Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
User avatar
Insanus
Frater
Posts: 992
Joined: Sat Aug 21, 2010 7:06 am
Location: Helsinki

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Insanus »

Nefastos wrote:
Sat Aug 01, 2020 1:43 pm
Insanus wrote:
Sat Aug 01, 2020 1:24 pm
Empatiakyky yksinään ei johda mihinkään. (...) Arvostava kohtaavuus, kunnioitus ja rationaalinen myötätunto ei oikeastaan vaadi koettua empatiaa vaan kommunikaatiokykyä ja järkeä ymmärtämään sen rajan missä itse loppuu ja toinen alkaa.

Tulisin tähän asiaan päinvastaiselta puolelta. Pelkkä kommunikaatiokyky myöskään "yksinään ei johda mihinkään". Kommunikoiminen sinänsä on pelkkä kone, elleivät nuo toisiaan sumussa ohittavat laivat ole faktisella tasolla Yhtä: tämä on buddhin & buddhisen havainnon perusidea. Esoterian maailmankuvassa muodottoman telepaattisella, sanat ylittävällä ykseyden kokemisella on metafyysinen pohja. Kyseinen pohja luo mahdollisuuden kielellisen tai rationaalisen tason myöhemmälle sekundaariselle kohtaamistavalle, ei päinvastoin.

Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että toiseuden & itseyden välinen tulkinta problematisoituu syvästi, jos "itsen loppumista ja toisen alkamista" ei pyri myös erittäin rationaalisesti ja jatkuvasti analysoimaan. Jos tämän tekee, väitän kuitenkin ihmisen tulevan huomaamaan, että lopulta sellainen raja on aina tavalla tai toisella veteen piirretty viiva.
Totta, totta.
Sanat ylittävästä, metafysiikkaan perustuvasta ykseyskokemuksesta on paljon matkaa siihen arkipäivän astraaliin (empatiaan) jossa minä uskon tuntevani mitä joku tuntee ja sellaisen alemman empaattisuuskokemuksen kritiikki on minusta toiseuden syvän kunnioittamisen lähtökohta. Varovaisuus esim. projektioiden ja muiden näennäisen ymmärtämisen kanssa jne. Erityisesti tietysti ihmisten.
Tämä on ehkä sellaista kriittisyyttä mitä kohdistan ennen kaikkea itseeni koska olen luonteelta melko kiivas enkä hallitse "tunnemagnetismiani" kovin hyvin. Se on joko päällä tai pois päältä.
With a taste of a poison paradigm
Kavi
Frater
Posts: 391
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Kavi »

Hienoa, että tällainen teema pääsi syntymään...

Vuosi taisi olla 2014 ja päädyin tappamaan kesäisenä päivänä pihalle luikerrelleen käärmeen. Koska se päätyi lähelle muita kanssaeläjiä niin pistin sen armottomasti hengiltä ja jatkoin kunnes se lopetti kokonaan kouristelun ja luikertelun.
Adrenaliinin ja jonkinlaisen maskuliinisen ylpeyden tunteen hälvettyä seuraavana yönä käärme ilmestyi sänkyyni isompana kuin koskaan aiemmin. Kyseessä on siis uni.
Hän kertoi olevansa äiti ja kertoi oman elämäntarinansa: mistä oli tullut ja mihin oli matkalla. Juuri yksityiskohtia en muista, mutta se kuva ja tunnelma on vieläkin jäljellä ja pohdin ja muistelen sitä toisinaan.
Uni oli jollain tavalla niin pysäyttävä, että se muutti ehkä pysyvällä tavalla suhtautumisen kaikkeen elolliseen ja sellaiseenkin jota me ihmiset pitäisimme elottomana.
7&8
Amantes
Frater
Posts: 43
Joined: Sun Jun 11, 2017 4:30 pm

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Amantes »

Niin kuin Kavin ylempi viestikin tuntuu viittaavan on empatia ensisijaisesti sen käsittämistä, että toinen todella elää. En tiedä meneekö teknisesti nyt sinne alueelle, jossa puhutaan mieluummin buddhista kuin empatiasta. Kunhan itse asiasta ei tule vain tähti jonne ei koskaan yletä, koska todellisuudessa se on tässä näin. Se on rakkauden luonne: yhdistää tämän- ja tuonpuoleinen. Sade tuo taivaan maahan, ensilumi tuo toisen maailman. Alemman tason empatiaa en oikein osaa tunnistaa; tuntuu viittaavan persoonan haasteisiin kokea empatiaa, ei siis itse empatiaan.

