkäsin (ulkopuolisena) kolmosen ja nelosen. Rauha ja väkivallattomuus on ehdottomasti tavoiteltava päämäärä, mutta siihen ei päästä/siinä ei pysytä ilman valmiutta sotaan/väkivaltaan.

Kyse on siis maallisten realiteettien käsittämisestä tietyllä tapaa. Tämän ymmärrän, samoin kuin toisessa keskustelussa taannoin esitin, että nykyisessä primitiivisessä maailmassamme tarvitsemme vielä yhteiskunnan sisäistä järjestystä valvovia poliisivoimia. Mutta nämä ovat eksoteerisia asioita, ja liittyvät raadolliseen maailmaan. Esoterismi, okkultismi toimii hengen ja ihanteen tasolla & askension tiellä tekee työmetodi-kompromissinsa mielestäni aina lempeyden periaatteen ehdoilla. Kaikki poikkeukset tähän johtavat alaspäisille- tai sivuttaissuuntaan kulkeville poluille; tämä on oma kokeiltu & koeteltu vakaumukseni. Hengellinen/okkulttinen ihanne ei voi hyväksyä alisteisuutta millekään muulle kuin omille ehdottomille arvoilleen - arvoille, joiksi itse olen kartoittanut Rakkaudellisuuden, Totuudellisuuden ja Merkityksellisyyden. Muut "uskovaiset" ovat järjellään ja sydämellään päätyneet ehkä erilaisiin malleihin, mutta tämä on oman koulukuntani sine qua non. Väkivalta on parhaimmillaankin valtava kompromissi, ja käyttäessäni väkivaltaa tai kuvitellessani itseni tilanteeseen jossa on "pakko" käyttää väkivaltaa koen itse selkeästi epäonnistuneeni, oli konteksti mikä tahansa.

Väistämättömänä populaarikulttuuri-referenssinä: Albert's speech

[Lux]

Kukapa sellaista kannattaisikaan, mutta en usko että termin käsittäminen tuolla tavoin on enempää kuin henkilökohtaisen assosiointiketjun tulos, kuten sanoitkin. Samoin sanasta "okkultisti" tai sanasta "satanisti" tai mistä tahansa muusta termistä tulee helposti hyvin negatiivisia assosiointeja.

Allekirjoitan.

Kaikki poikkeukset tähän johtavat alaspäisille- tai sivuttaissuuntaan kulkeville poluille; tämä on oma kokeiltu & koeteltu vakaumukseni.

Tämänkin voin allekirjoittaa. (Kts. myös seuraava kohta.)

Hengellinen/okkulttinen ihanne ei voi hyväksyä alisteisuutta millekään muulle kuin omille ehdottomille arvoilleen - arvoille, joiksi itse olen kartoittanut Rakkaudellisuuden, Totuudellisuuden ja Merkityksellisyyden. Muut "uskovaiset" ovat järjellään ja sydämellään päätyneet ehkä erilaisiin malleihin, mutta tämä on oman koulukuntani sine qua non. Väkivalta on parhaimmillaankin valtava kompromissi, ja käyttäessäni väkivaltaa tai kuvitellessani itseni tilanteeseen jossa on "pakko" käyttää väkivaltaa koen itse selkeästi epäonnistuneeni, oli konteksti mikä tahansa.

Itse en puhuisi - tilanteesta riippuen - suoranaisesta epäonnistumisesta, mutta kaikkien muiden tekijöiden osalta voin allekirjoittaa tämän siten, että mitä pidemmälle tietä on kuljettu, sitä ehdottomammaksi nämä ihanteet ja niiden noudattaminen muodostuvat. Miksi munkkiluostareita on koskaan ollut, miksi pyrkijät tai etsijät ovat kokeneet täydellisen maailman hylkäämisen tai erakoitumisen olevan itselleen ainoa vaihtoehto jne.? Syy on nähdäkseni siinä, että okkultisti on lopulta (ulkoisesti) täysin yksin ja ilman mitään ulkoista tukea, ja minkä vuoksi mikä hyvänsä yritys naittaa näitä ihanteita mihin hyvänsä maalliseen, poliittiseen tai yhteiskunnalliseen kontekstiin johtaa hyvin helposti täysin päinvastaiseen tulokseen ja ensimmäisessä viestissäni kritisoimaani entistä suurempaan vääryyteen ja väkivaltaan. Leo Tolstoin "kristuksellinen kommunismi" lienee yksi parhaimpia esimerkkejä siitä, kuinka jossain määrin korkeat ihanteet vääristyvät ja kääntyvät täydelliseksi vastakohdakseen.

[obnoxion]

Väkivalta on parhaimmillaankin valtava kompromissi, ja käyttäessäni väkivaltaa tai kuvitellessani itseni tilanteeseen jossa on "pakko" käyttää väkivaltaa koen itse selkeästi epäonnistuneeni, oli konteksti mikä tahansa.

Tämä oli minusta riittävän hyvin sanottu. Tuntuu ettei tässä asiassa voida päästä puhumalla kovin pitkälle. Todelliset vastaukset väkivallan ongelmaan annetaan elävässä elämässä. Äänestin ykköstä ja kakkosta.

