Sylvia Plathin runoudesta
Posted: Tue Jun 19, 2018 12:26 pm
Pulitzer -palkittu runoilijatar Sylvia Plath oli yrittänyt itsemurhaa ensimmäisen kerran 20-vuotiaana ryömimällä kotitalonsa alle ja nielemällä suuren määrän unilääkkeitä. Sen seurauksena hän vietti pitkän aikaa Bedlamin mielisairaalassa, kuten monet kuuluisat taiteilijat. Olemassaolo tuntui Plathista ohuelta, minkä takia hän yritti tappaa itsensä lääkkeillä:
O my
Homunculus, I am ill.
I have taken a pill to kill
The thin
Papery feeling
Etenkin Plathin 50-luvun runous on täynnä monimutkaista ja omintakeista kielenkäyttöä (”metamorpose the mollusk / of vague vocabulary”) ja kuvauksen kohteena ovat usein maisemat, esineet ja eläimet. Hän etsii runon uudistetulla kielellä syvällisempää merkitystä näille arkisille asioille (”Which seemed, when dreamed, to mean so profoundly much”). Unen ja valveen yhdistävä aamuyö on Plathin runoudelle leimallinen aika:
At this joint between two worlds and two entirely
Incompatible modes of time, the raw material
Of our meat-and-potato thoughts assume the nimbus
Of ambrosial revelation [...]
Speak in sign language of a lost otherworld,
A world we lose by merely waking up [...]
Hail and farewell. Hello, goodbye. O keeper
Of the profane grail, the dreaming skull.
Unien tuonpuoleisen maailman kautta Plath koki olevansa yhteydessä syvempään merkitykseen, joka profaaneilla asioilla, kuten esimerkiksi tuoleilla ja virastoilla on kätketysti (”ready-made creation / Of chairs and bureaus [...] Chair and bureau are the hieroglyphs / Of some godly utterance wakened heads ignore”). Tuolien ja virastojenkin arkisen todellisuuden alitajuisen merkityksen välittämisen kieli on Plathille pyhiä kirjoituskaiverruksia (”hieroglyphs”), jotka ovat inhimillisen puheen erityisyys. Profaanit sanat ovat kuin rappeutuneita alttareita (”All we find are altars in decay / And profane words”). Tällainen merkityksen siirtyminen on metaforista: jokainen asia merkitsee jotakin toista, mutta kun sanojen voima lakkaa,
mad hatter's hat yields no new metaphor
the jabberwock will not translate his songs:
it's time to vanish like the cheshire cat
alone to that authentic island where
cabbages are cabbages; kings : kings
Ilman runoutta kaalit ovat vain kaaleja, liha-ja-perunat lihaa-ja-perunoita, eivätkä asiat edellytä kielellisesti välittynyttä tulkintaa. Eläimillä ei ole samanlaisia vaikeuksia:
Where love-met groundhogs love one in return
Where straight talk is the rule, whether warm or hostile,
Which no gruff animal misinterprets.
From what grace I am fallen. Tongues are strange,
Signs say nothing.
Runo on kieroa puhetta, toisin kuin eläinten äännähdykset, jotka viestivät joko rakkautta tai vihaa. Onko runon puhuja katsellessaan metsämurmeleita sitten pudonnut kielettömyyden armosta (”grace”), vai onko eläimellisen suora puhe parempaa? Katsellessaan eläimiä, kuten mustavarista Plath koki toisinaan voimakkaita elämyksiä,
I only know that a rook
Ordering its black feathers can so shine
As to seize my senses, haul
My eyelids up, and grant
A brief respite from fear
Of total neutrality.
Tällaista kokemusta, jossa täydellisen neutraaliuden pelko hetkeksi hellittää Plath vertasi pelastavaan enkeliin. Toisaalta runoudenkin kieli on jotenkin epätyydyttävää:
The word [...] Can only haunt. Sturdy as potatoes,
Stones, without conscience, word and line endure [...]
they Shortchange me continuosly: whether
More or other, they still dissatisfy.
Unpoemed, unpictured, the potato
Bunches its knobby browns on a vastly
Superior page ; the blunt stone also.
Plath kutsui peruna-ja-pihvi -ajatuksia pelkäksi raakamateriaaliksi unien merkkikielelle. Toisaalta sanoissa on runoiltunakin jotakin kummitusmaista (”The word [...] Can only haunt”) ja epätyydyttävää, jonka peruna ja kivikin ylittävät. Runoista on mahdotonta tehdä eläviä olentoja, koska ne ovat paperia ja mustetta. Toisaalta se ei ole ainoa syy runojen vajavuudelle:
These poems do not live: it’s a sad diagnosis [...]