Sen käsittäminen, että toinen elää ei ole on/off juttu. Vaan jatkuvasti syventyvä oivallus ja kokemus, joka koettuna väistämättä muokkaa käytöstä ja toimintaa rakkaudellisempaan suuntaan. Kyse ei siis ole moraalistakaan. Koen sen olevan äärimmäisen yksinkertainen ja mystinen asia.
User avatar
Nefastos
Frater
Posts: 3782
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Nefastos »

Kiitos veli Kavi koskettavasta tarinasta.
Ave wrote:
Sat Aug 01, 2020 3:10 pm
Ahimsasta keskustelu vie omat ajatukseni sen äärelle mitä todella on väkivalta ja kuinka se on tunnistettavissa. Esim. tappaminen ei omassa maailmankatsomuksessani ole väistämättä väkivaltaa, vaan on myös olemassa oivallukseen pohjaavaa muotojen tuhoamista - joka on siis neutraalia valtaa olematta väkivaltaa. Neutraali valta kuulostaa jo itsessään hupsulta, mutta itse koen sen olevan oikeastaan tietynlaista luonnonvoimaa.

Mielestäni joissain tapauksissa ahimsan ulkoa opittu (siis kyseenalaistamaton) seuraaminen saattaa olla samanlaista todellisen henkisyyden näivettymistä kuin mikä tahansa tapauskonnollisuus. Ollakseen totuudellista ja taitavaa, moraalin tulee olla dynaamista, omakohtaista ja koeteltua.

Näin voi olla, mutta tällainen lopputulos ei ole kiinnostava empatian ytimen eli toiseuden sinänsä kannalta. Toisen olennon tappaminen tai vahingoittaminen on tuolle toiseudelle tappamista ja vahingoittamista riippumatta siitä, mitä se on meille – tai edes "luonnolle" (jota ei nähdäkseni voi erottaa Jumalasta).

Voimme oikeuttaa tappamisen ja vahingoittamisen ihmisen siinä missä hyttysen tai käärmeenkin suhteen, ja minulle henkilökohtaisesti tämä kysymys on niin armoton juuri sen vuoksi, että en arvosta "elämää" lähtökohtaisesti, enkä ihmistä enempää kuin käärmettä millään essentiaalisella tasolla, ainoastaan tasolla jossa ihmisen kärsimys mutkikkaampana koneena on laajempaa & syvempää. Mutta tällainen laajuus & syvyys jää vain funktion kaikkien lukujen kerrannaisuudeksi, sillä ei ole tekemistä itse funktion (tässä himsa >< ahimsa) kanssa. Jos rakastaisin elämää, minulla olisi ehkä suurempi oikeus tappaa sitä joissakin olosuhteissa (koska olentojen välillä teoriassa voisi olla todellinen kohtaamisen suhde); mutta kuten sanoitkin, tähän jää "sydämen punnitus". Oliko todellakin tarpeellista esimerkiksi syödä lihaa? Metsästää ihmisenä nykypäivänä? Mennä sotaan, pudottaa pommi? Jne. AT:n filosofiassa näihin kysymyksiin ei anneta valmiita vastauksia pintatasolla, mutta henkilökohtaisella syvätasolla juuri näiden asioiden pohtiminen on ensimmäisellä sijalla, koska kyse on itseyden & toiseuden ytimellisesti yhteydestä Ykseyden filosofiassa, joka on Jumalan absoluuttisuuden (tietoisuuksien ykseyden) perusteesimme.

Tullaan siis tähän:
Amantes wrote:
Sun Aug 02, 2020 4:16 pm
Niin kuin Kavin ylempi viestikin tuntuu viittaavan on empatia ensisijaisesti sen käsittämistä, että toinen todella elää.

Ja sanalla "elää" tarkoitan ainakin itse tässä merkityksessä eksistoi, eli on teleologisesti painava subjekti. Toiseus "objektina" jonka tapan tai jätän tappamatta on ei vain sekundaarinen, vaan suorastaan merkityksetön kysymys. Ainoa merkityksekäs kysymys on, mitä toiseudelle de facto tapahtuu tekojemme (tai kokemustapojemme epäsuorana) seurauksena.