Albert's speech

Minunkin piti linkittää tämä kohtaus, joka teki lähtemättömän vaikutuksen silloin alakouluikäisenä, kun Twin Peaks esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa.

[Crux]

Tuntuu ettei tässä asiassa voida päästä puhumalla kovin pitkälle. Todelliset vastaukset väkivallan ongelmaan annetaan elävässä elämässä.

Olet oikeassa, mutta mielestäni tämä ohjenuora voidaan ottaa käyttöön missä tahansa ongelmassa; asioista voidaan aina puhua vain tiettyyn rajaan asti mutta vastaukset annetaan ja saadaan aina omalla ajattelulla, toiminnalla sekä säteilyllä - elämällä.

Gandhi sanoi hienosti, että mikäli pitäisi valita väkivallan ja pelkuruuden väliltä, olisi parempi valita väkivalta; tämä on omakin näkemykseni asiasta. Väkivallattomuudella (tai armolla ja anteeksiannolla) ei pitäisi olla mitään tekemistä kyvyttömyyden, heikkouden ja voimattomuuden kanssa.

Itse olen asiassa hieman eri linjoilla vaikka ymmärränkin hyvin tämän näkemyksen. Mitä väkivallattomuus lopulta on, tai mistä se johtaa juurensa? Voi olla että sorrun tässä ajattelukaavassani eräällä tavalla juuri tuohon Nagahelin mainitsemaan virheeseen olettaen että kaikilla ihmisillä on samankaltaiset ideaalit & tietoisuudentaso, mutta sanon silti että vastaus esittämääni kysymykseen on: ykseyden aistiminen. Jokaisella ihmisellä on käytössään samat valmiudet ja sama hengellinen rakenne, joillakin se ei välttämättä kuitenkaan ole aktiivista (eli tiedostettua). Heikkous tai voimattomuus eivät mielestäni ole lainkaan tuomittavia asioita; itsekin olen usein hyvin, hyvin heikko maailman painon alla joten on ymmärrettävää että muutkin kokevat tuon taakan sielussaan ja täten sortuvat heikkouteen tai voimattomuuteen.

Miksi sitten ykseyden aistimista? Voisin väittää että väkivallattomuuden valitseminen (olkoot sitten heikkouden kauttakin) on kuitenkin peräisin sisäiseltä lähteeltä jossa kaikki on yhtä eikä Itsen ja toisen välillä ole eroavaisuutta. Tilanteessa jossa ihmistä uhataan väkivallalla ja tähän tilanteeseen väkivallalla vastaaminen voisi tuntua oikealta (vaikka muita suojellakseenkin) on mielestäni heikkoudenkin (tai epätoivon / vastaavan ominaisuuden) kautta väkivallattomuuden ideaaliin turvaaminen jo maailman voittamista ja suuren antaumuksen merkki. Tässä tapauksessa heikkoudesta on siis tullut vahvuutta ja mielestäni näin on kyse aina kun ihminen päättää olla vahingoittamatta toista olentoa oman itsensä kustannuksella. Suurinta vahvuutta on se että pystyy nostamaan muut ensin omalla tasolleen (jolloin ei katso mitään olentoa alaspäin) ja sitten nostamaan muut yläpuolelleen (vertauskuvallisesti) ja "kantaa maailman hartioillaan". Tätäkään asiaa ei voida selittää pidemmälle (jos tähänkään asti) vaan se pitää tuntea ja omaksua, veli Obnoxion oli siis lopulta hyvin oikeassa sanoissaan.

Rauha ja väkivallattomuus on ehdottomasti tavoiteltava päämäärä, mutta siihen ei päästä/siinä ei pysytä ilman valmiutta sotaan/väkivaltaan.

On tunnustettava etten ymmärtänyt mitä tarkoitit tällä. Uskon että ainoa tarpeellinen sota elämässä on sota itseään vastaan (tämä pitää tietysti ymmärtää monitasoisesti).

Albert's speech

Hieno video, kiitos tästä!

[A.A.]

Alunperin ajattelin vaieta aiheesta täällä mm. siksi, että altavastaajana on melko epäkiitollista harrastaa keskustelua bittiavaruudessa, koska kaikkien vastustavien näkökantojen huomiointi ja niihin ymmärrettävästi vastaaminen vie paljon aikaa ja vaivaa. Lisäksi on huomioitava, että harva oikeasti muuttaa mielipidettä näiden keskustelujen pohjalta.

Vastaan kuitenkin lyhyesti: eettisesti korkea puolustuksellinen väkivallan hyväksyminen mahdollistaa ihmisten vaihtelevan kehitystason huomioiden oikeasti jonkintasoisen rauhantilan saavuttamisen maailmassa. Pasifismi sensijaan ei poista mitään ongelmia, vaan päinvastoin polarisoi voimasuhteita edesauttaen väkivaltaisten konfliktien syntymistä.