It wasn’t for any lack of mother-love.
O I cannot explain what happened to them!
They are proper in shape and number and every part.
They sit so nicely in the pickling fluid!
They smile and smile and smile at me.
And still the lungs won’t fill and the heart won’t start.
They are not pigs, they are not even fish,
Though they have a piggy and a fishy air –
It would be better if they were alive, and that’s what they were.
But they are dead, and their mother near dead with distraction,
And they stupidly stare and do not speak of her.
Runot syntyvät kuolleina koska vain niiden synnyttäminen merkitsee: mennyt nykyisyys on aina kuollutta, ”the slime of all my yesterdays / rots in the hollow of my skull”. Runous kulkee täydellisyyden jäljessä monella tavalla. Plathin runoissa on täydellistymisen vaatimus: runojen täytyy täydentää arkista todellisuutta. Tästä syntyy ristiriita arkisten esine- ja eläinaiheiden käytön välillä samalla kun runo pyrkii ylittämään ne, ”heat furnace of paradox / in an artifice of ice; make love and logic mix”. Lämpö merkitsee rakkautta ja kylmyys logiikkaa, joita molempia runo tarvitsee.
Onko täydellistä runoa? Plathin käsitys täydellisyydestä viittaa usein kuolemaan (”Dead and perfect, like Nefertit”). Plath pitää itseään runojensa äitinä, mutta ”Perfection is terrible, it cannot have children.” 30-vuotiaana Plath teki viimein itsemurhan työntämällä päänsä kaasu-uuniin samaan aikaan kun hänen lapsensa leikkivät viereisessä huoneessa. Viimeisessä runossaan hän kirjoittaa: ”The woman is perfected / Her dead / Body wears the smile of accomplishment”.
Jokainen runo syntyy kuolleena ja vailla elämää, koska runot ovat ajallisia ja syntyvät siten epätäydellisyydestä. Kyse ei ole tietenkään siitä, että Plath toivoisi esimerkiksi siasta kertovan runon muuttuvan siaksi. Arkea täydentävä runouskaan ei kykene ylittämään kuilua, joka on hieroglyfisen ja profaanin, uneksinnan ja kuolemaa symboloivan kallon välillä. Runojen hieroglyfisyyteenkin pätee että
most exquisite truths are artifice
framed in disciplines of fire and ice
which conceal incongruous
elements like dirty socks ands scraps
of day-old bread and egg-stained plates [...]
It's likely that eachs secret sought
will prove to be some common parlor fake :
a craft with paint and powder that can make
cleopatra from a slut
Paperinohut arki on kaiken kätkemisen taustalla, joka saadaan aikaiseksi jäällä ja tulella, eli runon logiikalla ja rakkaudella, kurilla ja intohimolla. Plath toistaa siten Dionysoksen kumppani Silenoksen traagista viisautta siinä, että ei pidä tietää kaikkea, olla liian utelias — asetelmaa voitaisiin verrata myös siihen Nietzschen väitteeseen, että todellisuuden kaameus itsessään sai kreikkalaiset keksimään jumalansa.
From here the moon seems smooth as angel-food,
from here you can't see spots upon the sun ;
never try to know more than you should […]
For deadly secrets strike when understood
Kuten kuun katsominen kaukoputkella paljastaa kraaterit, runon lukeminen vailla lumeen magiaa tappaa sen edellyttämän rakkauden:
the light of logic
will show us that
all moonstruck magic
is dissolute:
no sweet disguises
withstand that stare
whose candor exposes
love's paling sphere
Runoon kuuluvan rakastavan lumeen analyysi tarttuu kielellisestikin vain sen loogiseen puoleen, mikä on kuin eläimen tappavaa vivisektiota:
If you dissect a bird
to diagram the tongue,
you'll cut the cord
articulating song […]
If you pluck out my heart
to find what makes it move,
you'll halt the clock
that syncopates our love
Sydän merkitsee rakkautta ja salaisuuden selvittäminen paljasta todellisuutta. Runollisen rakkauden ja logiikan sekoituksen pelkästä analyysista on tuloksena olemassaolon oheneminen, eli runollisen paradoksin syvyyden häviäminen: ”no duel takes place: / the mute air merely thins and thins”. Mykkä ilma on vailla sanoja, eli vailla runoja, ”poetry I rescued / From blind air, from complete eclipse”. Runoa ei voi olla pelkän logiikan maailmassa.