Ajatus elämän ottamisesta ja antamisesta on tietenkin koko elämän levyinen karmaiseva kysymys. Silti luulen, että murhaajassakin voi elää nimenomaan sellainen eksyneisyys "elämän" yhteydestä, joka pyrkii hakeutumaan yhteyteen muun luomisen kanssa nimenomaan äärimmäisen väkivallan teollaan. Tällainen toive on myös minulle nuoruudestani tuttu. Ihminen joka on joutunut hyvin kauas elävästä toiseuden yhteydestä alkaa näkemään tappamisenkin kohtaamisena. Tosiasiassa kyse on kuitenkin ehdottoman alaspäinen spiraali, jossa kosketus saadaan nimenomaan tapettuun toiseuteen, eli hengen symbolismi ja konkretia ovat hievahtamattomasti yhtä. Näennäisesti on tehty elävä, "dynaaminen" teko, tosiasiassa on tapahtunut jotakin kauhistuttavaa ja päinvastaista.

Sama ongelma näyttäytyy kääntöpuolisena nekromantiana elämän luomisessa, jos tuota elämää luodaan esimerkiksi laboratorio-olosuhteissa muiden hyödyttämisen periaatteella. Tässä yhtä lailla toiseus sinänsä on orjuutettu. Ahimsassa ei siis ole kyse lopulta "pro elämästä" vaan "contra alistamisesta".
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Ave
Posts: 191
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm
Location: Hämeenlinna/ Tampere

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Ave »

Nefastos wrote:
Sun Aug 02, 2020 6:08 pm
Jos rakastaisin elämää, minulla olisi ehkä suurempi oikeus tappaa sitä joissakin olosuhteissa (koska olentojen välillä teoriassa voisi olla todellinen kohtaamisen suhde)
Itse olen sillä tavoin perverssi, että koen rakastavani elämää (,joskaan en näe sillä arvoa). Mutta mitä tämä mahdollinen "kohtaamisen suhde" oikeuttaisi, en tiedä. Ehkä tämä oma (huteralla pohjalla?) oleva hyttysentappo-oikeutukseni perustuu osaltaan myös vakaumukseen jossa näen tuhoutumisen ja tuhoamisen kiinteänä ja luonnollisena osana muotojen syklejä - enkä sinänsä minään erikseen vältettävänä. (Mikä on sitten väkivallan ja tuhoamisen suhde, se on olennainen kysymys.) Ehkä oma kokemusmaailmani on osaltaan myös lähellä eläimellistä itsesäilytykseen nojaavaa amoraalista olemassaoloa, joka ei koe ristiriitaa tuhotessaan muita elämänmuotoja niiden hyökätessä. Ihmisten kohdalla en kuitenkaan tulkitse ilmiselviäkään hyökkäyksiä pohjimmiltaan hyökkäyksiksi vaan jonkinlaiseksi avuttomuudeksi, johon ei kuulu reagoida.
Nefastos wrote:
Sun Aug 02, 2020 6:08 pm
Ainoa merkityksekäs kysymys on, mitä toiseudelle de facto tapahtuu tekojemme (tai kokemustapojemme epäsuorana) seurauksena.


Tämä todella pistää ajattelemaan. Kysymys ei ole hyttysen tappamisesta yksin - vaan siitä, miten kohtelen hyttysen edustamaa toiseutta. Kuten sanoin edellä: tappaessani hyttysen annan itseni tulla tapetuksi hyttysenä. Tapan hyttysen edustaman toiseuden itsessäni - ja siinä olen hyttysen verran kauempana ykseydestä. Olen kuitenkin kokenut voivani kuroa tuon hyttysen mentävän aukon umpeen. Mutta onko hyttysen mentävä railo sitten todella - siellä missä sydän punnitaan - hyttysen mentävä - vai kenties äärettömän laaja, se on kysymys, jonka ei kuulukaan jättää rauhaan.

Nefastos wrote:
Sun Aug 02, 2020 6:08 pm
Ahimsassa ei siis ole kyse lopulta "pro elämästä" vaan "contra alistamisesta".
Ehkä vähän tyhmä kysymys, mutta voisitko avata, millä tavoin koet alistamisen problemaattiseksi?
Insanus wrote:
Sat Aug 01, 2020 3:30 pm
Totta, totta.
Sanat ylittävästä, metafysiikkaan perustuvasta ykseyskokemuksesta on paljon matkaa siihen arkipäivän astraaliin (empatiaan) jossa minä uskon tuntevani mitä joku tuntee ja sellaisen alemman empaattisuuskokemuksen kritiikki on minusta toiseuden syvän kunnioittamisen lähtökohta. Varovaisuus esim. projektioiden ja muiden näennäisen ymmärtämisen kanssa jne. Erityisesti tietysti ihmisten.
Tämä on ehkä sellaista kriittisyyttä mitä kohdistan ennen kaikkea itseeni koska olen luonteelta melko kiivas enkä hallitse "tunnemagnetismiani" kovin hyvin. Se on joko päällä tai pois päältä.
Hear, hear. Ns. alemman empaattisuuskokemuksen kritiikki on todella tarpeellista. Jokainen seulokoot omt projektionsa, transferenssinsa ja mentalisaation puutteensa. Ns. Alemmassa empaattisuuskokemuksessa on kuitenkin iduillaan buddhikokemuksen siemen, ja tuota kokemusta on mielestäni hyvä myös kunnioittaa yhtä pyhänä kuin metafyysistä "vastinettaan".
If you want to reborn, let yourself die.