Käytännön todellisuudessa toimiva etiikka ei ole millään tavalla erillään okkulttisesta etiikasta. Jos yksilö haluaa nopeuttaa omaa kehitystään aiheuttaen epätasapainoa maailmaan siinä sivussa, ei se voi olla ns. ylöspäin kehittävää. Käsittääkseni toimiva idealismi on sellaista, että a) kaikkien toimiessa siten lopputulos on haluttu b) mikäli kaikki ei kuitenkaan toimi niin kuin tavoitetila on (kuten asianlaita useimmiten on), ei idealistinen tavoitteellinen toiminta pahenna tilannetta entisestään. Vertaa yhtälöä pasifistin ja puolustavan väkivallan puoltajan kannalta (esimerkkeinä kouluampumiset, arkipäivän rikollisuus, sodat).

-tavoitteena irtautua keskustelusta, jos ei konkreettisia tarkennuspyyntöjä tule-

[Insanus]

Gandhi sanoi hienosti, että mikäli pitäisi valita väkivallan ja pelkuruuden väliltä, olisi parempi valita väkivalta; tämä on omakin näkemykseni asiasta. Väkivallattomuudella (tai armolla ja anteeksiannolla) ei pitäisi olla mitään tekemistä kyvyttömyyden, heikkouden ja voimattomuuden kanssa.

Heikkous tai voimattomuus eivät mielestäni ole lainkaan tuomittavia asioita; itsekin olen usein hyvin, hyvin heikko maailman painon alla joten on ymmärrettävää että muutkin kokevat tuon taakan sielussaan ja täten sortuvat heikkouteen tai voimattomuuteen.

Eivät olekaan, vaan, anteeksiannettavia, myötätunnolla hoidettavia jne.
Mutta kyvyttömyyteensä idealisminsa pohjaaminen taas on jotain mitä voisi harkita uudemman kerran :/ Koko hommalta putoaa pohja pois (ja valuu alaspäin...) jos 'minän' heikkous on tällä tavalla perustelu toiminnalle.

Voisin väittää että väkivallattomuuden valitseminen (olkoot sitten heikkouden kauttakin) on kuitenkin peräisin sisäiseltä lähteeltä jossa kaikki on yhtä eikä Itsen ja toisen välillä ole eroavaisuutta. Tilanteessa jossa ihmistä uhataan väkivallalla ja tähän tilanteeseen väkivallalla vastaaminen voisi tuntua oikealta (vaikka muita suojellakseenkin) on mielestäni heikkoudenkin (tai epätoivon / vastaavan ominaisuuden) kautta väkivallattomuuden ideaaliin turvaaminen jo maailman voittamista ja suuren antaumuksen merkki.

Kaunis ajatus, mutta väitän silti vastaan.
On vuorenvarma resepti alaspäiselle tielle ottaa ylpeänä iskuja naamaan kun totuus on se, että niitä juuri inhimillistä heikkouttaan ei kestä. Ykseyden aistimisesta sen verran, että tietenkin oma itse pitää myös nähdä sen osana, osata olla itselleen myötätuntoinen kun tuntuu "en tahtoisi, mut nyt on pakko vetää turpaan/sanoa pahasti/jotain vastaavaa".
Se ei ole oikeutus väkivallanteolle tietenkään, mutta pitkällä tähtäimellä varmaankin kehittävämpää kuin sulkea impulssi sisäänsä = (heikolle ihmiselle ja varsinkin ylpeälle!) tehdä väkivaltaa itselleen.

Kun itselleen tehdystä väkivallasta tulee ideaali, niin ei varmasti olla menossa ylöspäin.
Hyvää ihmistä ei voi teeskennellä, kasvun on ensin pakko tapahtua.
Multa nimittäin tässä yhteydessä joskus unohtu se että oon vaan ihminen, jonka välillä on pakko tehdä ilkeyksiä kun asioita ei muuten osaa hoitaa: mitä seuras just kaudet totaalista itsetuhon ja degeneraation palvontaa.

Lyhyesti: heikkous on fine, itsessään ja muissa, mutta tietysti se pitää pyrkiä ylittämään.

[Aquila]

Alunperin ajattelin vaieta aiheesta täällä mm. siksi, että altavastaajana on melko epäkiitollista harrastaa keskustelua bittiavaruudessa, koska kaikkien vastustavien näkökantojen huomiointi ja niihin ymmärrettävästi vastaaminen vie paljon aikaa ja vaivaa. Lisäksi on huomioitava, että harva oikeasti muuttaa mielipidettä näiden keskustelujen pohjalta.

On varsin harmillista, jos täällä keskustellessa joutuu kokemaan itsensä altavastaajaksi, tai että täällä olisi puolia, jotka kamppailevat keskenään tarkoituksenaan ainoastaan muuttaa muiden mielipiteitä.

Vastaan kuitenkin lyhyesti: eettisesti korkea puolustuksellinen väkivallan hyväksyminen mahdollistaa ihmisten vaihtelevan kehitystason huomioiden oikeasti jonkintasoisen rauhantilan saavuttamisen maailmassa. Pasifismi sensijaan ei poista mitään ongelmia, vaan päinvastoin polarisoi voimasuhteita edesauttaen väkivaltaisten konfliktien syntymistä.

Miten pasifismi käytännössä polarisoi voimasuhteita tai edesauttaa väkivaltaa yksilöllisen elämän tasolla?