Kuolema on se missä täydellisyys alkaa ja ikuisesti epätäydellinen runous loppuu. Aika tekee runoista epätäydellisiä ja kuolleena syntyneitä. Kuolema on ajan loppu ja siten täydellisyyden saavuttamista. Ajan vielä kuluessa ”Clocks cry: stillness is a lie”. Perunat ja kivetkin ovat omalla tavallaan täydellisiä, koska ne ovat ihmiseen verrattuna kuolleita eivätkä kykene enää kuolemaan. Toisaalta runous täydentää arkista todellisuutta unenomaisella kielellään ja avaa luotujen kätketyn merkityksen, johon kuuluu kaiken raaka-aineen epätäydellisyys. Eläinten, kuten metsämurmelien kieletöntä maailmaa voidaan pitää armollisena, koska siinä ei ole runolle ominaista todellisuuden epätäydellisyyden paljastumista.
Ei pitäisi kuitenkaan ajatella, että Plath uskoi siirtyvänsä kuolemassa uskonnolliseen ikuisuuteen: ”O God, I am not like you [...] Eternity bores me, / I never wanted it”. Hän puhuu toisinaan esimerkiksi luomisesta (”creation”), mutta hän ei uskonut silti Jumalaan — kuten aave sanoo eräässä runossa papille: ”'There sits no higher court / Than man's red heart”.
Plath ajatteli elämää nykyisyyden ehdoilla, joten voitaisiin ajatella että sydämen pysähtyminen on loppu. Toisaalta elämä on valvetta, joka hävittää runoon kuuluvan metaforisen uneksinnan: korkein oikeus on ihmisen punaisessa sydämessä, jota ei voida paloitella kuin sammakkoa valveen logiikalla. Valveeseen kuuluva valo hävittää kaiken kuunvalon taian. Plathin viimeisen runon ennen itsemurhaa viimeiset säkeet kuuluvat:
The moon has nothing to be sad about,
Staring from her hood of bone.
She is used to this sort of thing.
Her blacks crackle and drag.
Kuulla ei ole mitään mistä olla surullinen — elämässä kuolettavat salaisuudet iskevät ymmärrettyinä, kun Kuu ei näytä enää sileältä kuin enkelin-ruoka. Viimeisellä Kuulla on kuitenkin kraatereita, jotka ratisevat ja raahaavat. Logiikan valossa Kuun valepuku ei enää kestä ja rakkaus kalpenee. Kuitenkin kuoleminen on runolle ominaisen ristiriidan hälvenemistä. Runo on silta unen ja valveen välillä, joka sallii sydänten rakkauden tunkeutua profaaniin arkeen — se on petosta ainoastaan valvojalle. Kuitenkaan Plathin viimeinen runo ei ole myöskään pelkkää sairauden tappamista, kuten nuorempana yritetty itsemurha (”I am ill / I have taken a pill to kill”).
Lopulta Kuu ei ole sileä kuin enkelin-ruoka: valve on tullut lopulliseksi kuoleman hetkellä. Kuitenkaan valveen lopussa ei ole surua, vaan tottumusta. Kuun luinen huppu viittaa kuolemaan — kuolettavan salaisuuden isku katseelle, joka tietää liikaa. Se on kuitenkin edelleen runollinen kuva kuoleman paljastumisesta, naisena joka katsoo luisesta hupustaan — viimeinen kuva ei ole pelkkää rakkauden profaania vivisektiota, kuten esimerkiksi raportti ruumiinavauksesta. Lopulta kuolema on paljastunut äärimmilleen, mutta edelleen kätkevän lumeen alaisuudessa. Plathin viimeinen runo ei hävitä ristiriitaa valveen ja unen, eli paljastetun rumuuden ja kätkevän kauneuden välillä, vaan on sen äärimmäisyyttä: se on edelleen kirjoittamisensa hetkellä elävän elämän ilmaisua, joka on päättänyt kuolla.
Plath ei ratkaise unen ja valveen, elämän ja kuoleman, sakraalin ja profaanin ristiriitaa, jota elävät eivät kykene ratkaisemaan myöskään viimeisellä hetkellään. Viimeinen runo virittää ristiriidan äärimmilleen Kuussa, joka on samaan aikaan kuoleman paljastuneisuus kaikkien kraateriensa karkeudessa, mutta samalla nainen joka tuijottaa luuhupustaan: Plath itse kuolevana, katsojana ja katsottuna — ristiriita, jota kuolemaa lähestyvä elämä ei kykene koskaan ratkaisemaan: siihen voidaan vain tottua.