https://matkamerenpohjaan.blogspot.com/
Aranea
Soror
Posts: 11
Joined: Tue Oct 24, 2017 9:24 pm

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Aranea »

Voiko tappaminen joissain tilanteissa olla empaattinen teko? Eläinten kanssa toisinaan tulee eteen tilanteita, joissa voi valita joko antaa eläimen kärsiä tai sitten antaa sille armokuoleman.

Kohtasin kerran polulla koppakuoriaisen, joka oli pahasti vahingoittunut. Siltä puuttui jalkoja eikä se pystynyt liikkumaan, mutta oli vielä elossa. Tarkkailin sen kuolinkamppailua jonkin aikaa ja todettuani, että se tosiaan näyttää siltä, ettei tule enää kävelemään tai lentämään, astuin sen päälle. Sen tappaminen tuntui pahalta, mutta pahalta olisi tuntunut myös jättää se kärsimään.
User avatar
Nefastos
Frater
Posts: 3782
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Nefastos »

Ave wrote:
Sun Aug 02, 2020 10:24 pm
Itse olen sillä tavoin perverssi, että koen rakastavani elämää (,joskaan en näe sillä arvoa).

Sentään huojentavaa, että systemaattisesti rakkautta ja myötätuntoa käsittelevä satanistifoorumimme voi kuitenkin vielä pitää sisällään tällaisiakin lauselmia. :lol:

Ave wrote:
Sun Aug 02, 2020 10:24 pm
Ehkä tämä oma (huteralla pohjalla?) oleva hyttysentappo-oikeutukseni perustuu osaltaan myös vakaumukseen jossa näen tuhoutumisen ja tuhoamisen kiinteänä ja luonnollisena osana muotojen syklejä - enkä sinänsä minään erikseen vältettävänä.

Siinäpä se, paino on nimenomaan "terveessä" ja "luonnollisessa", & vaikka nöyrästi kieltäydyit ensimmäisestä näkemyksestä, asia on tietenkin juuri niin: ihminen joka ei ole "nekrosofisesti vahingoittunut" pystyy näkemään etenkin jossain syvällä tietoisuuden laita-alueilla kuhisevat hyönteiset sulautumassa tiedottomuuden massaan siinä missä puutarhakurkun. Se että olemme (pyytämättämme?) olemassa fyysisinä ruumiina tekee meistä muiden olemusten absorboijia eli "tuhoajia" tavalla tai toisella. Ongelma kohdentuu tässä kohden kärsimyksen ongelmaan, eli jälleen poispäin "pro elämä"-ajattelusta, joka onkin satanismin viitekehyksessä lähtökohtaisesti aika vieras.

Ave wrote:
Sun Aug 02, 2020 10:24 pm
Ns. Alemmassa empaattisuuskokemuksessa on kuitenkin iduillaan buddhikokemuksen siemen, ja tuota kokemusta on mielestäni hyvä myös kunnioittaa yhtä pyhänä kuin metafyysistä "vastinettaan".

Tämä on tärkeä asia, ja minusta yksi puoli aloitusviestin empatiasta ei-animoituja objekteja kohtaan. Toisin sanoen: siinä missä olentojen faktisesti kohdatessa merkityksen ydin on siinä mitä toiseudelle todella tapahtuu, "siemenkokemuksessa" mielekäs onkin juuri toinen puoli, eli minun kokemukseni toiseudesta.

"Buddhin siemen"-kokemuksena nyt siis esim. kokemukseni vaikkapa nukesta, tai mielikuvitusmaailman henkilöstä: toiseudesta joka on ainoastaan oman kokemiseni projisaatio tai toiseuskokemukseni presentaatio. On tietenkin valitettava tosiasia, että ainoastaan "siemenkokemuksia" toiseudesta on myös monilla – en tahtoisi sanoa valtaosalla! – ihmisistä. Näin kuitenkin on; silloin vahingoittaessaan toista, sanoin tai teoin, ihminen ei kykene oivaltamaan, että hän todellakin vahingoittaa faktisesti toista tuntemaan kykenevää ihmeellistä olentoa eikä vain esim. omaa itse- tai vanhempiprojisaatiotaan.

Ave wrote:
Sun Aug 02, 2020 10:24 pm
Ehkä vähän tyhmä kysymys, mutta voisitko avata, millä tavoin koet alistamisen problemaattiseksi?

En ole varma ymmärränkö kysymyksesi oikein, voitko täsmentää? Ymmärtääkseni koko lailla jokainen olento kokee alistamisen problemaattiseksi. (Esimerkkinä ajatellaan henkilöä, joka nauttii roolitetusta seksuaalisesta alistamisesta. Jos kuitenkin vaikkapa ympäristö ja yhteiskunta kykenee estämään hänen alistamisharrastuksensa, tuo estämis-alistaminen tuskin on kuitenkaan se mitä hän toivoo, sillä alistaminen tietyissä muodoissa olikin tullut hänelle merkitsemään alistamisen vastakohtaa, vapautta, joka nyt on faktisen alistamisen kautta viety.)

Aranea wrote:
Mon Aug 03, 2020 12:15 am
Voiko tappaminen joissain tilanteissa olla empaattinen teko?

Se tietenkin voi, jos tappamatta jättäminen on äärimmäisen epäempaattinen. Minulla on (ritualistis-symbolisena) alttaritikarinanikin tällä hetkellä misericordia, ase joka on suunnattu ei vammauttamaan vaan tappamaan toivottomissa tuskissa kituva olento.

Ja tästä seuraakin syvä ongelma, jonka vuoksi sanoin ettei minulla henkilökohtaisesti ole oikeutta tappaa ketään: koska henkilökohtaisesti en näe mitään ehdotonta "tervettä rajaa" tuolle misericordialle (säälille joka antaa kuoleman). Mielestäni jokainen maailmassa oleva olento on toivottomissa tuskissa kituva olento, jolle haluaisin antaa kuoleman. Mutta ymmärrän etteivät muut näe asiaa samoin, joten yritykseni auttaa olisi väkivaltaa, joka kärsimyksen poistamisen sijaan vain lisäisi sitä.

Eutanasiasta on foorumillamme parikin aiempaa keskustelua:
Abortti, eutanasia, itsemurha
Eutanasia
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Ave
Posts: 191
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm
Location: Hämeenlinna/ Tampere

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Ave »

Nefastos wrote:
Mon Aug 03, 2020 10:29 am
Se että olemme (pyytämättämme?) olemassa fyysisinä ruumiina tekee meistä muiden olemusten absorboijia eli "tuhoajia" tavalla tai toisella. Ongelma kohdentuu tässä kohden kärsimyksen ongelmaan, eli jälleen poispäin "pro elämä"-ajattelusta, joka onkin satanismin viitekehyksessä lähtökohtaisesti aika vieras.
Totta, tämä palautuu kärsimyksen ilmiöön (siihen, että eksistoiminen tässä ulottuvuudessa ja muodossa edellyttää toisten elämänmuotojen "tuhoamista"). Tavallaan tuo kysymykseni alistamisen problemaattisuudesta liittyy osittain tähän kärsimyksen ongelmaan, itsesäilytyksen nojatessa tavallaan toisten elämänmuotojen alistamiselle. Jos tämä alistaminen leimataan pahaksi (epätoivotuksi) ja tarhatuksi, näyttäytyvät myös ne uhrit joita itsesäilytyksemme on edellyttänyt - siis lukuisat organismit joita olemme tuhonneet - ikäänkuin epäpuhtaina, jonkinlaisina kosmisina virheinä.

Se mitä toiselle organismille ja sen symboloimalle ja kantamalle toiseudelle - de facto - tapahtuu alistaessamme sen oman itsesäilytyksemme välineeksi on kysymys, jonka ei kuulu jättää rauhaan. Samalla se on kysymys, johon emme saa tässä ulottuvuudessa vastausta muualta kuin itsestämme (tässä kuviossa jo itsessään näyttäytyy jälleen kerran kaikkivaltiaan mielettömän hupsu huumorintaju). Arviomme alistamisemme todellisista seurauksista on siis aina jonkinlainen likimääräinen, imaginaarinen subjektiivinen arvio. Itse olen kokenut, että teen parhaiten kunniaa tuhoamilleni organismeille tuhoamalla ne ilossa ja kiitollisuudessa - en tahraten tätä uhria syyllisyydentunnolla tai painottamalla sitä, kuinka hirvittävällä tavalla koominen tämä kuvio on. Todellisuudessa tiettyä solipsismia ei voi välttää. Ainoa mihin vaikutan tässä kuviossa on oma aurinkoni. Tämähän on tavallaan sellainen sarjamurhaajan mielenmaisema, eittämättä hekin ovat lahdanneet ja kiduttaneet uhrejaan ilolla ja kunnialla. Käsittääkseni joku kuitenkin erottaa minut sarjamurhaajasta - tai ehkä sitten ei (tämän jokainen arvioikoon itse).
Nefastos wrote:
Mon Aug 03, 2020 10:29 am
Aranea wrote:
Mon Aug 03, 2020 12:15 am
Voiko tappaminen joissain tilanteissa olla empaattinen teko?