O my
Homunculus, I am ill.
I have taken a pill to kill
The thin
Papery feeling
Etenkin Plathin 50-luvun runous on täynnä monimutkaista ja omintakeista kielenkäyttöä (”metamorpose the mollusk / of vague vocabulary”) ja kuvauksen kohteena ovat usein maisemat, esineet ja eläimet. Hän etsii runon uudistetulla kielellä syvällisempää merkitystä näille arkisille asioille (”Which seemed, when dreamed, to mean so profoundly much”). Unen ja valveen yhdistävä aamuyö on Plathin runoudelle leimallinen aika:
At this joint between two worlds and two entirely
Incompatible modes of time, the raw material
Of our meat-and-potato thoughts assume the nimbus
Of ambrosial revelation [...]
Speak in sign language of a lost otherworld,
A world we lose by merely waking up [...]
Hail and farewell. Hello, goodbye. O keeper
Of the profane grail, the dreaming skull.
Unien tuonpuoleisen maailman kautta Plath koki olevansa yhteydessä syvempään merkitykseen, joka profaaneilla asioilla, kuten esimerkiksi tuoleilla ja virastoilla on kätketysti (”ready-made creation / Of chairs and bureaus [...] Chair and bureau are the hieroglyphs / Of some godly utterance wakened heads ignore”). Tuolien ja virastojenkin arkisen todellisuuden alitajuisen merkityksen välittämisen kieli on Plathille pyhiä kirjoituskaiverruksia (”hieroglyphs”), jotka ovat inhimillisen puheen erityisyys. Profaanit sanat ovat kuin rappeutuneita alttareita (”All we find are altars in decay / And profane words”). Tällainen merkityksen siirtyminen on metaforista: jokainen asia merkitsee jotakin toista, mutta kun sanojen voima lakkaa,
mad hatter's hat yields no new metaphor
the jabberwock will not translate his songs:
it's time to vanish like the cheshire cat
alone to that authentic island where
cabbages are cabbages; kings : kings
Ilman runoutta kaalit ovat vain kaaleja, liha-ja-perunat lihaa-ja-perunoita, eivätkä asiat edellytä kielellisesti välittynyttä tulkintaa. Eläimillä ei ole samanlaisia vaikeuksia:
Where love-met groundhogs love one in return
Where straight talk is the rule, whether warm or hostile,
Which no gruff animal misinterprets.
From what grace I am fallen. Tongues are strange,
Signs say nothing.
Runo on kieroa puhetta, toisin kuin eläinten äännähdykset, jotka viestivät joko rakkautta tai vihaa. Onko runon puhuja katsellessaan metsämurmeleita sitten pudonnut kielettömyyden armosta (”grace”), vai onko eläimellisen suora puhe parempaa? Katsellessaan eläimiä, kuten mustavarista Plath koki toisinaan voimakkaita elämyksiä,
I only know that a rook
Ordering its black feathers can so shine
As to seize my senses, haul
My eyelids up, and grant
A brief respite from fear
Of total neutrality.
Tällaista kokemusta, jossa täydellisen neutraaliuden pelko hetkeksi hellittää Plath vertasi pelastavaan enkeliin. Toisaalta runoudenkin kieli on jotenkin epätyydyttävää:
The word [...] Can only haunt. Sturdy as potatoes,
Stones, without conscience, word and line endure [...]
they Shortchange me continuosly: whether
More or other, they still dissatisfy.
Unpoemed, unpictured, the potato
Bunches its knobby browns on a vastly
Superior page ; the blunt stone also.
Plath kutsui peruna-ja-pihvi -ajatuksia pelkäksi raakamateriaaliksi unien merkkikielelle. Toisaalta sanoissa on runoiltunakin jotakin kummitusmaista (”The word [...] Can only haunt”) ja epätyydyttävää, jonka peruna ja kivikin ylittävät. Runoista on mahdotonta tehdä eläviä olentoja, koska ne ovat paperia ja mustetta. Toisaalta se ei ole ainoa syy runojen vajavuudelle:
These poems do not live: it’s a sad diagnosis [...]
It wasn’t for any lack of mother-love.
O I cannot explain what happened to them!