Se tietenkin voi, jos tappamatta jättäminen on äärimmäisen epäempaattinen. Minulla on (ritualistis-symbolisena) alttaritikarinanikin tällä hetkellä misericordia, ase joka on suunnattu ei vammauttamaan vaan tappamaan toivottomissa tuskissa kituva olento.

Ja tästä seuraakin syvä ongelma, jonka vuoksi sanoin ettei minulla henkilökohtaisesti ole oikeutta tappaa ketään: koska henkilökohtaisesti en näe mitään ehdotonta "tervettä rajaa" tuolle misericordialle (säälille joka antaa kuoleman). Mielestäni jokainen maailmassa oleva olento on toivottomissa tuskissa kituva olento, jolle haluaisin antaa kuoleman. Mutta ymmärrän etteivät muut näe asiaa samoin, joten yritykseni auttaa olisi väkivaltaa, joka kärsimyksen poistamisen sijaan vain lisäisi sitä.
Itse koen, että misericordialle on potentiaalisesti määritettävissä terve raja - se ei kuitenkaan ole loogisesti ymmärrettävissä. Mainittakoon, että Ahimsakin toteuttaminen on loogisesti mahdotonta, mikäli väkivalta käsitetään konkreettiseksi väkivallaksi (perustuen juuri olemassaolon perus-väkivaltaiseen luonteeseen tässä ulottuvuudessa). Uskon itse, että muinaiset ymmärsivät väkivallan joksikin muuksi kuin tietyksi konkreettiseksi toiminnaksi. Kysymys oli ehkä enemmän juuri siitä energeettisestä pohjarakenteesta, joka määritti konkreettisia tekoja. Kysymys ei siis olisi tuolloin siitä, mitä tehdään, vaan miten tehdään. Mielestäni on jossain määrin hyvin ominaista länsimaalaiselle mielenlaadulle nähdä teko ennenkaikkea konkreettisena tekona - ja määrittää teko sen ulkoisen ilmenemismuodon mukaan.
If you want to reborn, let yourself die.


https://matkamerenpohjaan.blogspot.com/
User avatar
Smaragd
Frater
Posts: 735
Joined: Thu Jan 09, 2014 5:27 am

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Smaragd »