They are proper in shape and number and every part.
They sit so nicely in the pickling fluid!
They smile and smile and smile at me.
And still the lungs won’t fill and the heart won’t start.
They are not pigs, they are not even fish,
Though they have a piggy and a fishy air –
It would be better if they were alive, and that’s what they were.
But they are dead, and their mother near dead with distraction,
And they stupidly stare and do not speak of her.
Runot syntyvät kuolleina koska vain niiden synnyttäminen merkitsee: mennyt nykyisyys on aina kuollutta, ”the slime of all my yesterdays / rots in the hollow of my skull”. Runous kulkee täydellisyyden jäljessä monella tavalla. Plathin runoissa on täydellistymisen vaatimus: runojen täytyy täydentää arkista todellisuutta. Tästä syntyy ristiriita arkisten esine- ja eläinaiheiden käytön välillä samalla kun runo pyrkii ylittämään ne, ”heat furnace of paradox / in an artifice of ice; make love and logic mix”. Lämpö merkitsee rakkautta ja kylmyys logiikkaa, joita molempia runo tarvitsee.
Onko täydellistä runoa? Plathin käsitys täydellisyydestä viittaa usein kuolemaan (”Dead and perfect, like Nefertit”). Plath pitää itseään runojensa äitinä, mutta ”Perfection is terrible, it cannot have children.” 30-vuotiaana Plath teki viimein itsemurhan työntämällä päänsä kaasu-uuniin samaan aikaan kun hänen lapsensa leikkivät viereisessä huoneessa. Viimeisessä runossaan hän kirjoittaa: ”The woman is perfected / Her dead / Body wears the smile of accomplishment”.
Jokainen runo syntyy kuolleena ja vailla elämää, koska runot ovat ajallisia ja syntyvät siten epätäydellisyydestä. Kyse ei ole tietenkään siitä, että Plath toivoisi esimerkiksi siasta kertovan runon muuttuvan siaksi. Arkea täydentävä runouskaan ei kykene ylittämään kuilua, joka on hieroglyfisen ja profaanin, uneksinnan ja kuolemaa symboloivan kallon välillä. Runojen hieroglyfisyyteenkin pätee että
most exquisite truths are artifice
framed in disciplines of fire and ice
which conceal incongruous
elements like dirty socks ands scraps
of day-old bread and egg-stained plates [...]
It's likely that eachs secret sought
will prove to be some common parlor fake :
a craft with paint and powder that can make
cleopatra from a slut
Paperinohut arki on kaiken kätkemisen taustalla, joka saadaan aikaiseksi jäällä ja tulella, eli runon logiikalla ja rakkaudella, kurilla ja intohimolla. Plath toistaa siten Dionysoksen kumppani Silenoksen traagista viisautta siinä, että ei pidä tietää kaikkea, olla liian utelias — asetelmaa voitaisiin verrata myös siihen Nietzschen väitteeseen, että todellisuuden kaameus itsessään sai kreikkalaiset keksimään jumalansa.
From here the moon seems smooth as angel-food,
from here you can't see spots upon the sun ;
never try to know more than you should […]
For deadly secrets strike when understood
Kuten kuun katsominen kaukoputkella paljastaa kraaterit, runon lukeminen vailla lumeen magiaa tappaa sen edellyttämän rakkauden:
the light of logic
will show us that
all moonstruck magic
is dissolute:
no sweet disguises
withstand that stare
whose candor exposes
love's paling sphere
Runoon kuuluvan rakastavan lumeen analyysi tarttuu kielellisestikin vain sen loogiseen puoleen, mikä on kuin eläimen tappavaa vivisektiota:
If you dissect a bird
to diagram the tongue,
you'll cut the cord
articulating song […]
If you pluck out my heart
to find what makes it move,
you'll halt the clock
that syncopates our love
Sydän merkitsee rakkautta ja salaisuuden selvittäminen paljasta todellisuutta. Runollisen rakkauden ja logiikan sekoituksen pelkästä analyysista on tuloksena olemassaolon oheneminen, eli runollisen paradoksin syvyyden häviäminen: ”no duel takes place: / the mute air merely thins and thins”. Mykkä ilma on vailla sanoja, eli vailla runoja, ”poetry I rescued / From blind air, from complete eclipse”. Runoa ei voi olla pelkän logiikan maailmassa.
Kuolema on se missä täydellisyys alkaa ja ikuisesti epätäydellinen runous loppuu. Aika tekee runoista epätäydellisiä ja kuolleena syntyneitä. Kuolema on ajan loppu ja siten täydellisyyden saavuttamista. Ajan vielä kuluessa ”Clocks cry: stillness is a lie”. Perunat ja kivetkin ovat omalla tavallaan täydellisiä, koska ne ovat ihmiseen verrattuna kuolleita eivätkä kykene enää kuolemaan. Toisaalta runous täydentää arkista todellisuutta unenomaisella kielellään ja avaa luotujen kätketyn merkityksen, johon kuuluu kaiken raaka-aineen epätäydellisyys. Eläinten, kuten metsämurmelien kieletöntä maailmaa voidaan pitää armollisena, koska siinä ei ole runolle ominaista todellisuuden epätäydellisyyden paljastumista.
Ei pitäisi kuitenkaan ajatella, että Plath uskoi siirtyvänsä kuolemassa uskonnolliseen ikuisuuteen: ”O God, I am not like you [...] Eternity bores me, / I never wanted it”. Hän puhuu toisinaan esimerkiksi luomisesta (”creation”), mutta hän ei uskonut silti Jumalaan — kuten aave sanoo eräässä runossa papille: ”'There sits no higher court / Than man's red heart”.
Plath ajatteli elämää nykyisyyden ehdoilla, joten voitaisiin ajatella että sydämen pysähtyminen on loppu. Toisaalta elämä on valvetta, joka hävittää runoon kuuluvan metaforisen uneksinnan: korkein oikeus on ihmisen punaisessa sydämessä, jota ei voida paloitella kuin sammakkoa valveen logiikalla. Valveeseen kuuluva valo hävittää kaiken kuunvalon taian. Plathin viimeisen runon ennen itsemurhaa viimeiset säkeet kuuluvat:
The moon has nothing to be sad about,
Staring from her hood of bone.
She is used to this sort of thing.
Her blacks crackle and drag.
Kuulla ei ole mitään mistä olla surullinen — elämässä kuolettavat salaisuudet iskevät ymmärrettyinä, kun Kuu ei näytä enää sileältä kuin enkelin-ruoka. Viimeisellä Kuulla on kuitenkin kraatereita, jotka ratisevat ja raahaavat. Logiikan valossa Kuun valepuku ei enää kestä ja rakkaus kalpenee. Kuitenkin kuoleminen on runolle ominaisen ristiriidan hälvenemistä. Runo on silta unen ja valveen välillä, joka sallii sydänten rakkauden tunkeutua profaaniin arkeen — se on petosta ainoastaan valvojalle. Kuitenkaan Plathin viimeinen runo ei ole myöskään pelkkää sairauden tappamista, kuten nuorempana yritetty itsemurha (”I am ill / I have taken a pill to kill”).
Lopulta Kuu ei ole sileä kuin enkelin-ruoka: valve on tullut lopulliseksi kuoleman hetkellä. Kuitenkaan valveen lopussa ei ole surua, vaan tottumusta. Kuun luinen huppu viittaa kuolemaan — kuolettavan salaisuuden isku katseelle, joka tietää liikaa. Se on kuitenkin edelleen runollinen kuva kuoleman paljastumisesta, naisena joka katsoo luisesta hupustaan — viimeinen kuva ei ole pelkkää rakkauden profaania vivisektiota, kuten esimerkiksi raportti ruumiinavauksesta. Lopulta kuolema on paljastunut äärimmilleen, mutta edelleen kätkevän lumeen alaisuudessa. Plathin viimeinen runo ei hävitä ristiriitaa valveen ja unen, eli paljastetun rumuuden ja kätkevän kauneuden välillä, vaan on sen äärimmäisyyttä: se on edelleen kirjoittamisensa hetkellä elävän elämän ilmaisua, joka on päättänyt kuolla.
Plath ei ratkaise unen ja valveen, elämän ja kuoleman, sakraalin ja profaanin ristiriitaa, jota elävät eivät kykene ratkaisemaan myöskään viimeisellä hetkellään. Viimeinen runo virittää ristiriidan äärimmilleen Kuussa, joka on samaan aikaan kuoleman paljastuneisuus kaikkien kraateriensa karkeudessa, mutta samalla nainen joka tuijottaa luuhupustaan: Plath itse kuolevana, katsojana ja katsottuna — ristiriita, jota kuolemaa lähestyvä elämä ei kykene koskaan ratkaisemaan: siihen voidaan vain tottua.