Ave wrote:
Tue Aug 04, 2020 8:30 am
Arviomme alistamisemme todellisista seurauksista on siis aina jonkinlainen likimääräinen, imaginaarinen subjektiivinen arvio. Itse olen kokenut, että teen parhaiten kunniaa tuhoamilleni organismeille tuhoamalla ne ilossa ja kiitollisuudessa - en tahraten tätä uhria syyllisyydentunnolla tai painottamalla sitä, kuinka hirvittävällä tavalla koominen tämä kuvio on.
Olen miettinyt usein menneisyyden rikoksiani eläinkuntaa vastaan puuhaillessani metsästyksen parissa ja määrittävänä tekijänä rikoksilleni on tuntunut olevan juuri tämä kuinka suuressa määrin kunnioitus saalista kohtaan on unohtunut. Monilla alkuperäiskansoilla tuntuu olevan paljon terveempi suhde näihin asioihin kuin nykyajan ”urheilullisen” metsästyksen automaattisesti tarjoama viitekehys voisi välittää. Ihmisen tulisi olla hyvin pitkälle yksilöitynyt (tai kasvanut nykyajalle poikkeuksellisen kehittyneissä ympyröissä) ja tukevassa suhteessa etiikkaan ja luonnonhenkiin osatakseen suhtautua näihin asioihin niiden vaatimalla tavalla. Itsehän en sitä ollut siinä iässä kun metsästyskortti oli mahdollista toteutta.
Ave wrote:
Tue Aug 04, 2020 8:30 am
Todellisuudessa tiettyä solipsismia ei voi välttää. Ainoa mihin vaikutan tässä kuviossa on oma aurinkoni.
En ole varma ymmärränkö täysin pointtia (oliko näillä sanoilla tarkoitus vain ilmentää solipsismin mielentilaa?), mutta ajattelisin että on tärkeää huomioida subjektiivisten ja objektiivisten yhteen tulemisen kentän mikro- ja makrokosmoksen yhdynnässä. Näen lukuisten mikrokosmoksien olevan kiinnittyneinä emomatriisin kautta makrokosmokseen, jolloin solipsismi on ikään kuin munankuoremme, tietyllä tapaa subjektiivisen kokemuksen eheyden takaaja. Mikäli se eheys menisi rikki, olisimme makrokosmoksen hurjan suuruuden ja monimutkaisuuden liiskattavina ja hulluuden partaalla hyvin lovecraftmaiseen tapaan. Tuo monimutkaisuus on sitä verkostoa missä subjektiiviset kokemukset muodostavat objektiivisen todellisuuden, ja missä ”ainoa mihin vaikutan on oma aurinkoni” ei pitäisi enää päteä. Tekojen vaikutukset kulkevat matriisissa hyvin moneen suuntaan, kuin aallot vielä äsken tyynen järven pinnalla heitettyämme kivenlohkareen pinnan läpi. Teot ja niiden vaikutukset luovat tätä matriisin kautta meille avautuvaa nestemäisesti muovautuvaa todellisuutta ja tavallaanhan kaikkien muidenkin ”lähietäisyydellä” olevien todellisuutta (lähietäisyys määrittyy siis ei ainoastaan fyysisesti, vaan myös psyykkisesti, mentaalisesti yms., jaetun piirin mukaan) ja siten vaikuttavat muiden aurinkojen suhteisiin heidän kehiinsä. Voisi kenties nähdä että keskipiste on aina muuttumaton ja millä on eniten väliä on juuri sillä suhteella keskipisteen ja kehän välillä?

Hyttysen tappamisen dogmani kuuluu jotakuinkin näin: jos kämpässäni on yksi tai kaksi hyttystä, joiden vuoksi en voi nukkua voin ihan hyvin nakata ne pihalle tappamatta. Jos olen hillasuolla, niin hyödyttääkö mitään liiskata hyttysiä, kun ne ei kuitenkaan lopu kesken? Voin siis tehdä ajatusmaailmaani muutoksen ja oppia huitaisemaan ne iholtani pois vahingoittamatta. Ajattelen että Ahimsan perspektiivien naurettavuus on lähinnä kulttuurimme hidastetta, ja oleellisempaa on kyetä itse muuntumaan. Väkivallattomuus ilman tekosyitä löytää sen kaikkein elävimmän, kulttuurin ja muiden tekijöiden kivettymistä vapaan, tavan olla. Tuhovoiman käyttö ilman väkivaltaa tuntuu täydellisemmältä, aivan kuin se kykenisi oikeasti tuhoamaan ilmennyksen maailmaa - sammuttamaan ikuista janoa kuolla ja lähestyä jumalaa.

EDIT: Dogman tulisi siis olla apuväline, jotta oppisin. Sitten kun opin, ideaali on heittää sen pois jottei siitä tulisi uutta kivettymää.
User avatar
Ave
Posts: 191
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm
Location: Hämeenlinna/ Tampere

Re: Empatia ei-ihmisiä kohtaan

Post by Ave »

Smaragd wrote:
Tue Aug 04, 2020 10:20 am
Ave wrote:
Tue Aug 04, 2020 8:30 am
Todellisuudessa tiettyä solipsismia ei voi välttää. Ainoa mihin vaikutan tässä kuviossa on oma aurinkoni.
En ole varma ymmärränkö täysin pointtia (oliko näillä sanoilla tarkoitus vain ilmentää solipsismin mielentilaa?), mutta ajattelisin että on tärkeää huomioida subjektiivisten ja objektiivisten yhteen tulemisen kentän mikro- ja makrokosmoksen yhdynnässä. Näen lukuisten mikrokosmoksien olevan kiinnittyneinä emomatriisin kautta makrokosmokseen, jolloin solipsismi on ikään kuin munankuoremme, tietyllä tapaa subjektiivisen kokemuksen eheyden takaaja. Mikäli se eheys menisi rikki, olisimme makrokosmoksen hurjan suuruuden ja monimutkaisuuden liiskattavina ja hulluuden partaalla hyvin lovecraftmaiseen tapaan. Tuo monimutkaisuus on sitä verkostoa missä subjektiiviset kokemukset muodostavat objektiivisen todellisuuden, ja missä ”ainoa mihin vaikutan on oma aurinkoni” ei pitäisi enää päteä. Tekojen vaikutukset kulkevat matriisissa hyvin moneen suuntaan, kuin aallot vielä äsken tyynen järven pinnalla heitettyämme kivenlohkareen pinnan läpi. Teot ja niiden vaikutukset luovat tätä matriisin kautta meille avautuvaa nestemäisesti muovautuvaa todellisuutta ja tavallaanhan kaikkien muidenkin ”lähietäisyydellä” olevien todellisuutta (lähietäisyys määrittyy siis ei ainoastaan fyysisesti, vaan myös psyykkisesti, mentaalisesti yms., jaetun piirin mukaan) ja siten vaikuttavat muiden aurinkojen suhteisiin heidän kehiinsä. Voisi kenties nähdä että keskipiste on aina muuttumaton ja millä on eniten väliä on juuri sillä suhteella keskipisteen ja kehän välillä?
Huh, en ole täysin varma kannattaako kirjoittaa työpäivän päätteeksi, enkä ole täysin varma ymmärsinkö pointtiasi ja vastaanko mihinkään, mutta olkoon!

Olet oikeassa: tokihan nämä lukuisat (näennäisesti) eriytyneet tietoisuudet vaikuttavat toisiinsa. "Tuo oma aurinkoni" on se muuttumaton keskipiste johon palaan, kaikkeuden näkökulma, Keskus. Se sisällyttää itseensä kaiken, läpäisee kaiken, nielee kaiken. Se on oikea Minuuteni, identiteettini. Suhteeni tähän aurinkooni on ainoa, johon voin vaikuttaa. Voin olla etäämmällä tai kauempana siitä. Ja riittävän lähellä ollessani sulaudun siihen, tulen siksi ja sitä kautta "vaikutan siihen". Vaikka kysymys ei ole vaikuttamisesta vaan olemisesta.

Kuitenkin koen, että todellisuudessa mitään minua ei oikeastaan ole. Millä tasolla ja miten tämän nyt tahtoo ymmärtää, riippuu täysin lukijasta.

Itseäni hieman häiritsee ajatus siitä, että partikkelin suhde kaikkeuteen mystifioitaisiin siinä mielessä, että Kaikkeus leimattaisiin ontologisesti tuonpuoleiseksi ja saavuttamattomaksi. Tai että ihmisastian rajallisuutta (mentaalista ja fyysistä) toisteltaisiin. Kuinka olisikaan jos todella antaisimme itsemme olla jumalia, ilman sellaista ulkoaopittua orjamoraalia, jonka mukaan olemme ikuisesti tuomitut tietyn sisältöiseen rajallisuuteen ja erillisyyteen. Vielä vähemmän tahdon kokea tämän ulottuvuuden (tai Maan) ikäänkuin joksikin kosmiseksi rangaistuslaitokseksi, josta pääsee pois kun oppii leikkimään "nätisti", eli noudattamaan (usein) toisen käden tietona saatua moraalia. Tietysti psykologiselta ja ns. arkirealismin kantilta katsottuna on helvetin terveellistä tuntea omat rajansa. Mutta metafyysisessä keskustelussa tahdon itse sanoutua irti sellaisesta ihmisen osasta, joka on ikäänkuin ennalta määrätty - ja vielä joksikin vähemmäksi kuin Jumalan lapseksi, Jumalaksi.

Kantaako Jumala sitten huolta ja syyllisyyttä liiskaamistaan hyttysistä? Entä liiskaamistaan ihmisistä, universumeista? Kantaa ja ei kanna.

#hybris #divine narcissism #fool

P.s. Tällainen äärirelativistinen moraalikäsitys antaa tietysti teoriassa vapaat kädet toteuttaa esimerkiksi joukkomurhia. Mutta miksi tämä joukkomurha-osasto on juuri se, mitä tulee aina ensimmäisenä moraalin suomista "vapaista käsistä" mieleen? Kuinka tympeän pessimistinen, ja alentava ihmiskäsitys! Uskon, että todella vapaat kädet saatuaan ihminen toimii täysin luonnostaan rakkaudellisesti, koska hän on sisäistänyt Totuuden. Ja kuten viittasit, moraali ja periaatteet voidaan tällöin unohtaa.
If you want to reborn, let yourself die.


https://matkamerenpohjaan.blogspot.com/
Post Reply